You are currently browsing the tag archive for the ‘René Goscinny’ tag.

(Huh, sain tuotua kotiin läppärini perheen huomasta. Nyt pärjäilen vähän aikaa vaikka Ansku poteekin.)

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mauri Kunnas:
The best & the wörst of Nyrok City

Nyrok City on kunnioitettavasta kilpailusta huolimatta edelleen hauskin koskaan lukemani suomalainen sarjakuva.
The best & the wörst of Nyrok City sisältää aiemmin julkaistun NC-albumiparin sekä läjän ennennäkemättömiä sikailuja. Kokoelman omistamista ei enää mitenkään käy lykkäämän.

Jotkut saattavat luulla, ettei nuoriso kykene arvostamaan Nyrok Cityä, mutta näin ei ole; siitä eivät vain läheskään yhtä paljon voi nauttia sellaiset ihmisparat, jotka eivät tiedä edes Beatlesin jäsenten nimiä (Pete Parasta ja Stuta unohtamatta), puhumattakaan jostain Pierivistä Kivistä. Elokuvien katsominen on tietysti myös aina elämässä hyödyksi. Toisin sanoen, ihan iästä riippumatta, populaarikulttuurin yleissivistys vasta nostaa NC:n verrattomaksi viihdekokemukseksi. Mitä syvempi sivistys, sitä suurempi lukunautinto. Ja sitä kovemmin Nyrok City naurattaa.

Tarkoitukseni ei ole leuhkia joten kiiruhdan kertomaan, että muutama heitto menee auttamatta yli hilseettömien hiusteni — kuka mahtoikaan olla Jussi Himanka? Viittausta ei nykyajan nuorelle aikuiselle tee yhtään merkittävämmäksi se, että kuulee äitimuorilta kyseessä olleen joku radion Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja. ??Mikö ihmöön radio? Guess you had to be there…

Mutta moiset pienet arvoitukset ovat niin armottoman vitsimyrskyn seassa, ettei nauru ikinä ehdi keskeytyä. (Henkilökohtaisesti, vaikka esim. Juice Leskisen tai Hectorin tai Alatalon Mikon musiikkiurien alkuajat ovatkin minulle täysin hämärät, ovat suomalaisella moisten kansallis-öh-sankareiden tuotokset ja olemukset sen verran takaraivossa, että heihin kohdistuvat vitsit toimivat poikkeuksetta.)
Mauri Kunnaksen öh-dottomasti kansallissankarillinen käsiala konstailemattomissa, vauhdikkaissa piirroksissa luo Nyrokin perustukset. Kunnaksen karikatyyrit ovat huippuja, kuten hänen lastenkirjojensakin lukijat jo tietävät. Lisäksi Nyrok Cityn rujoudessaan runollisissa lausahduksissa suomen kielen ihana taipuisuus sekä luontainen häpeämätön outous ovat harvinaisen arvossaan.

Jo näiden ominaisuuksien perusteella sarjista uskaltaa kyllä suositella kaikille suomen hallitseville, popguruja tai ei.

René Goscinny & Jean-Jacques Sempé:
Nikke vauhdissa

(Pikku Niken uudet seikkailut 3)

Suokaa anteeksi toisto, mutta en nyt ole keksinyt parempaa aloituslausetta kuin jo viime kerralla aiheesta kirjoittaessani:
”Jos et ole vielä tutustunut Nikke-kirjoihin, anna kun halaan sinua säälistä, sillä lapsuutesi on varmaan ollut kylmä ja lohduton. Mutta lapsuuttaan ei ole koskaan liian myöhäistä elää uudestaan!” Kolmas (ja viimeinen) todella vaikuttavan kokoinen kirja Suomessa ennenjulkaisemattomista edesottamuksista viihdyttää kaikenikäisiä. Ennestään Nikkeen tutustuneet voivat luottaa siihen, että näitä ”uusia seikkailuja” lukee yhtä mielellään kuin vanhojakin, ja nämä sopivat loistavasti myös uusien lukijoiden tutustuttamiseen, sillä kaikki Nikke-kirjat ovat samanlaisia: valtavan hauskoja, täynnä näppäriä ja napakoita, elämäniloisia ja vilkkaasti tarkkailevia tarinoita. Heikkoa lenkkiä ei tässä sarjassa ole.

