You are currently browsing the tag archive for the ‘Rescue Me’ tag.

Asunnon esittelyt ja muutto (kotimaassa, vielä tässä vaiheessa) ovat viimein takanapäin.

(Ja EM-kisat. Ihan kivaa oli. Portugalin putoamista lievitti kisojen kokeminen mun namnam telkkarista.)

Nyt en edes tiedä, mitä kirjoittaa. Casa Karikoskessa elämä on myrskyisää kuin kesäsää. Ja minä olen ollut täällä vasta kolme päivää! En ole vielä asentanut omaa tietsikkaani enkä purkanut läheskään kaikkia tavaroitani, mutta eipä se mitään. Minulla ei missään nimessä ole syytä valittaa. Eikä minulla tietenkään periaatteessa ole mitään talon alkuasukkaita vastaan, mutta ahdistusta aiheuttaa tämä: puhun täysin normaalilla nopeudella ja täysin normaalilla äänenvoimakkuudella, ja suurimman osan ajasta täällä se tarkoittaa että voisin yhtä hyvin olla huonekasvi. Tuosta huolimatta jostain käsittämättömästä syystä tykkään näistä ihmisistä.

Slings & Arrowsin loistava loppu oli samalla siksi masentava, ettei samaa herkkua enää saa. (Siis uusia jaksoja.) Mutta ah sitä loppua! Pelkäsin että se olisi paljon mustempi. Sarja oli asenteeltaan ajoittain niin säälimätön, etten osannut uskoa niin onnelliseen finaaliin, vaikka tietysti toivoinkin sitä.

Minulla on suuri kiusaus sanoa, että laatusarjoja löytyy harvoin, mutta nykyaikana se olisi törkeä vale, kun jo pelkästään 00-vuosikymmenellä syntyneeseen katraaseen kuuluvat mm. Six Feet Under, Rescue Me, Slings & Arrows, Green Wing ja niin valtavasti muita että pyörryttää. Olen tullut katsoneeksi todella monia loistavia sarjoja, ja vain harva niistä on koskettanut minua yhtä syvältä (lukekaa tuo kuvaannollisesti älkääkä kirjaimellisesti) kuin Slings & Arrows.
En voi taata että jokainen nostaisi tämän sarjan samanlaiselle jalustalle kuin minä, mutta fakta on, ettei kenelläkään voi olla hyvää syytä jättää sitä näkemättä.

Laatusarjoihin kuuluu myös Dexter (jonka ensimmäistä kautta uusitaan parhaillaan Nolosella, vaikka syyskuun lopulla Walloissa alkavat jo kolmoskauden jaksot). Mainitsen sen siksi, että oman mielipiteeni mukaan Dexter on osoittautunut hatunnoston arvoiseksi paitsi korkean laatunsa puolesta, myös yltämällä niiden harvojen ja valikoitujen tv- tai elokuvatoisintojen joukkoon, jotka ovat alkuperäiskirja(sarja)ansa parempia.

En ollut lainkaan kuullut Jeff Lindsayn Dexter-romaaneista ennen sarjan alkua Nelosella viime syksynä. Tämä tapahtui vasta ensimmäisen jakson alkutekstejä tiiraillessani. Seuraavan tunnin aikana jäinkin sitten tv-sarjaan niin pahasti koukkuun, etten halunnut lukea koko kirjaa spoilereiden pelossa. Mutta kun olin ehtinyt katsoa kaksi kautta Dexteriä (tietenkin hämärin keinoin), uskaltauduin ostamaan kaksi ensimmäistä kirjaa kesälukemiseksi.

Tämä saattaa tietysti herättää epäilyksiä, että kirjat saavat minulta pelkän olankohautuksen siitä yksinkertaisesta syystä, että katsoin sarjan ensin ja osa juonen saloista oli siis jo selvillä. Mutta voin aivan rehellisesti sanoa, että kaksi ensimmäistä Dexter-kirjaa ovat mielestäni keskinkertaisia. Mukiinmeneviä. Menetteleviä. Sanoisin aivan samaa, vaikkei telkkarisarjaa olisi ikinä tehty. (Tosin jos sitä ei olisi tehty, minulla ei olisi kirjoista tämänkään vertaa sanottavaa, koska en luultavasti olisi edes lukenut niitä.)

Aiheesta ehkä lisää myöhemmin. Taidan mennä purkamaan muuttolaatikon tai pari.

