You are currently browsing the tag archive for the ‘Prince Caspian’ tag.

Ja homma jatkuu, hitusen painavammissa merkeissä (tai niin painavissa kuin minulta on lupa odottaa…).
* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.

* * *

Eräässä lukemassani nettihaastattelussa Christopher Markus, yksi Prince Caspianin käsikirjoittajista, vastasi uteluun kirjan vaikuttavimmista kohtauksista, että luettuaan Prinssi Kaspianin kymmenvuotiaana kirjan alku innosti hänet etsiskelemään raunioita omasta pihapiiristään.

Ymmärrän tasan tarkkaan, mitä Markus tarkoittaa. Narnian tarinat ovat täynnä kohtauksia jotka käynnistävät pienen kakkosmoottorin aivoissa putputtamaan ”Mitä jos sittenkään ei ole täysin mahdotonta, että…” *|

Sama pätkä kirjasta kuuluu sitä paitsi epäilyksettä myös omalle suosikkilistalleni (anteeksi lievä itseni toistaminen). Uskaltaisin sanoa Pevensien sisarusten rauniolöydön ja sen paljastumisen heidän omaksi linnakseen (mitä lukija on tietysti päästetty arvailemaan jo pitempään, mutta se ei tee asian lopullisesta selviämisestä yhtään vähemmän liikuttavaa) olevan yksi Narnian tarinoiden mielikuvitusta ruokkivimmista hetkistä, ja Prinssi Kaspian -kirjan suurimpien vahvuuksien joukossa.

Vaikka kohtaus on erinomainen kirjan aloitus, kirjan takaumarakenteen säilyttäminen ei mielestäni ollut mitenkään pakollista. Kohtausta olisi voinut käyttää elokuvan alkuna, mutta se tehoaa odotetulla tavalla vaikkei sitä nähdäkään heti ensimmäisenä. Elokuvan ensikohtaukseksi on siirretty Kaspianin pako Mirazin linnasta — takaa-ajoksi muutettuna, vauhdikkuudessaan ja kuvauksellisuudessaan se vetää heti mukaan elokuvan maailmaan ja tavoittaa saman jännityksen ja seikkailuhengen kuin kohtauksella oli kirjassa.

Kuten viime postauksessa sanoin, suosikkihetkeni koko elokuvassa olivat Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen, ja minulle se, että nuo kohtaukset onnistuivat, on jo puoli elokuvaa. Saapumiskohtaus sai minut tuntemaan itseni suorastaan painottomaksi. Pidin ensimmäisessä elokuvassa alkutekstien junakohtauksen musiikista: sitä arvosti enemmän elokuvan toisella katsomiskerralla, jolloin sen huomasi todella onnistuneesti kiteyttävän sen, kuinka suuren ja arvoituksellisen tapahtumaketjun alku tuo alakuloinen junamatka olikaan. Prince Caspianissa saman kappaleen käyttäminen toikin tipan linssiin — tietysti maisemien lisäksi.
Lapsinäyttelijöiden välinen kiintymys oli jo saapumiskohtauksessa silminnähtävissä ja toi läpi elokuvan lämpöä pätkiin, joita olisin muuten vierastanut yleisön kosiskeluna. Vaikka Pevensieille kirjoitetut vuorosanat ovat suureksi osaksi heppoisen kuuloisia, kemia pelastaa paljon. Pystyn molemmissa Narnia-elokuvissa vaivatta uskomaan heidän olevan perhettä. (Voin tunnustaa, että ensimmäisen elokuvan jälkeen en enää pystynyt ajattelemaan Pevensien sisarusten näyttelijöiksi ketään muita.)