Goscinny kirjoittaa (…kirjoitti? Noääh, kaikkien seikkailunjanoisten sankari elää joka tapauksessa ikuisesti) kuten pikku Nikke saattaisi oikeasti jutustella. Kovin moni aikuinen ei aloita esittelyä ystävästään sanomalla ”Ruffen isä on poliisi!” tai ”Albert on opettajan lellikki, eikä sen kanssa voi tapella, koska sillä on silmälasit” tai ”minun paras kaverini Simon on tosi paksu ja syö koko ajan”. Niken kavereiden kuvaukset eivät ole niinkään stereotyypittämistä tai pelkistämistä kuin sitä, että hänen pitää päästä kertomaan ihan kaikista se tärkein/kiinnostavin asia. Ja nehän ovat sitä paitsi aivan totta.
Onkohan alkuteoksissakin käytössä hahmojen lempinimet, vai ovatko ne suomentajan keksintöä? Ainakin ne luovat osaltaan todentuntuista kontrastia lasten ja aikuisten maailman välille. Kaverusten toisistaan käyttämiin kutsumanimiin verrattuna (Jori, Kloku jne.) aikuisten käyttämät nimitykset (Geoffroy, Clotaire…) ovat kummia ja huvittavia, ja useimmiten niiden kuuleminen tietää vaikeuksia.
Kerta toisensa jälkeen Goscinny uppoutuu nautittavan helpon oloisesti lapsen ajatuksenjuoksuun, poikkeaa kutkuttavasti kaaoksen puolella ja tyylikkäästi luotsaa vitsit leikkisään loppunäpäytykseen.

Sempén kuvitukset ovat minusta taidetta ”Isolla Iillä”. Pistäsin seinälle jos olisi tilaa.

En tiedä onko parhaat säästetty viimeisiksi, vai onko kyseessä joku tauon aiheuttama illuusio, mutta ”…uusista seikkailuista” tämä kolmas lienee hauskin. Näitä lukiessa on vaarana vain se, että myös kaikki vanhat kirjat pitää saada heti uudelleen luettaviksi yhdellä kertaa, varsinkin jos edellisestä lukukerrasta on ehtinyt kulua tovi, eikä muita asioitaan saakaan sitten hoidettua koko päivänä.

* * *

Aah, on ihanaa, kun on niin paljon hyviä kirjoja joista valita.

Päähäni on pälkähtänyt hämmentävä määrä suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Useat niistä ovat keskenään ristiriidassa. Kaikki ovat sietämättömän nerokkaita. En haluaisi sulkea mitään niistä pois.
Voiko olla, että valmistumisen jälkeinen elämä ei olekaan yhtään helpompaa…?
–EÄÄH! Kahjojen puheita!

Odotan Birminghaminmatkaani hurjasti. Olen ihmeekseni saanut kuulla, että britit viittaavat Birminghamiin nimellä ”Brum”. Hmm? Outoa. Minä viittaan siihen paljon mieluummin lyhenteellä B-ham, koska se kuulostaa aivan rap-vokalistin stagenimeltä. Parasta pitää suuni kiinni siitä asiasta Englannissa.
Silloin kauan sitten ennen kesää ajattelin lentäväni sinne vasta lauantaina 19.8, mutta eihän siitä silloin jäisi paljon käteen. Jos sinne kerran mennään niin ollaan sitten edes muutama päivä ja otetaan loman kannalta, vaikka joutuisi hieman enemmän maksamaankin. Löytyväthän lähiympäristöstä Shakespearen synnyinsija (ja kätevästi myös viimeinen leposija) Stratford-Upon-Avon sekä Cadbury World, suklaafanin Mekka (Englannista puhuttaessa siis. Suuri Eurooppalainen Suklaakiertue olisikin muuten loistoidea. Pistänpä muistiin eläkevuosia silmällä pitäen). Alton Towersin suurhuvipuistossa vastikään tapahtunut junaonnettomuuskaan ei tutisuta — jos mitään, niin eikös onnettomuuden jälkeen turvallisuussysteemeistä luulisi huolehdittavan vain entistä paremmin! Viivana vuoristoratoihin! Nyt jo melkein ärsyttää, että eihän minulla taida olla edes aikaa käydä kaikissa näissä houkuttelevissa kohteissa. Matkustan nimittäin torstaina 17.8, jolloin onkin illalla Keane-boardilaisten meet up B-hamissa. Perjantain ja lauantain olen kunnon turisti, sunnuntai on festaripäivä, ja maanantaina lähden kotiin.

Alton Towers kuulostaa kylläkin sellaiselta paikalta jossa huvin maksimoimiseksi pitäisi olla seuraa, ja minähän olen vain minä. Kovaa ja korkealla vatkaavat härvelit ovat tosin intohimoni, joten jospa jälleen kerran voittaisin sosiaaliset konventiot ja pönöttäisin koko päivän laitejonoissa ilman tutun tuttua. No äh, se jää nähtäväksi.