Puhun yleensä harvoin jollei minulla ole asiaa, ja vielä harvemmin jollen tiedä miten asiani selkeästi muotoilisin. Sen sijaan kirjoitan usein aivan asiattomia, erityisesti päiväkirjaan ja välillä blogiinkin. Parempi niin — lukijalla on armollinen mahdollisuus kääntää katseensa tylsästä tekstistä. Maksuttomana lisäpalveluna varoitan erikseen blogimerkinnöistä, joissa jauhan tyhjää! Eipä kestä kiittää.

* * *

Mitä enemmän yritän sanoa, sitä tyhmemmältä kuulostan. Siinä mielessä hieman normaalista poikkeava puhumattomuuteni on siis ulkokuoreni kiillottamista. (Teeskentelyä että olen fiksumpi kuin oikeasti olen.) Toisaalta myös sosiaalista lahjattomuutta. Suurimmaksi osaksi se johtuu kuitenkin siitä, että en missään tapauksessa pidä itseäni niin kiehtovana, että eloni tai ajatukseni jaksaisivat ketään kiinnostaa. Tiedän sen siitä, että minua vähintään puolet ihmisten puheista pitkästyttävät. Miksi ihmeessä siis pistäisin toiset kärsimään? Kostoksi ehkä? Puhuvatkohan ihmiset tylsiä sen takia? ”Kun kerran paapatit noin pitkään niin maistapa kuule omaa lääkettäsi”?

Ärsyttää, etten voi valita puoltani ihmisten suhteen. Helpottaisi mieltä, jos saisin vankkumattomasti päätettyä, kiinnostavatko ihmiset minua vai ei. Jotkin ihmisten luomuksista häkellyttävät minua. Tylsä ihminen ei mitenkään olisi voinut kirjoittaa kiinnostavaa kirjaa, sellaista kirjaa joka muuttaa elämän, eihän kai? Pystyisikö tylsä ihminen tekemään jonkin mielettömän kauniin esineen? Entäpä kauniin JA tarpeellisen JA käytännöllisen esineen? Miten tylsässä ihmisessä voi olla niin tajuton määrä luita ja lihaksia? Miten tylsän ihmisen keho pystyy porskuttamaan melkein vuosisadan? Tylsien ihmisten oleminen maailmassa on suuri mysteeri. Miten niin monet ihmiset jaksavat olla toisten touhuista kiinnostuneita? Ovatko ihmiset oikeasti kiinnostavia, ja minä olen sille vain sokea? Voiko minusta ikinä tulla minkäänmoista taiteilijaa, jos suhtaudun ihmisiin normaalia etäisemmin — eikö taiteilijoiden olisi tarkoitus olla tarkkaavaisia? Joillekin taiteilijoille oman pään sisuksien tarkkailu riittää. MUTTA MITÄ JOS OMAT AJATUKSETKIN OVAT TYLSIÄ? Jos ei voi olla taiteilija ilman kiinnostusta niin miksi taide minua ylipäätään kiinnostaa??? Onko taiteilijoiden aina oltava kiinnostuneita kanssaihmisistään? Miksi olen samanaikaisesti kiinnostunut ihmisistä luojina ja niin tylsistynyt monista ihmisistä itsestään? Miten ihmisiin voi sisältyä niin suuria tylsyyden ja nerokkuuden ääripäitä?

Moisten ääripäiden läsnäolo — usein jopa samassa henkilössä — kiinnostaa minua. Ja ihmiset taas pännivät. Joka päivä mieli muuttuu. Miksen osaa valita puolta? Prkl tätä VEKSLAAMISTA!

* * *

Onni ja autuus tulee joskus pelottavan vähästä. Tässä ehti jo harmitella, että kevät tulee ennätysajoissa, mutta ei. Nyt on ollut sopivan kylmää ja kuulasta. Minua pakahduttavat ihanasti kuuraiset maisemat ja kylmä aurinko — violettia iltaisilla hangilla, katulamppujen oranssia öisillä… Ostin lämpimät vaelluskengät ja olen tehnyt pitkiä kävelylenkkejä Zeniäni kuunnellen (kävelen yleensä perjantaiseen elävänmallinpiirustukseen Kukkumäkeen yms.). Jyväsjärven jäällä on taas luistinratakin. En ole luistellut vuosikausiin eikä minulla ole enää omia luistimiakaan, mutta tällä viikolla aivan varmasti lainaan äidin retkiluistimia ja kierrän sen lenkin. Järven jäällä käveleminen on jo niin upeaa, että en uskalla kuvitellakaan miten upeaa luisteleminen on.

Naapuritkin ovat eläneet hissuksiin. Kiitos, naapurit!