Ensimmäistä kertaa Narniasta Englantiin palatessaan, Pevensiet olivat käyneet läpi suuren muutoksen, Englanti ei. Prinssi Kaspianissa Narniaan palatessaan Pevensiet eivät olleet muuttuneet, Narnia oli, ja reilusti. Elokuva ottaa enemmän kuin kirja kantaa siihen, miten Narniassa vietetyn ajan muisto — aikuisuus — vaikutti heidän elämäänsä Englannissa. Siis ekan ja tokan kirjan välissä. (Ja muuten: käytän julkaisujärjestystä, en kronologista järjestystä.) Itsekin olen pyöritellyt sitä mielessäni vuosien varrella. Monenlaisille tulkinnoille olisi tässä asiassa ollut varaa, eikä yhtä voi välttämättä sanoa ”oikeammaksi” kuin toista. Peterin (William Moseley) ja Susanin (Anna Popplewell) Englanti-elämää valotetaan enemmän kuin nuorempien sisarusten, en tiedä miksi — ehkä Edmundin ja Lucyn vuoro ”psykiatrin sohvalla” tulee The Voyage of the Dawn Treader -elokuvassa. 😀 Voyage, aah…
Elokuva-Susanin käyttäytyminen jäi minulle hämärähköksi: Narniasta kotiin palaaminen oli ilmeisesti hänelle niin suuri pettymys, että hän mieluummin jäisi iäksi kotiin Englantiin kuin pääsisi Narniaan vain joutuakseen jättämään sen uudestaan? …Ja, öö, tämä on masentanut hänet niin että hän viettää kaiket koulupäivät yksin ja välttelee poikien tutustumisyrityksiä, täh? 😕 Saa nähdä saanko tuosta jotenkin kiinni toisilla katsomiskerroilla.
Peterin suhteen elokuvantekijät päätyivät tulkintaan, jossa hän on tarrautunut liian itsepintaisesti Narnia-menneisyyteensä. En usko että Peter ikävöi valtaa hallita muita, vaan sitä että hänellä oli aikuisena oikeasti jotain kontrollia omaan elämäänsä, ja nyt lapsuuteen palanneena hän ei koe sen olevan hallinnassaan. Omalla tavallaan Peter yrittää löytää itsensä — hän vain ikävä kyllä näkyy tekevän sen hyökkäämällä lähes ketä tahansa vastaan, joka vähättelee häntä tai kyseenalaistaa hänen kykynsä huolehtia itsestään. Ei täysin epärealistinen reaktio nuorelta. (En tiedä, olivatko tekijät noillä jäljillä, mutta tuon minä ainakin sain siitä irti.)

Tällainen henkilönäkemys tuo Caspian-leffan alkuun sen ironisen makupalan, että (Englannissa menneisyyden kuormittama/katkeroittama) Peter pääsee kaipaamaansa Narniaan, mutta siellä on sisaruksineen vielä selkeämmin menneisyyden vanki kuin Englannissa, koska heidän valtakautensa on ollutta, mennyttä ja haudattua.
…Tai niin ainakin aluksi vaikuttaa. Kirjassahan edes suuri osa narnialaisista ei täysin jaksanut uskoa tarinoita Pevensien kuningasperheestä todeksi, telmarilaiset vielä vähemmän; elokuvaversiossa taas epäuskoa ei ole käsitelty juuri lainkaan. Myös Piipari/Trumpkin, joka kirjassa suhtautui vanhoihin ”satuihin” pitkään skeptisesti, hyväksyy elokuvassa lapsinelikon henkilöllisyydet heti, luullen tosin että he ottivat hatkat Narniasta omasta tahdostaan. **| Uskon ja skeptisyyden/rationalisoimisen vastakkainasettelu oli kirjassa tärkeää, elokuvassa se oikeastaan on esillä vain Lucyn ainoana nähdessä Aslanin (NIIIIIIN ja jok’ikinen narnialainen tuntuu leffassa uskovan Aslanin olevan totta, vaikka useat epäilivät sitä kirjassa).
Mutta tuon teeman tutkimisen sijaan Kaspian-elokuvan (mahdollisesti ihan tarkoituksella, ei ainoastaan suurilla panoksilla pelaavan seikkailuelokuvan luomisen sivutuotteena) voi nähdä pohdinnanalkuina johtajuudesta. Voiko sen ottaa, onko se pakko ottaa; viivyttelemättä, vai siihen kasvaen; riittääkö sen perusteeksi alaisten tai vertaisten luottamus, vai luottamus omiin kykyihin; millaiset johtajan tarkoitusperien tulisi olla; ja onko johtajuus lopulta lainkaan tavoittelemisen arvoista, vai vain nimellinen järjestäytyneisyyden symboli, vai suoranainen taakka? Jne. jne.

