You are currently browsing the tag archive for the ‘Ratatouille’ tag.

[Ihan aikani kuluksi kirjoitan, joten tässä postauksessa ei ole mitään tähdellistä.]

Katsoin taas Ratatouillen, vuokrattiin veljen kanssa. Iloitsen, että sain velipojan katsomaan sen, koska Ratatouillesta kertominen ei ikinä voisi tehdä sille oikeutta (vaikka kertoisikin sata kertaa paremmin kuin minä): ”No ensinnäkin se on tajuttoman kaunis, ja päähenkilö on sellanen rotta, joka rakastaa ruoanlaittoa ja osaa lukea, ja se ystävystyy ravintolassa työskentelevän pojan kanssa, joka on sen ravintolan perustajan perillinen, mutta se ei tiedä sitä–” Eijeijeijei. Ei sitä tajua ellei sitä itse koe.
Ja senhän minä jo olenkin kirjoittanut että tämä elokuva on pakkonähtävä.

Koska tällä katsomiskerralla olin kotona oman töllön ääressä sain vollottaa niin kovaan ääneen etten ikinä olisi elokuvateatterissa voinut. En olisi missään tapauksessa halunnut häiritä siinä määrin kanssakatsojia, vaikka keuhkoni olivat loppukohtauksissa haljeta joka kerran, kun sen elokuvateatterissa näin (silloin tyydyin siis kyynelehtimään äänettömästi). Ei pieni itku ehkä vierustoveria haittaa, mutta parin minuutin äänekäs ulvonta on jo aika epäkohteliasta…

(Sivuhuomautus mm. Prinssi Kaspianin yleisölle: MITEN VAIKEAA ON SULKEA KÄNNYKKÄ ELOKUVATEATTERISSA?! Menkää pois jos ette osaa aikuiset ihmiset olla tekstailematta toisillenne kymmenen minuutin välein!)

Yksi syy siihen, miksi Anton Ego on elokuvassa suosikkihahmoni: vaikka Ego on ylikriittinen ja vaikuttaa turhan ilottomalta ja pidättyväiseltä, niin silloin kun jokin on oikeasti erinomaista ja oikeasti toimii niin sillä on Egoon räiskyvä vaikutus. Sisimmässään se on hyvin voimakkaasti reagoiva ihminen. Ihmekös jos mun oli helppo eläytyä. 😉 (Siis juuri siihen sisäiseen syttymiseen, vaikken olekaan läheskään yhtä valikoiva. Toivon kylläkin että olisin yhtä itsevarma ja sanavalmis.)

Silloin tällöin olen kuullut ihmisiltä, että näytän masentuneelta vaikka minulla on ollut aivan neutraali ilmeeni enkä ole ajatellut mitään erityistä. Kirotut naamageenit!

* * *

Katsoin YouTubesta slideshow-videota, jonka päälle joku elokuvia paljon katsova amerikkalainen luetteli nasaalilla ja ärsyttävällä äänellään listan äärimmäisen huonoilta ideoilta kuulostavia elokuvia, jotka ovat todella tekeillä ja ilmestymässä n. 2009-2010. Vaikka videon luonut ”um, errr, uh, so, ummm, like…”-mies olisi tehnyt ihmiskunnalle palveluksen tekemällä pakinanpoikasestaan kirjallisen audiovisuaalisen (jos termiä käytetään löyhästi) sijasta, tuhahtelin huvittuneena mukana epätoivoisille elokuva-aihioille kuten The Sims: The Movie (Hahehi!) kunnes kuulin sanat ”Ghost”, ”Rider” ja ”2” jolloin pomppasin heti hangonkeksinä tuulettamaan ”Ai tsaakeli Ghost Rider Kakkonen on tulossa!”
Sekunnin kuluttua aloin nauraa itselleni vedet silmissä.

Tosin, siitä huolimatta että IMDb.com:issa on GR2-listaus, jatko-osan valmistumisesta ei vielä ole pienintäkään taetta. …Tiedän, tuskin tuo ketään muuta harmittaa! 😆 Viihdyin osapuilleen ainoana Ghost Riderin äärellä. Ja se on jotenkin hurjan naurattavaa. Vähän kuin sisäpiirin vitsi, paitsi että piiriä ei voi muodostaa vain yksi henkilö (eli minä itse). Joten se on sisäinen vitsi. Kukaan ei tajua miten hahatuttavaa tämä on.