Telkusta tulee oivallista tavaraa! Kiitos, kanavapomot!
[Katsokaa Street Timea (”Ehdonalaiset”) vaikka sen jaksot ovatkin taas uusintoja. Ja Rescue Me:tä (”Asema 62”)! Mielestäni molemmat niistä ovat parempia kuin The Shield!] Ja vielä kun saadaan Star Storiesin kakkoskausi telkkariin, AH!

Latasin (inhottaisi sanoa ”waretin”. Se on niin teinin kuuloista.) vanhan suursuosikkini, häikäisevän Daria-animaatiosarjan kokonaisuudessaan. Alkaako tämä olla suorastaan LIIKAA onnellisuutta?!? Kiitos, tuota… kaikki Darian tekijät!
(Tiedotus. Paras Daria one-liner -sitaatti on Trentin lausuma ”But I’m not giving up. I’m determined to lie here on the couch until things turn around.” Olenko väärässä? Otan erittäin mielelläni vastaan muita ehdokkaita.)

Löysin myös vihdoin torrentin The Broken Hearts Club: A Romantic Comedysta! Kiitos, tuntematon! Kyllä, pitäydyn edelleen mielipiteessäni ettei itse elokuva kokonaisuudessaan ole mitenkään erikoinen — mutta Howien ja Marshallin työläs taivallus toistensa sydämiin on tarina jollaisen pariin haluaa silloin tällöin palata. *yksi kyyyyyyynel ihan salaa*

* * *

Aika monet ovat näköjään eksyneet blogiini hakiessaan tietoa (Creative) Zen Vision M :stä. Eli vaikken olekaan ekspertti, niin jos kerran etsijöitä on, voi kai niitä omia kokemuksia kertoa.
Yli vuodenhan ”Peter Parker, Spider-Man” on minulla jo ollut (keplottelin toissa jouluna) ja edelleen se täyttää kaikki toiveeni. 60 Gb irtosi muuten ostohetkellä ihan sikaisesti halvemmalla kuin markkinoiden johtavalta soittimelta. [Aion joskus hamassa tulevaisuudessa ostaa toosan — Creativen tai jonkun muun, mikä nyt vertailussa parhaaksi osoittautuu — vielä isommalla muistilla, sillä harrastan aika paljon sarjojen varastointia matkustamiseni sulostuttamiseksi. (Ihan samalla tavoin kuin haluan koko musiikkikirjaston olevan aina käsillä, minulle on kovasti mieleen mahdollisuus valita juuri minkä jakson tietystä sarjasta haluaa katsoa kun on bussissa. Joo senkun nauratte. Omapa on soittimeni.) Tai odotellaan nyt miten puhelinbisneskin kehittyy — kohta niillä on muistia kuin norsuilla — ja minkä mediapuhelimen mainoksessa on vetovoimaisimmat näyttelijät. 😉 ]
Pidän äänen ja videon laatua mahtavana. En ole katsonut muilla soittimilla videoita, mutta ostopäätännän aikana lukemieni kymmenien arvostelujen ja vertailujen mukaan Zen Vision M on sillä saralla todella vahvoilla kollegoidensa keskuudessa.
Jos ei jostain syystä osaa käyttää musiikin arkistointiin kerrassaan mitään muuta ohjelmaa kuin iTunesia, joutuu käyttäjä ehkä näkemään hitusen vaivaa. Käytön tosin oppii apinakin parissa minuutissa.

Virallisesti, syyt Zen Vision M :n ostamiseen olivat (ei tärkeysjärjestyksessä) 60 gigan muisti; hinta; äänen- ja kuvanlaadun erinomaiset arvosanat arvosteluissa; mahdollisuus luoda soittolistoja ”lennossa” eikä ainoastaan tietokoneella (hei, enhän minä väittänytkään että nämä olisivat sellaisia ominaisuuksia, joita iPodeissa ei ollenkaan olisi!); hyväksyi useampia videoformaatteja kuin muut senhetkiset soittimet; sentimentaalisuus (aiemmin käyttämäni Zen MuVo oli hyvä palvelija); sekä viimeisenä ”holier-than-thou”suuteni — iPod on yksinkertaisesti liian suosittu ollakseen minulle kovin houkutteleva (olen sen verran pinnallinen).