Kyllä, Elokuva-Peter on todella erilainen kuin kirjan Peter (tosin omasta mielestäni samalla huomattavasti ihmismäisempi), joten elokuvan kontekstissa Peterin kränä Kaspianin kanssa ei ole liian kaukaa haettu ajatus, vaikka kirjassa sitä ei lainkaan ollutkaan.

Ainakin kymmenen vuotta kirjan Kaspiania vanhempi näyttelijä (Ben Barnes) saa ajattelemaan, että hahmoa ei olisi ollut pakko muuttaa, muttei sentään ärsytäkään — käsikirjoituksen Barnes nimittäin tulkitsee hyvin uskottavasti, vaikka kirjan hahmo ei hänestä heti ole tunnistettavissa. Näyttelijöiden ikä tukee sitä käsikirjoituksen kiintopistettä, että Peter, Susan ja Kaspian ovat aikuisuuden kynnyksellä: Elokuva-Susanille ja Elokuva-Peterille se tarkoittaa mm. sen tajuamista, ettei pelkkä Narniaan kulkeutuminen tuo automaattista onnea & autuutta, vaan oma asenne merkitsee ympäristöä enemmän ja teot aikomuksia enemmän. Niinpä Peter ja Susan eivät joudu lähtemään omaan maailmaansa, vaan ovat valmiita lähtemään sinne (kuten kirjassakin); ja Kaspian on kokemustensa, enemmän kuin perimänsä, kautta valmis kuninkaaksi.

Eli vaikka elokuva on poikennut eräistä kirjan pääteemoista, se kestää minusta jokseenkin tarkempaakin tarkastelua kuin vain pintapuolista.

* * *

…kestääkö kolmannenkin blogimerkinnän verran?? 😛 Lisää Caspian-löpinää saattaa edelleen olla tulossa, mutta nyt pidän hetkisen taukoa aiheesta.

*| …jossakin vaatekaapissa ei kerran tulekaan seinä vastaan; lyhtypylväälle voi kasvaa juuret; rapistuneet rauniot paljastuvatkin ikivanhaksi linnaksi ja vieläpä sinun entiseksi kodiksesi; jossakin Etelämeren saaren luolassa saattaa olla portti toiseen maailmaan; tyhjältä vaikuttavan talon omistaja onkin NÄKYMÄTÖN ja PAIKALLA ja TARKKAILEE SINUA; maassa kulkevat oudot ojat ovatkin jättiläiskirjoitusta…

**| Peter Dinklagen roolisuorituksessa ei tosiaankaan ole valittamista, mutta minulle tuli kirjan epäileväistä, osuvasti piikittelevää ja temperamenttista Piiparia kova ikävä.

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian (Narnian tarinat: Prinssi Kaspian) on viimein saapunut Suomeen, joten tiedätte mitä blogiltani on odotettavissa.
Leffahuumassa en tällä hetkellä jaksa jäsennellä kirjoitustani juuri mitenkään — eli teitä on varoitettu. Eikä päätön posottaminen taatusti jää tähän yhteen merkintään.

* Sisältää spoilereita, olit sitten lukenut kirjan tai et.
* En ole uskovainen mutta Narnia-fani kylläkin.

Päällimmäinen ajatus: kivakivakivakivakivakivajeejeejejejejejejejeeeee nähtävä uudesztaan 😀
Vaikka sisäinen elokuvanystävä päästäisi katkeran naurahduksen esim. ajoittaiselle läpipaistavalle laskelmoivuudelle tai sisäinen lukutoukka tuhisisi suoriksi vedetyille juonenkäänteille, se kaikki hukkuu sisäisen metsänmöyrijälapsen riemunkiljahduksiin hänen nähdessään ”vanhat ystävänsä” valkokankaalla. (Tai viimeistään sisäisen teinin ”oohoo!” -maukaisuihin alati maalauksellisemmaksi muuttuvalle Skandar Keynesille, jonka esteettisten ansioiden arvostaminen tosin saa bloggaavan kävyn tuntemaan itsensä ties miksikä yhteiskunnan viholliseksi. 😦 )