Odottelen siis Ghost Riderille jatko-osaa ja olen vieläpä niin maan perusteellisesti koukussa Summerin esittämään BBC:n Teinidraculaan eli Young Draculaan ?! (”Onpas kiva asuntovaunu. Ihan kuin ruumisarkku pyörillä.”) *|
Selvän teki… Allekirjoittaneen uskottavuus: nolla! Tyytyväisyys: täydet pisteet. Ja päälle saa makeat naurut omalla kustannuksellaan. Ei pöllömpää. 😀

* * *

Mutta minun mottoni onkin ”Easy to Amuse, Hard to Impress.”™
Hienoa jos pystyy huvittumaan vähästä, eri asia jos vaikuttuisi vähästä.

*| Arvelisin sarjan dialogin saavan muutkin kuin lapsikatsojat hymyilemään. Ainakin tällaiset ikäisikseen väärinviritetyt katsojat.

Juup juup. Kävin perjantaina Helsingissä, kivaa oli, ehdin keskittyä Pixar-näyttelyssä suosikkikohteisiini vielä paremmin kuin viime kerralla.
Ostin muistoksi hienosta näyttelystä pikkuruisen pehmo-Djangon (Ratatouillesta). Kolme nykyistä leffahahmoani ovat kaikki kooltaan yhteensopimattomia. Finnkinon muovi-Linguini on jotain viisisenttinen, kun taas Django ja 25-senttinen Ego ovat kuin koira ja ulkoiluttajansa. Nyt kun vielä ostaisin jonkun puolimetrisen Remy-pehmolelun, niin voilà, Ratatouillen käänteisversio (jossa Linguini majailisikin Remyn hatun alla) olisi valmis.

Good Fellowsissa käydessäni kuulin kaupalla olevan syntymäpäivä sunnuntaina (onnea!) ja sen kunniaksi olisi ollut alennuksia. Mutta kun en voinut mennä niin sitten en… Katellaan ensi vuonna.

En osta leffalehtiä säännöllisesti, mutta silloin kun sellaisia ostan, suosikkejani ovat Empire ja SFX (ei vain elokuviin vaan kaikkeen scifiä sivuavaan keskittyvä lehti. Se on ohjannut minut monien hyvien sarjakuvien ja tv-sarjojen jäljille. SFX-nimen on väitetty olevan milloin lyhennys Special Effectsistä, milloin Science Fictionista X:n kera. Scifiväki on niinku ihan hulluna X-kirjaimeen).
Muuten, noiden englantilaislehtien artikkelit ja haastattelut on pääsääntöisesti kirjoitettu niin humoristisesti, että niitä lukiessa usein nauraa ääneen, oli sitten ihmisten ilmoilla tai ei, sitä ei voi välttää. (Itseäni se ei haittaa lainkaan, mutta ajattelin vain kertoa.) Ja vasta junassa perjantaina niitä naureskellessani älysin ensimmäisen kerran ihmetellä, mikseivät suhteellisen harvoin lukemani suomalaiset julkaisut tunnu kykenevän samaan. (Vai kykenevätkö ne, mutteivät halua? Onko suomalainen tapa oikeampi enkä itse vain ymmärrä hyvän päälle?) Silloin tällöin korkeintaan toinen suupieli nousee. Koomiset haastateltavat ovat sitten asia erikseen.
Nettilehdissä löytyy joskus yritystä samansuuntaiseen ilmaisuun ja ”kertojan”/haastattelijan itseironiseen äänenkäyttöön, mutta yleensä niiden kirjoitusvirheet ja haparoivat lauserakenteet saavat minut näkemään punaista. Onko liikaa pyydetty että nettilehtiin kirjoittavat olisivat kunnialla suorittaneet äidinkielen yo-kokeen? Onko liikaa pyydetty että ne joilla on huumorintajua hioisivat myös kirjallista ulosantiaan?

(Sen sijaan omat hulvattomat huomioni telkkarista, lukumateriaalista ja elokuvista ovat tietenkin paitsi kulttuurikentälle korvaamattomia, myös moisen vastuun vaatimalla tavalla tahrattomia kieliopillisesti, pistepistepistepistepiste…)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjaan ostoksistani tällä kertaa vain ensilukeman jälkeisiä pikatuntemuksia, mutta ovatpa sentään jotain vaihtelua ainaiseen televisiokirjoitteluun!