Majapaikakseni olen varannut huoneen Britannia -hotellista, ei sen eriskummallisemmista syistä kuin että se oli kohtuuhintainen mutta tasokas ja sijaitsee aivan keskustassa, käytännöllisesti katsottuna rautatieasemaa vastapäätä, mikä on monessa suhteessa aikamoinen etu tällaiselle hajamieliselle hiipparille. Ensinnäkin: pääsen lentokentältä junalla lähes hotellin ovelle. B: maanantaiaamun lähtö helpottuu, ei tarvitse edes taksia tilata. Akvaario: pääsen junalla lähelle festaripaikkaa (Staffordiin, josta ”shuttlebus”illa Weston Parkiin) ja muidenkin nähtävyyksien äärelle. Ja neljä: keskustassa pysyn varmasti hengissä, kauppoja ja ravinteleita kun pitäisi olla joka mutkassa.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjatorilta tuppaa aina tarttumaan jotain mukaan. Eikä se niillä hinnoilla hirveästi haittaa. Kannattaako näin halvoista hankinnoista edes kirjoittaa? No, parantavathan ne kuitenkin elämänlaatuani.

Alivaltiosihteeri (Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka):
Matka virallisuuden keskipisteeseen

Kun nyt tässä ollaan matkustustunnelmissa, niin sanonpa vaikka, että jos joku miettii mitä lähettää ulkomailla asuvalle suomalaiselle joululahjaksi tai sen tapaiseksi, valitse Alivaltiosihteeri-kirja (joita on ilmestynytkin niin monta, että myös syntymä- ja nimipäiviksi riittää). Moista kielen vääntelyä ei voi olla ihailematta, vaikkei olisi kuunnellut kuin pari ”Alkkari”-ohjelmaa elämässään. Alivaltiosihteeri on jo iät ajat säilyttänyt paikkansa Suomen huumorin kirkkaimmassa kärjessä (ainakin omasta mielestäni) hohteen haihtumatta.

Tämä Alivaltiosihteerin ”kahdeksas pääteos” kokoaa, kuten muutkin pääteokset, radiosketsejä kirjalliseen muotoon, tällä kertaa vuodelta 2002. Osan niistä olen sattunut kuulemaan, osa on jäänyt väliin. Varsinkin YO-kirjoitusten surreaalikoe tiputti minut niin täysillä sen ensi kertaa kuullessani, että en edes kyennyt kehumaan sitä tutuilleni, koska puhkesin aina nauruun kesken kaiken. Muita kuulemiani helmiä olivat elokuvamainokset Dirty Harry Potter (”…ja liekehtivä kiväärinpiippu” ) ja Ciderman (”Enemmän tyhjiä pulloja kuin Ryhmä-X:llä!” ) jne jne.
Ennenkuulemattomista upeista tuttavuuksista mainittakoon Manserockstars (Popstars-formaatista kehitetty sisarsarja, jota katsoisin taatusti mieluummin kuin alkuperäistä), Aikuisten iltapäiväkerhot (”Herrajumala, aikuisia yksin kotona”), SPR 125 vuotta (”Tämä on hemoglobaalia hommaa” ) ja sokerina pohjalla Adventtikalenterihälytys. (”Mikä hälytys täältä on voinut tulla?” -”2412 eli luvaton joulukalenteriluukun avaaminen.” -”Eeeei minulla mitään joulukalenteria ole!” )

Pätkät toimivat luettuina lähes yhtä täydellisesti kuin radiossa. Ehkä se johtuu siitä, että Frangénin, Heikuran ja Liikan äänet ovat painuneet niin hyvin mieleen; ehkä siitä, että kirjoitusasusta välittyy niin onnistuneesti trion sataprosenttisen virallinen ääninäytteleminen (tai näyttelemisen puute… ) joka juuri tuokin sketsien kuuntelemiseen oman ainutlaatuisen lisänsä. Tai ehkä Alivaltiosihteerin ilmaisu on niin kietoutunut yksinomaan sanoihin, ettei ole mitään väliä kuuleeko ne vai lukee.

Oli vastaus mikä tahansa, Alivaltiosihteeri naurattaa ääneen. Ota virallisin asentosi ja lue yksin tai vuoropuhele sketsit kaverin kanssa ja katso kumman pokka pitää kauemmin. ”Toivottavasti ihmislajin typeryys ei kokonaan vie meiltä kielen monimuotoisuutta, jotta lapsillammekin olisi jotain mitä puhua.”