Ja yhtä tärkeänä: Pevensiein Narniaan saapuminen ja sieltä lähteminen onnistui kostuttamaan silmäkulmani melkein kuten ensimmäisessä elokuvassakin. Hyvät, haikeat (ja taianomaiset, muttei alleviivaavalla tavalla) kohtaukset, joissa lasten reaktiot olivat herkät ja tarinan suuruus tuntui taas olevan läsnä.

Nurinkurista, että Andrew Adamson joutui tätä elokuvaa tehdessään kiinnittämään erityistä huomiota siihen, ettei Riipitsiip muistuttaisi aivan liikaa Shrek 2 ja 3 -leffojen Saapasjalkakissaa, vaikka Adamson on avoimesti sanonut käyttäneensä Riipitsiipiä lähestulkoon Saapasjalkakissan hahmon perustana. Valitettavasti ei kuitenkaan ole aiheetonta olettaa, että useampi yleisössä on nähnyt Shrekit kuin lukenut Prinssi Kaspianin, varsinkin USA:ssa.

Onneksi niin Antonio Banderasin ääninäytteleminen kuin Shrek-elokuvien slapstickiin vivahtava animaatiojälki ovat erottaneet Saapasjalkakissan kirjallisesta jyrsijäesikuvastaan, ja niinpä valmista ja kirjalle varsin uskollista Riipitsiipiä katsellessa vertailujen mahdollisuuskin tuntui melko kaukaiselta — Prinssi Kaspianin maailma kun on niin erilainen, realistisempi ja likaisempi (mikä ei johdu pelkästään siitä että Shrekit ovat animaatioita ja Narnia-leffat ainakin nimeksi live-actionia). Jos Riipitsiip olisi jotenkin pilattu olisin surrut suuresti, joten tämä sinänsä kelvollinen hiirihahmo oli minulle isompi ilonaihe kuin kirjoja lukemattomat elokuvankatsojat voinevat ymmärtää. Hänestä kun olisi voitu tehdä niin paljon huonompikin.

Riipin ulkonäkö lähenteli täydellistä. Kirjan mukaiset pelkistetyt asusteet, eikä hahmosta oltu rakennettu liian ylisöpöä tai pehmolelumaista. Animoitu erinomaisesti, mikään ei liikkeissä pistänyt silmään, istui niin digitaalisesti luotujen hahmojen kuin näyttelijöidenkin joukkoon.
Eddie Izzard ei ole ns. ”ainoa näyttelijä jota täksi hahmoksi voisi kuvitella”, mutta sopii Riipitsiipin ääneksi erittäin hyvin. Izzard teki jo Riipin ensikohtauksesta (joka oli muutettu, ja kenties jopa kirjaa parempi) purevan, omalla tavallaan huomattavan ylevän ja siinä mielessä sekä selvästi kirjasta tutun että todella valloittavan. Hahmo oli johdonmukaisen asenteellinen. …Mikä olikin tärkeää, koska Riipin tarpeettomasti käsikirjoitukseen uutuuksina ympätyt tylsät letkautukset taistelukohtauksissa olisivat muuten ottaneet hermoon. Riipitsiipin rohkeus oli kautta elokuvan tietysti sekä vaikuttavaksi että vitsikkääksi tarkoitettua, mutta tuossa ei ole valittamisen aihetta, sillä siinä mielessähän Riipin rooli kirjassakin on kirjoitettu. Tasapaino hiiriasenteen ja ”comic relief”in välillä oli säilytetty tyydyttävästi.

Olen nyt suhteellisen innoissani The Voyage of the Dawn Treader -elokuvasta. Jos Riip on kelvollinen Prince Caspianissa, en näe mitään syytä miksei hän olisi loistava suuremmassa roolissaan Voyagessa. Kuulisin mielelläni Eddie Izzardin tulkinnan Riipitsiipin henkisemmistä hetkistä kyseisessä tarinassa, jotka ainakin kirjan sivuilla saavat palan kurkkuuni ja ovat nostaneet Riipitsiipin yhdeksi epätodennäköisiltä kuulostavista roolimalleistani.