Dave McKinnon & Terry Wiley:
Sleaze Castle: The Director’s Cut #1
ja #2

”Any resemblance to any other world known or unknown is purely coincidental.”

SC: Part 0 -albumia arvostellessani (vaikka käytänkin termiä ”arvostella” tietyin varauksin…) jäin janoamaan lisätietoa Pandan kotiulottuvuudesta. Pitäisi harkita mitä toivoo. Ykkösalbumissa sitä nimittäin käsitellään ihan kyllästymiseen asti. Tai oikeammin kyllästymisen jälkeen, sillä alpparin ensimmäinen ”luku”, jossa Jocasta kulkeutuu rinnakkaistodellisuuteen, on rönsyilevä ja tuntuu viivyttelyltä sekä kokoelmalta irtonaisia vitsejä. Jotkin vitseistä ovat todella hauskoja (esim. Jon ja Dwengin ensitapaaminen jolloin opitaan että ”Osoitteleminen on rumaa!” Tyylipuhdasta sanan ja kuvan yhteispeliä), ja lisäksi sivulauseissa pulpahtaa ilmoille pikkukivoja faktoja Pandan kavereista, mutta on pakko olettaa että SC:tä ensi kertaa lukevalle ne eivät olisi ainoastaan hämmentäviä vaan suorastaan luotaantyöntävän tapahtumaköyhää hakuammuntaa.

Kyseisen alkujakson jälkeen päästään siis puhumaan Pandan rinnakkaisulottuvuudesta. Ja jestas että siitä puhutaan. Sen vain sanon, että enpä uskonut tämänkään lauseen sormenpäistäni lähtevän mutta Maa taitaa olla rinnakkaisulottuvuutta kiehtovampi. Minua kootut selitykset jaksavat vähäisessä määrin jopa kiinnostaa, mutta koko jutun toimivuus parantuisi jos sekoitettaisiin reilummin Maan arkea juoneen mukaan.

En väitä että olisin tyytymätön ostokseeni, vaan että uusille sarjasta kiinnostuneille (myöhemmin julkaistu mutta ensimmäisenä luettavaksi tarkoitettu) Part 0 on paras tutustumiskohde. Henkilöt ovat joka tapauksessa tutun karismaattisia vaikka albumi kärsiikin päämäärättömyydestä. Sitä paitsi jotakin hyvää on aina sarjakuvassa, jossa ranskalainen toteaa kalan päästyä kahvinkeittimeen: ”This café ’as been poissoned!” 😆 ❗ …Pyydän anteeksi ehdottoman nerokkaan (ja tämä ei ollut sarkasmia) punchlinen kertomista etukäteen.

Onneksi kakkosalbumi paikkaa vahinkoja. Alkaa oikeasti tapahtua, mm. ajassa eksyneen NASA-astronautin ilmaantuminen Pandan ulottuvuuteen sekä Jon paljastuminen aivan vääräksi Joksi. Vitsit, sivuhahmojen esiintymiset ja visuaaliset gagit ovat nekin parantuneet sitten ykkösalbumin, vaikka kokonaisuus ei pystykään kilvoittelemaan nollan kanssa. Mutta miinuksena astronautin kohtaloa saati paljon muidenkaan sattumuksien lopputuloksia ei saada selville, sillä albumi päättyy taas kliffhängeriiiiin ja Part 3 on itsepintaisesti piiloutunut! (Liekö koskaan ilmestynytkään? 😯 ) Pari ensimmäisinä mieleen jäänyttä kohokohtaa: professorin helmitaulu saa helmitauluviruksen koska sille on ladattu piraattipelejä, ja jäihin juuttunut astronautti saadaan vapautettua vain vääristämällä häntä ympäröivää todennäköisyyskenttää — pelaamalla erä shakkia.