Goscinny & Morris:
Lucky Luke — Apassikanjoni

Mitäpä sellaista LL-sarjakuvista voisi kirjoittaa jota ei jo ole kirjoitettu? Legendaarinen (joskin fiktiivinen) Lucky Luke, cowboy joka ampuu varjoaan nopeammin, seikkailee klassisen koomisessa villissä lännessä seuranaan superfiksu hevosensa Jolly Jumper ja… No kaikki tietävät kuitenkin. Lucky Luken ja tietysti Jollyn rentous ja neuvokkuus, sekä tarinoiden ja taiteen oivaltavuus, ”luova itsensä toistaminen” ja itseironia tekivät hänestä Asterixin ja muiden eurosankareiden ohella unohtumattoman kumppanini jo varhain, enkä varmasti ole ainoa. Myös sivuhahmot ovat selvästä stereotyypittämisestä huolimatta persoonallisia, sympaattisia, ja ennen kaikkea hauskoja. Jokainen albumi on paitsi täynnä muistoja myös ilahduttava osoitus tällaisen ”kiltinkin” huumorin kestävyydestä.

Apassikanjoni ei aivan ole sarjan paras, mutta taattua laatua. Lucky Luke etsii syytä siihen, miksi chimichuri-apassit eivät ota rauhoittuakseen Fort Canyonin ratsuväen alueella. Fort Canyonin sotilaat ovat — hupaisaa kylläkin — jostain ihmeen syystä viimeistä miestä myöten irlantilaisia. (Paitsi yksi, joka on puoliksi skotti. Eikä kukaan ikinä jätä muistuttamatta siitä.) Apilaisen saaren viskiinmenevät kasvatit, silloin kun eivät nujakoi keskenään, saavat balladeillaan hevosetkin kyynelehtimään. Luken yrittäessä hieroa rauhaa apassien ja ratsuväen välille selviää, että varuskunnan komentaja eversti O’Nollan on se, jolla on iso lintu kynittävänä äkäisen apassipäällikkö Patronimon kanssa. Meksikon puolellakin piipahdetaan.

Lännen historiaa on Lucky Luke -albumeissa ilman muuta muokattu hieman viihteellisempään muotoon. Apassien hurjuus kyllä tehdään tiettäväksi, mutta tietenkään kukaan ei loukkaannu vakavasti, ei edes ota osumaa luodista. Itse ainakin hyväksyn tämän viihteen nimissä, koska tottahan lukija ymmärtää missä määrin sarjakuva irtautuu faktoista — ja sitä paitsi väkivallattomammista ratkaisuista saa revittyä niin paljon enemmän vitsejä. Esimerkiksi lapsena tästä alpparista jäi parhaiten takaraivoon juuri apassien mielikuvituksellinen yritys päästää vihollinen päiviltä muurahaisten ja hunajan avulla. Itse asiassa se hymyilyttää edelleen eniten, varsinkin kun Lucky Luke toisen yrityksen kohdalla taivastelee kuulleensa, että apasseilla olisi tarkoitus olla paljon suurempi valikoima kidutuskeinoja.

Yleensä LL:iin kuuluu luonteenomaisesti aitojen lännenlegendojen tuominen mukaan seikkailuun (ihan keskipisteiksi asti) ja toisinaan vieläpä meidän päiviemme julkkisten käyttäminen sivuhenkilöiden malleina. Apassikanjonista en ole kuitenkaan ”bongannut” ketään, enkä tiedä sitäkään, olivatko esim. päälliköt Patronimo ja Bisteco koskaan oikeasti olemassa. Joka tapauksessa albumi päättyy niin monikansalliseen vyyhteen, että tuskin sillä voisi olla sentinkään jalansijaa todellisuudessa. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää, olihan villi länsi sulatusuunien sulatusuuni…

Vastaus: tietysti, hölmö. Näin jälkiviisaasti. Kun opinnäytetyö on jo palautettu, on helppoa uskotella itselleen ettei moista koskaan tosissaan aprikoinut, mutta historia osoittaa toisin kaikessa säälittävyydessään… Ihan pakko läntätä tähän päiväkirjamerkintä jonka kirjotin ennen kuin on-työ piti jättää arviointiseminaaria varten lokakuussa (”Musta Lokakuu”), koska omakohtaiset kärsimykset on tunnetusti niin huvittavia, varsinkin kun on ehtinyt hieman aikaa kulua. Eli ”for your reading pleasure”, alkuperäisessä kirjoitusasussaan:

Miten on ees mahollista, että yhden tunnin mittaisten unien aikana ehtii jo nähä niin karseita painajaisia? 😦

Katoin tänään, että mulla on jääkaapissa mehua, jonka parasta ennen -päiväys on 27.10. Siis mulla on jääkaapissa mehua, jonka parasta ennen – päiväys on opinnäytetyön jättöpäivän jälkeen. Mä en ees kunnolla voinu uskoa sitä. Onko sellasta päivämäärää edes OLEMASSA? Siis onko mun tarkotus uskoa, että kyseinen mehu on vielä olemassa opinnäytetyön (arviointiseminaariin) palauttamispäivän jälkeen? Että maailmanloppu ei tuukaan 26.10?!?! Hehehehehe!