Velho ja leijona on parempi kirja kuin Prinssi Kaspian, joten olisiko itsestään selvää, että ensimmäinen elokuva on parempi kuin tämä? 😕 Vaikka tämä uudempi elokuva on teknisesti kehittyneempää työtä, ei sitä enää voi kutsua varsinaisesti elämykseksi. Tykkäsin silti.
Toisaalta Prince Caspianissa, niin kirjassa kuin erityisesti elokuvaversiossa, on paljon turhaa, mutta toisaalta taas mikään siitä turhasta ei ole sentään erikoisen ärsyttävää…

Vain yksi tyrmäävä pettymys. Ihmissusikohtaus on PI-LAT-TU. Ymmärrettävä takaumarakenteen hylkääminen aiheutti varmaan kohtauksen sijoittamisvaikeuksia, mutta sen sijaan että se olisi jätetty pois, siinä nähtiin tekosyy tuoda Valkeana Velhona valloittanut Tilda Swinton (joka on tietysti mahtava näyttelijä mutta tässä leffassa aivan tarpeeton) hetkeksi kankaalle. Ikävä arvostella kun itsellä ei ole minkäänlaisia parannusehdotuksia, mutta mm. Ihmissuden tajuton ylinäytteleminen imi kaiken kirjassa kokemani hyytävyyden klassikkorepliikistä. Ja sitten täysi erikoisefektisirkus ja vielä Velhonmanaus kun kirjassa sama kohtaus oli hämärä, klaustrofobinen, tautinen, haiseva ja hiuksianostattava. Hemmetti kun harmittaa.

Sarjassamme ”Damned if you do, damned if you don’t”… Ensin olin iloinen että Miraz oli paljon pirullisempi ja fiksumman oloinen kuin kirjassa, mutta tää on niin tätä: vaikka oveluus teki hänestä nautinnollisemman pahiksen, se nakersi uskottavuutta hänen lankeamiseltaan Glozellen ja Sopespianin yksinkertaiseen yllytysjuoneen.
Välimerellisistä maisemista tempaistut telmarilaisten (pahisten) esittäjät olivat muutenkin varsin miellyttäviä seurata. He sopivat sekä telmarilaisten ”syntytarinaan” että Narnian tunnelmaan. Ja koska he eivät tosiaankaan puhuneet englantia äidinkielenään, vahvat aksentit eivät tällä kertaa aiheuttaneet Hollywood-närästystä (koska eivät siis kuulostaneet joidenkin Amerikanpellejen yrityksiltä vetää ”yleiseurooppalaista” aksenttia).

Aslan’s How’n vuosisatain takaiset seinämaalaukset toivat ainakin minulle ihastuttavasti mieleen Pauline Baynesin alkuperäiset Narnia-kuvitukset. Tuskin sattumaa?

Big Bulgy Bear! 🙂 oli ihan yhtä ihana kuin kirjassa, vaikka sai kameran ”omakseen” vain kahdesti elokuvan aikana ja vain yhden replan. Tohtori Cornelius sen sijaan ei tehnyt vaikutusta. Ei häirinnyt, näyttelijä ei ollut surkea, ei vain ollut oikean näköinen eikä kuuloinen, mikä hieman kirpaisi, koska tykkäsin hahmosta lukiessani. Ja miksei Corneliuksen puoliverisyydestä aiheutuvaa kitkaa syntyperäisten kääpiöiden kanssa mainittu sanallakaan?
Tosin, tuon aiheen vierestä jatkaakseni: oli mukavaa, ettei mitään viittauksia ensimmäiseen kirjaan/elokuvaan selitetty puhki. Esimerkiksi Kivipaadelle saavuttaessa kukaan ei puhjennut tarinoimaan siitä, mitä sillä aikoinaan tapahtui. Kenties hämmentävää ensimmäistä elokuvaa näkemättömille ja muutenkin tarinaa tuntemattomille, mutta hyvä juttu tunnelman kannalta. Päähenkilöiden taustan tunteminen toi lisämaustetta, toisinaan jopa koko sisällön, lasten keskinäiseen kommunikointiin.
Juonimuutoksista huolimatta leffa uskoakseni tarjoaa katsojalle enemmän, jos tämä on lukenut Narnian tarinat tai vähintään Prinssi Kaspianin. Minun puolestani tästä elokuvasta ammattiarvosteluja kirjoittavat saisivat mainita heti kättelyssä, ovatko he lukeneet kirjat vai ei.