Garth Ennis & John McCrea:
Dicks

Ei tapoja, ei aivoja, ei selkärankaa; ei heikkohermoisille. Sketsishowmaisessa sarjiksessa pannaan kaikkia niin tasapuolisen halvalla, ettei yhdenkään tietyn väestöryhmän puolesta maksa vaivaa katkoa pinnojaan (eli South Parkin hengessä).
Lahjattomat luuserit Dougie & Ivor päättävät ryhtyä yksityisetsiviksi, kun ei muukaan työ kiinnosta eikä se liiaksi häiritse pimeää kiljubisnestä. Irlantilainen huulenheitto on (minulle) harvinaisuudessaan suuri osa dialogin huvittavuutta.
”Ivor’s a bit fucked, like! He’s stuck in some bloody stupid maze wi’ all these wee spide fuckers trynna knock his ballacks in!”

Terry Moore:
Strangers In Paradise: Tattoo
ja SIP: Love & Lies

David: ”You’re in the men’s room!”
Katchoo: ”Thank god. I was wondering why you’d have a urinal in your office.”

Erinomainen pitkäjänteinen ihmissuhdesarjakuva.

…Jääköön noin. SIP on kuulunut elämäni parhaisiin sarjakuviin melkein kymmenen vuotta ja ansaitsee monin verroin syväluotaavamman esittelykirjoituksen kuin mitä tällä hetkellä jaksan aloittaa.

(^Ohhoh, määhän kuulostan melkein ku Julmahuvin säämieheltä…)

Nopeaa toimintaa. Kipaisinkin Pixar: 20 Years of Animation -näyttelyssä heti torstai-iltapäivänä, päivää viime kirjoitukseni jälkeen, koska sattui osumaan ilmainen kyyti Helsinkiin niin sopivasti kohdalle. Tulin sieltä samana iltana pois joten käyntini sisälsi vain kirjakauppakäynnin ja näyttelyn.

Minulla on kova lukukuume, joten osittain siitä syystä en juuri nyt jaksa kirjoittaa yhtä yksityiskohtaisesti kuin tavallista, mutta se tuskin on suuri menetys — näyttelyn kuvaushan kertoo jo aika riittävästi mitä kävijän on lupa odottaa. Esillä on konseptitaidetta, ja kaikki asiaan jotenkuten tutustuneet tietävät, kuinka ihanaa se parhaimmillaan on.
Monimuotoisten luonnosten, piirrosten, maalausten ja storyboardien lisäksi saa tietenkin ihastella esimerkiksi Pixarin lyhytfilmejä (ei kuitenkaan aivan kaikkia), mallinnusnukkeja, videohaastatteluja sekä elämyksellistä lyhytelokuvaa ”Artscape” (”Taidemaisema”), joka on eräänlainen animatic mutta konseptitaiteesta koostuva [Huom. Animatic on storyboardeista filmattu elokuvan visuaalinen luonnos, jossa on alustavat äänet mukana. Animatic tehdään monia muitakin elokuvia kuin animaatioita varten.], niin että sen katsominen oli kuin olisi astunut sisään kuvakirjan sivuille. Artscape pyöri erittäin leveällä screenillä pimennetyssä huoneessa, ääniefektit olivat tunnelmallisia ja sitä sai katsoa valtavissa Fatboy -säkkituoleissa rentoutuen. Se taisi olla yksi suosikkikohteistani näyttelyssä, Monsters, Inc.– ja The Incredibles -osastojen lisäksi. Tai eihän niitä suosikkeja voi valita, kaikki teokset olivat upeita — pidin noista eniten vain sen vuoksi että ne ovat elokuvina minulle hieman muita tärkeämpiä.

Pixarin uusimmista elokuvista, Ratatouillesta ja kesällä ensi-iltansa saavasta WALL-Esta oli esillä vähemmän taidetta kuin etukäteen toivoin. Ratatouillen kohdalla se oli pikkuruinen pettymys, mutta jos tämä kiertävä näyttely on koottu jo varmaan kaksi vuotta sitten, asia on ymmärrettävä.

Aion ehdottomasti käydä näyttelyssä uudestaan. Minunlaisilleni ihmisille se on tietysti jo itsessään aivan käypä matkan tarkoitus, mutta jos tavallinen ihminen sattuu muutenkin olemaan menossa Helsinkiin ei hänelläkään voi olla hyvää syytä jättää näyttelyyn menemättä. Kolme tuntia hujahti ohi kuin huomaamatta!