(Voi kunpa se tuliskin.)

Kun tajusin, mitä ajattelin, tilanteelle ei voinut muuta kuin nauraa maanisesti.

??Jostain syystä en oikein uskalla juoda sitä mehua nyt. Ääh????????

Mutta, onni ja autuus, vihdoinkin Lopunnäytetyö on tehty, kansioitu, palautettu, eikä enää auta kuin jännittää hyväksytäänkö se ollenkaan. Viime tipassa palauttamistani rästikurssien töistäkin on jo tullut suoritusmerkinnät opintorekisteriotteeseen! Tässä vaiheessa löisin jo vetoa oman valmistumiseni puolesta. En tosin suurta summaa, en ole innokas veikkaaja. Ostan mieluummin paljon kirjoja. *)

Se oli aikamoinen yllätys, että mainoskampanjan suunnittelukurssista tuli kolomonen (arvosteluasteikolla 1-5 siis). Odotin että saisin kaikista rästikursseistani ykkösiä, korkeintaan kakkosia, joten kolmoselle kilistin jo kahvikuppia. Mulle oli merkitystä vain sillä että ne menisivät läpi. Vaikka mainoskampanjahan olikin kyllä ainoa rästikurssi jonka eteen näin jonkinmoista vaivaa. Muista tuli sitten kakkosia.

Ei sen enempää. Piti tässä ekassa merkinnässä juhlia, onhan yli vuoden kerääntynyt taakka juuri tipahtanut harteiltani, mutta postaan mahdollisimman pian muista järisyttävistä merkkiteoistani (…tuo oli sarkasmia, toivottavasti kukaan ei luullut toisin?) ja mitä muuta suht kiinnostavaa nyt onkaan kierroksessa.

*) Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

René Goscinny & Jean-Jacques Sempé:
Nikke palaa lomilta ja Nikke on paras
(Pikku Niken uudet seikkailut 1 ja 2)

Jos et ole vielä tutustunut Nikke-kirjoihin, anna kun halaan sinua säälistä, sillä lapsuutesi on varmaan ollut kylmä ja lohduton. Mutta lapsuuttaan ei ole koskaan liian myöhäistä elää uudestaan! Nikke-tarinat naurattivat minua naperona jatkuvasti, eivätkä nämä ennenjulkaisemattomat opukset kalpene niiden rinnalla lainkaan. Ne oli ostettava heti, ja kotiin päästyä oli pakko ryhtyä lukemaan heti, eikä lopettaminen tullut kuuloonkaan ennen kuin vihoviimeinen sivu tuli vastaan. Voi sitä muistojen tulvaa. Ja ne on niin ihanan paksuja! Mahtava uutinen siis sekä vanhoille että uusille lukijoille.
Goscinny on kaikkien seikkailunjanoisten sankari.

Pauli Kallio & Pentti Otsamo:
FC Palloseura 3 — Veskari ohrapellossa

Täydellinen hattutemppu! FC Palloseura on futissarjakuva, joka naurattaa ääneen myös jalkapallosta ymmärtämätöntä (kuten minua). Suosittelen lämpimästi myös aiemmin ilmestyneitä sarjan osia, Nurmikenttien kutsu sekä Kenelle pillit soivat, jotka pitäis mielestäni löytyä vaikka joka apteekista masennuslääkitykseksi (vinkkinä äiskälle ;)). Kolmoskirja taitaakin jäädä viimeiseksi Otsamon piirtämäksi FCP-kokoelmaksi, nykyisin piirtäjänä toimii Jii Roikonen. Ei siinäkään mitään vikaa, Jasso rules!, mutta Otsamon siveltimenjälki on aivan silmiähivelevä… Alkuperäinen on alkuperäinen vaikka suossa paistaisi. (Sama juttu kuin Kramppien ja nyrjähdysten kanssa.) No jaa, saa olla kiitollinen ettei se sentään kokonaan lopu.
”Vielä jonain päivänä näemme suomalaisen jalkapallon nousevan tasolle, jolla Otsamo ja Kallio ovat jo nyt.” -Petri Kemppinen (josta minulla ei tosin ole mitään aikaisempaa tietoa, mutta osuvasti sanottu joka tapauksessa!)

Arkisto