Paljon jäi kirjoittamatta, mutten enää tänään ehdi. Palaan asiaan.

[EDIT: Palasin asiaan.]

Aivan ensimmäisenä: FOO FIGHTERS TULEE KESÄLLÄ PROVINSSIROCKIIN!

Ääääääää! Pitää muistaa hengittää välillä. Ääääääääää!
Aiemmin ehdin jo kirjoittaakin että FF on bändi jota olen (sanotaanko vaikka) fanittanut pisimmän ajan elämässäni Manhattan Transferin lisäksi ja ettei se ole koskaan ollu AIDOLLA keikalla Suomessa. Joten vaikka en tosiaan kuulu festivaali-ihmisiin, LÄSNÄOLO ON PAKOLLINEN. EEEEEEEEE!!!

…I’ll wait to hear your final call …bet it all

* * *

[Jäsentämättömyysvaroitus!
Spoilerivaroitusta ei tarvita, sillä jos et vielä tässä vaiheessa elämääsi ole Prinssi Kaspiania lukenut, se ei selvästikään kiinnosta]

Pari postausta sitten pääsin Narniasta märehtimisen makuun. Seuraavana Narnia-elokuvanahan leffateattereihin tulee kesällä Prince Caspian (Prinssi Kaspian), joka onkin luonteva jatko-osa (The Lion, the Witch and the) Wardrobelle (ja josta olen aivan liian innostunut käydäkseni normaalista. Jo tämä kuva aiheuttaa minulle hikan).
pcstills_narniawebcom.jpg

Itse ainakin pidän Narnia-sarjan alkuperäistä julkaisujärjestystä parempana kuin kronologista järjestystä: …Wardrobe on jännittävämpi avaus satumaahan kuin The Magician’s Nephew (Taikurin sisarenpoika); kun taas Pevensiein tempautuminen Narniaan vain huomatakseen heidän siellä viettämänsä ajan muuttuneen hädin tuskin muistetuksi, vuosituhannen takaiseksi taruksi on kiehtovampi jatko Wardrobelle kuin The Horse and His Boy (Hevonen ja poika).

Kyseiseen aikakupruun liittyy niin monia ajatuksensiemeniä, että niin Pevensien perheen kuin varsinkin Kaspianin kokemusten kuvitteleminen kirjaa lukiessa kutkutti lapsena (ja edelleenkin) ihanasti mielikuvitustani. Pevensiet eivät ainoastaan ole jo kertaalleen muuttuneet aikuisista lapsiksi (mahtoiko heistä tuntua siltä kuin he olisivat aikuisia lasten ruumiissa? Miltä tuntuisi kasvaa aikuiseksi kaksi kertaa, kahdessa eri ulottuvuudessa?), vaan heidän ”manaamisensa” Narniaan on Kaspianille sama juttu kuin jos Kuningas Arthur palaisi nykymaailmaan. *| Ajattelin millaista olisi, jos olisi kuullut koko ikänsä sankaritarinoita joiden ei voi varmasti tietää olevan totta, ja jos epätoivoisessa tilanteessa, viimeisenä mahdollisuutena, päättäisi pyytää apuun jotain legendoja, ja ne ilmestyisivät OIKEASTI. Eivätkä ne olisikaan mitään supersankareita vaan itseäsi nuorempia.