Myös kirjakauppakäyntini oli ilo. Good Fellowsiin en ehtinyt, mutta Stockmannin liepeillä sijaitsevasta Akateemisesta kirjakaupasta (jonka tunnelma ja valikoimat ovat viehättävät ja lähes aina osa Helsinginreissujani) ostin parin Aubrey-Maturinin (jatkoa, jatkoa, jatkoa… pakko päästä lukemaan jatkoa…) lisäksi kirjan, joka oli ollut tähtäimessäni edellisestä käynnistä lähtien. Epäilemättä hienoin tänä nuorena vuonna hankkimani kirja.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Jean-Baptiste de Panafieu & Patrick Gries:
Evolution in Action

— Natural History through Spectacular Skeletons

Kuvat © Éditions Xavier Barral
Hirrrmu iso ja upea valokuvapainotteinen kirja, jonka aiheena ovat selkärangallisten eläinten (siis harvakseltaan myös ihmisten) luurangot sekä niiden lukuisat yhteneväisyydet. Teksti, vaikkakin suhteellisen kiintoisaa eikä liian pitkäveteistä, jää tarkoituksella toissijaiseksi. Edustettuna on mieletön määrä eläimiä, ja mustavalkovalokuvat ovat kauniita ja tarkkoja, mutta kirjan suurin valtti on se, että luurangot on kuvattu kokonaisina ja realistisissa asennoissa — jopa ”liikkeessä”, eli aseteltuina esim. juoksuasentoon tai loikkaamaan. Aivan kuin niillä edelleen olisi sisuskalut ja iho, turkki, suomut tai sulat. Luurankoratsastaja laukkaavan luurankohevosen selässä on vasta alkua: saalistavat kissaeläimet, notkeat kädelliset, lentäväiset sekä hyvin säilyneitä hampaitaan esittelevät krokotiilit saavat ällistyttävässä uskottavuudessaan leuan loksahtamaan. Kuvien luurankoja, kuten tätäkin entistä simpanssinpoikasta, on vaikeaa olla pitämättä elävinä.

(Anteeksi heijastus alavasemmalla, kokonaan minun syytäni.)
EiA lietsoo piirustusintoa. Täytteidemme rakenteellisen samankaltaisuuden pänttääminen auttanee eläinten hahmottamisessa.
Kirja oli kalliinpuoleinen kuten kuvakirjat yleensä, mutta silti, vaikka kaikki kirjaostokseni ovat tietenkin minulle elintärkeitä, tästä voin kerrankin sanoa että lähes välttämätön muillekin. Jos eläimet kiinnostavat hiukankaan. Piirtämisen tai luurankojen kiinnostaessa sitäkin parempi.

Tänään menin vihdoin katsomaan Ratatouille :sta sen suomenkielisen version. On kyllä yhä nälkä nähdä enkkuversio toistamiseen ja mahd.pian, mutta se ei edes pyöri vielä Jykylässä. Suomiversio jäi pikkuisen laimeammaksi, mutta lievitti silti tosi hyvin ikävää. Mikä huomattavinta, minulla oli ensimmäistä kertaa mukana oikea lapsikaveri!! Taneli 5 v. uskallettiin antaa hoiviini elokuvareissulle ja kaverin teatterikäyttäytyminen oli esimerkillistä.

Ilman muuta olisin kehdannut mennä katsomaan suomiversion yksinänikin. Ja ilman muuta olisin ostanut Ratatouille -popcornaterian keräilymukilla yksinänikin. Vaikka tuo kuulostaa liialta vakuuttelulta, kuka tahansa ystäväni voi antaa siitä luonnetodistajanlausunnon. Oli kuitenkin virkistävää tehdä kerrankin siten kuin yleensä oletetaan tehtävän eli mennä ”lastenleffaan” oikeasti lapsen kanssa. Kyseinen nimitys ei muuten kuvasta omaa mielipidettäni, sillä eihän kyseessä ole elokuva josta pelkät lapset kykenisivät nauttimaan. Sitä paitsi varsinaisia ensisijaisesti lapsille suunnattuja elokuvia, saati sitten kohderyhmään katsomatta kaikkia ANIMAATIOITA, automaattisesti alempiarvoisina elokuvina pitävät ihmiset ovat vain raukat sattuneet katsomaan täysin vääriä leffoja. Mutta tästä aiheesta nariseminen lieneekin parasta siirtää johonkin toiseen blogimerkintään ellei jopa omaksi mutinaksi.

Jännitti sen puolesta alkaako minua jälleen itkettää ja joudun selittelemään kaverille että miksi silmäni vuotaa, sillä en ollut varma pysyykö se filmissä perässä sen verran että oivaltaa loppukohtauksiin kulminoituneen ylenpalttisen liikuttavuuden, mutta onnekseni — no, vaikkei lapsikaveri minun kenties haluaisi asiaa toitottelevan, hän tajuaa tunteellisuuden päälle.

Tämähän on aikamoista toistoa mutta en voi muuta kuin ihmetellä, kuinka korkealle Pixar oikein kykenee rimaansa nostamaan?! Vaikka Pixar-leffojen taide palvelee tarinaa eikä päinvastoin, eli tarinat olisivat varsin nautittavia vaatimattomammallakin taiteella toteutettuina, niiden ylivertainen visuaalinen kekseliäisyys kohottaa ne vielä suuremmiksi mestariteoksiksi. Se, miten animaatioteknologiaa käytetään vastaa paljon enemmästä kuin se kuinka edistynyttä käytetty teknologia on.

Käsikirjoitukseen panostaminen taas takaa, että elokuvat tulevat säilyttämään klassikkoasemansa vielä animaatiotekniikan kehitysharppausten jälkeenkin. Yhdenkin kerran Monsters, Inc.in katsonut saa taatusti palan kurkkuunsa ajatellessaan Boon ja Sullyn pakahduttavaa ystävyyttä, ei Sullyn supertarkasti animoitua turkkia (tai mistmää tiedän, kaikillahan on omat mieltymyksensä), mutta sillä on tunnelman luomisessa valtava vaikutus.

Yritän vain — äh, ilmaista, että tapa jolla jonkin leffan hahmot on suunniteltu — ei fotorealistisesti vaan USKOTTAVASTI — ja laitettu liikenteeseen, olivatpa ne sitten ihmisiä tai leluja tai pingispallosilmäisiä jyrsijöitä, vaikuttaa siihen kuinka hyvin katsoja saa niihin yhteyden. Kun Remyn pieni rotan sydän lyö tiuhaan väristen turkin alla sen päättäessä palatako Linguinin luo… Jään sanattomaksi. Sekä suomeksi että englanniksi.

* * *

Leuassani itää jääräpäisesti yksi selkeästi tavallista karkeampi ja kasvuintoisempi karva. Kitken sen uskollisesti ja se kasvaa aina samanlaisena takaisin. Mussa on näköjään testosteronia tasan sen yhden partakarvan verran. Mua se ei tietenkään haittaa. On sitä oudompiakin ihmisillä, ja on jotenkin mielenkiintoista kun joka kerta sen pikkuisen harjaksen kiskaistuaan sitä miettii, että ”jaa tämän tuntuinen ja värinen parta minulla siis kasvaisi, jos olisi osunut Y-kromosomi kohdalle. Olisinpa aika olkiviikinki.”

[Varoitus: turhin merkintä koskaan]

…Siis pikkuisen pehmo-Egon! Ratatouille-elokuvasta tutun. Metropolis-ostoskeskuksen Disney Storesta.
Metropolisin Disney Storessa ei ollut valitettavasti muuta tarjolla kuin leluja ja vaatteita (ei mitään kirjoja, levyjä tms.), mutta oli niillä kyllä niin ihania Nightmare Before Christmas -keramiikkamukeja ja -figuureja, että jos olisin voinut varmasti uskoa niiden kestävän lentomatkan Suomeen, ne olisivat olleet ykkösvalintani. Pehmolelujen puoleen käännyin siis ensin vähän vastahakoisesti, mutta Egon omistaminen taskukokoisena pikkunukkena oli vastustamaton houkutus. Ihmishahmot olivat minusta Ratatouillessa varsinaista päähenkilöä kiinnostavampia kaikin puolin, niin luonteiltaan, ulkonäöltään, roolituksiltaan kuin tarinallisestikin, ja Anton Ego oli niistä heittämällä suosikkini. Ikioma Ego! Se näyttää kyllä varsin erilaiselta kuin elokuva-Ego mutta ei paljon haittaa kun se kerran näin ihana pehmis on. Otan tämän samperi käsimatkatavaroihin mukaan! Voin näytellä sen avulla arvion lentokoneruoasta.