Ehkäpä minä olen vain vähään tyytyväinen — itse asiassa tiedän olevani — mutta minulle tuo ajan kulun, totuuden ja myyttien (sekä ”tosimaailman” että narnialaisten näkökulmasta) kiehunta riittäisi jo yksinään innostumisen syyksi. Lisäksi pidän kyllä Caspianissa niin monista muistakin asioista, että jos pääsen näkemään ne yhtä hyvin toteutettuina kuin …Wardrobessa, mainiota:

  • Caspianiin on päätynyt hiukan enemmän pimeyttä ja vaaraa kuin Wardrobeen. Päitä putoilee tekstissä välillä niin …niin mutkattomasti, niin sivumennen kirjoitettuna, että tekstin jämptiys ja tiiviys moisten veritekojen kuvaamisessa tuntui aikoinaan melkein järkyttävältä. Mutta silti ne kuuluvat juuri sellaisinaan tähän tarinaan. Tästä ei voi tulla ihan yhtä pienille suunnattua kuin ensimmäinen Narnia-elokuva oli. Jos kauhunäyt on jätetty pois eli kässäri on kesytetty lisäkatsojien toivossa, murjotan.
  • Kohtauksen lyhyydestä huolimatta, Caspian sisältää värisyttävimmän ihmissusikohtauksen Tarinaa vailla loppua **| edeltävässä lastenkirjallisuudessa. (”Olen nälkä. Olen jano…”) Koko kohtaus kuuluu selkeästi kirjan huippuhetkiin oli ihmissutta tai ei.
  • O-jee uskollinen Edmund.
  • Parikin rakastettavaa hahmoa. Hiiri Riipitsiip (engl. Reepicheep), joka saa aina taistella isompien eläinten ennakkoluuloja vastaan eikä siksi ole tottunut ottamaan mitään itseensä kohdistuvia vitsejä köykäisesti, on liioittelevassa kunniantunnossaankin pohjimmiltaan niin hyväsydäminen ja uskomattoman rohkea, että on todennäköisesti suosikkihahmoni sarjassa. (Ja Riipitsiipin ääneksi on huhuttu Eddie Izzardia, mikä kuulostaa todella lupaavalta. Varmasti tuo rooliin jotain sellaista mitä kenelläkään muulla näyttelijällä ei ole, mutta oi kunpa ulkonäön kanssa ei ruvettaisi liikaa söpöstelemään.)
    Myrtsi Piipari -kääpiö (Trumpkin) on unohtumaton ensitapaamisesta lähtien.
    Kaspianiin, kuten jo sanoin, on puolestaan kivaa samaistua hänen päästessään tapaamaan satuiluksi luulleensa olennon toisensa jälkeen.
    En vielä sataprosenttisesti tue päätöstä, että Kaspianiksi otettiin vanhempi näyttelijä kuin kirjan hahmo on — mutta toisaalta ensimmäisessä elokuvassa kirjan ja käsikirjoituksen väliset muutokset yllättivät monesti toimivuudellaan, joten ehkä tällä kertaa ei tarvitsisi niinkään paljon stressata.

Seuraa loistava video ”Death Star Canteen”, jonga jogu on tehnyt legoanimaationa Eddie Izzardin stand-up -vitsin pohjalta. (Huom: englanniksi.)

Hauskinta, mitä olen tällä viikolla nähnyt — kannattaa katsastaa saman legofanin muutkin Izzard-videot! ”Horses” on hulvaton.
Jos jokin yleensä Riipitsiipin onnistuu pilaamaan niin ei ainakaan Izzard.

*| Ah, aikatemppuilu.
Tuli sellainen hassu ajatus mieleen, että entä jos aika on kuin palapeli, niin ettei ole väliä milloin minkäkin palan laittaa paikalleen, kunhan ne menevät oikeisiin paikkoihin? Jos jollekin palalle ei vaan millään löydä paikkaa eikä edes saa selvää mikä kuva siinä on tarkoitus olla, niin kunhan keskittyy hetken jonkin toisen kohdan kokoamiseen sekin pala osuu sitten johonkin sopivasti ihan kuin itsestään.

**| Ehdottomasti mainittava: jos pidät Narnia-kirjoista, pidät vielä enemmän Tarinasta vailla loppua.

Arkisto