Ja on vain huvittavaa kanniskella Egoa matkassa. ”Minua ei liian isosta egosta voi syyttää! …se kun mahtuu taskuuni.” Hehheh! — joo joo, lopetan lopetan.

pehmoego.jpg

Hmm. Pehmo-Ego näyttää jotenkin Pete Townshendilta.

Viikonlopun olin hieman maissa animaatiokurssin loputtua, ja sitä paitsi väsynyt viimeisen viikon piirustusurakan jälkeen. Olin sisällä ja enimmäkseen nukuin. Sunnuntaina soitto kotoa tosin piristi.
Sunnuntaina Greenitkin tulivat takaisin. …Siinä kaikki.
Kävin Metrotownissa sijaitsevassa Metropolisissa eilen, ja löysin Egon lisäksi pari mahtavaa vaatekappaletta, sekä kaksi DVD-pläjäystä: Wonderfalls (kaikki jaksot) ja Wonder Showzen (kakkoskausi). Ensimmäinen on eräs ehdottomista tv-sarjasuosikeistani, niin monesta syystä etten edes näin keskellä yötä jaksa listata, mutta tärkein syy on aivan superi päähenkilö, jota osittain ihailen, osittain säälin ja suurimmaksi osaksi kadehdin. Wonderfallsin ennenaikainen kuolema surettaa minua enemmän kuin kenties minkään muun sarjan. Wonder Showzen taas on MTV:n eräänlainen parodia Sesame Streetistä ja jenkkilastenohjelmista yleensä — tutustuin siihen tämän reissuni aikana Tylerin ansiosta, ja se on oksettavan hauska, ja tartuttanut minuun jo useamman nerokkaan repliikin joiden nerokkuutta ei valitettavasti ymmärrä juuri kukaan muu. But you can ask Tyler what’s the difference between special and wonderful!

En itse asiassa tiedä soittaako kotona oleva DVD-soittimeni muita kuin kakkosalueen levyjä (sain sen lahjaksi eikä mulla oo mitään hajua sen specseistä! Kyllä, sain DVD-soittimeni lahjaksi! TIEDÄN!! 😀 ), mutta toisaalta kyseisiä sarjoja ei ole saatavana kakkosalueen levyinä, joten eikös se ole parempi omistaa ne vieraassa muodossa kuin ei lainkaan. Ja pystynhän mä kattoon niitä tietokoneella. Pitää kyllä testata ne DVD-soittimellakin… En vaan oo ehtiny koskaan kokeilla käyvätkö muiden alueiden levyt siihen. Jos ei käy, pitää kysyä jotakuta sähköpeukaloa laittamaan se ruotuun. Koko aluekoodisysteemi on järjetöntä p**kaa.

Tässä nyt ei oo taas päätä eikä häntää… Mulla on enää kaksi täyttä päivää Vancouverissa enkä oo käyny missään erikoisessa paikassa. Reissu tuntuu loppuvan kesken. En ehdi edes nähdä kaikkia elokuvia jotka vielä pitäisi. En ole ottanut päivääkään rannalla aurinkoa. Ja matkatavarat sen kuin lisääntyy enkä oo vielä uutta matkalaukkuakaan ehtiny ostaa ja apuva apuva.

Mutta tiedän käyväni täällä aivan ehdottomasti vielä joskus, päädyinpä sitten Capilano Collegen opiskelijaksi tai en.

Pelasta, auta, oi. Sade ei osoita heikkenemisen merkkejä. Ei huvittanut siinä tulvassa käydä viikonloppuna turistikohteissakaan. Lisäksi oli aivan mahdotonta, MAHDOTONTA, väistellä kotikadulla kävellessä asfaltille jostain ajautuneita etanoita.

Animaatiokurssin ensimmäinen puolisko lähestyy loppuaan, eli kiirettä pitää. Meillä päättyy Saritan ja Darrenin tunnit tämän viikon myötä (tietokoneanimaatiota tulee tilalle) ja kurssien tehtävät pitää siis saada valmiiksi viikon loppuun mennessä. Mulla on kaks isotöistä animointitehtävää kesken, kummatkin on erittäin kiintoisia, mutta aiheuttaa varmasti monta pitkää iltaa tällä viikolla…

* * *

My most sincere compliments to the chef, Mr Bird. Sunnuntaina kävin kattoon Ratatouille :n, josta kokonaisuutena sanon: Cars sanoisinko yhdessä A Bug’s Lifen kanssa ala-askelmalla, Ratatouille keskiaskelmalla, ja loput Pixar-leffat ylimmällä askelmalla. Mutta jos pelkästä visuaalisesta puolesta puhutaan, se kuitenkin oli ihan sitä Pixarilta odotettua: ensiluokkaista.
Minusta ainut elokuva jolle Pixar-elokuva edes voi hävitä on toinen Pixar-elokuva, eli ns. tavallisella leffamittapuulla Ratatouille on vahva ysi ja sinun täytyy käydä katsomassa se. Silmäkarkin lisäksi rakastin Peter O’Toolen roolisuoritusta, ja Will Arnetthan on aina herkkua.

Mikäpä sen parempi sadepäivän aktiviteetti kuin elokuvat? AAAH IHANAA.

* * *

Tänään oli mahtis koulupäivääääää… Aloitettiin dialoginanimointitehtävä. Tulkintani sai muutamankin kehauksen (”Okay, that’s just adorable. I like that.” Why, you big old softie, sir!). Ja kaikki ihmiset oli varmaan mökkihöperöityny sateen vuoksi, koska herja oli aika hervotonta.

”The monitor’s too close for you? Well, with any luck, it’ll dry your hair.”

”I specifically asked you to build me a go-kart — not a Ferrari.”

”But they told me if I became an animator I wouldn’t have to learn to read!”

”Roses are grey… Violets are grey… I’m dead and colourblind.”

”You narrowly missed me getting out of my scuba diving suit.”

”Hey, if that’s the boat he wants to be in…”

”You’ll be hunted down, like… well, a dog.”

Melkein voisin pillittää ajatellessani, että kesäkoulusta on enää puolet jäljellä. Mutta olen silti aivan mielipuolisen onnellinen, että päätin tulla tänne. Eli olen taas kerran kahdessa veneessä.

* * *

Reetan koko tähänastisen elämän prioriteetit kuuluvat täten. Ykkösenä: kaikki muu paitsi siivoaminen. Viimeisenä: siivoaminen.

Ihme (ja ikävä) kyllä tiskaaminen ja pyykkääminen potuttaa mua täällä vielä eksponentiaalisesti enemmän kuin kotopuolessa. Talouspuuhat on yhtä kidutusta ja kalliin ajan tuhlausta. Ja p****leen pyykki likaantuu aina vaan uudestaan. Aion ryhtyä syömään useammin ulkona. Hermoni eivät kestä tiskivuoren näkemistä ensimmäisenä tullessani koululta kahdeksan-yhdeksän välillä ja alkaessani valmistautua huomiseen aamukuuden herätykseen. Ulkona syöminen ei ole niin tuhlaavaista kuin luulisi, ottaen huomioon, että joka kerta kun olen ostanut täällä kotiin leipää, vihanneksia tms, ne ovat päässeet pilaantumaan ennen kuin olen ehtinyt syödä puoliakaan, koska en ole ikinä kotona tarpeeksi kauaa syödäkseni. Jos syön kotona jotain, niin säilymään suunniteltua retkiruokaa kuten pussikeittoa, ja kaadan kaurapuuroa kurkkuun aamuisin juostessani suihkuun (en nimittäin ikinä oikeasti onnistu pääsemään sängystä ylös kuudelta, eli on tehtävä paljon aamuntorkuille surullisen tuttuja henkilökohtaisia uhrauksia). Tunnolliset kauppareissut ja kotivaraston täydennys eivät siis pitkällä tähtäimellä vaikuta kannattavilta.

Ettäkö viikonloput? Kuka haaskaa viikonloppunsa kotitöihin???

Kaikki mahdollinen paheksunta kaikuu tukituille korville. Minulla on omat arvoni. Animaatiokurssista sitä on maksettu ja aion voima nähköön käydä sitä joka pennin edestä! Kakkosena: kaikki muu paitsi siivoaminen. Viimeisenä: siivoaminen.

Arkisto