Ainoatakaan teknistä ongelmaa ei ole vielä esiintynyt.
Muuten, tiedoksi sille, joka tuli tänne hakusanoilla ”Zen Visionin akun irrottaminen”… Et toivottavasti halua irrottaa akkua latausta varten, akunhan saa ladattua kytkemällä soittimen tietokoneeseen — myös läppäriin. (On todennäköisempää että haluat irrottaa akun koska siinä on jokin vika, ja siinä tapauksessa taas en osaa auttaa, paitsi että käsittääkseni akkua ei suositella irrotettavan vaan otettavan yhteyttä valmistajaan tai myyjään.) Jos silti haluaa ehdottomasti ladata ilman tietokonetta, pitää dockeri siihen hommaan ostaa erikseen.
Joudut samalla ostamaan myös kunnon kuulokkeet (sillä — Zenini ainut miinuspuoli — soittimen mukana tulevat eivät pysyneet korvissa kunnolla).

En ole tarkalleen mitannut kauanko akun tyhjeneminen käytössä kestää, mutta kotikäytössä (=musiikin kuuntelua) muutaman päivän (huom. en kuuntele musiikkia 24 h vuorokaudessa); ja matkakäytössä (=musiikkia JA videoita) — hmm, vaikeampi arvioida. Riipuu matkustustavasta. Kyllä se Kanadaan matkustaessa tyhjeni n. 80-prosenttisesti, mutta matkanteko Jyväskylästä Vancouveriin kestikin yli vuorokauden ja Peter Parker, Spider-Man sai raataa aika lailla.

* * *

Nukahdin eilen rillit päässä. Arrh. Toinen sanka tuntuu nyt aavistuksen löysemmältä… Ja nämä olivat vielä uudet lasit… Plääh.

* * *

Pidätkö elokuvista? Oikein kovasti? Ovatko elokuvaklassikot sinulle tuttuja? Vihaatko sitä että Scary Movie, Date Movie, Epic Movie -tyylisiä kyhäelmiä väitetään parodioiksi? Oletko brittihuumorin ystävä? Kestätkö katsoa Kris Marshallia, öm, eräällä tavoin ”tyypillisessä Kris Marshall -roolissa”? Vaihtoehtoisesti, kiehtooko sinua miesten välinen (tai siis ihan ihmisten välinen) ”ystävyys/viha/järkeä uhmaava riippuvuus” -suhde? *|

Muistathan sitten katsoa sarjan ”Filmi pyörii päässä” (My Life in Film) uusintakierroksen, ykkösellä sunnuntain myöhäisilloissa. Ensimmäinen kuudesta jaksosta meni jo! Älä jää kelkasta!
Joka jakso perustuu yhdelle elokuvalle mutta sovittaen sen päähenkilöiden elämään. Sarja on hyvin hauska, ja parodiointi hoidetaan kunnioitettavan arvaamattomalla tavalla.

Ykkönen on tehnyt jo kaksi ilahduttavaa uusintavalintaa ihan lähiaikoina — ensin ”Herkän iän hetkiä” ja nyt tämä. Kiitos!

*| Tiedän että sarjan viitteet hullu-Artin (Marshall) ja hissukka-Jonesin (vaitonaisesti hurmaava Andrew Scott) romantiikan rajoilla hoippuvasta yhteiselosta on tarkoitettu vitseiksi, mutta silti muttamuttaaaääääh: Art väittää olevansa allerginen Jonesin tyttöystävälle Bethille (hienovaraisen koomisessa jokanaisen roolissa sympaattinen Alice Lowe, joka päätyi myös Star Storiesiin!); Jones hemmottelee Artia enemmän kuin Bethiä, tekee aina tämän voileivät viimeistä piirtoa myöten oikein jne.; Jonesin äiti inhoaa Bethiä, mutta suosii Artia; Art myös sabotoi koko ajan Jonesin ja Bethin suhdetta alitajuisesti tai ei, ja väittää suojelevansa Jonesia; Jones ei ole heivannut Artia, vaikka tämä on ilmiselvästi törttö (mutta hei… Jonesin ikioma törttö!)

Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.

Mmmm. Uskallan nyt kertoa onnellisena, että maanantaina postista hakemani palkinto on 32-tuumainen laajakuva-LCD-telkkari. Ja maanantai kun sattuu vielä olemaan yksi viikon parhaista TV-illoista! Veljen ja minun leuat loksahtivat stereona, kun asetuimme katsomaan Rescue Me:tä (”Asema 62”) — oli melkein kuin olisimme olleet itse paikan päällä.

Mitään muuta erityisen merkittävää juttua ei tällä kertaa ole… En viitsi hirveästi kirjoittaa leffaprojektistakaan, kun on vaitiolosopimukset ja kaikki.
Mutta huoli pois, vähemmän jännittäviä kirjoittamisen aiheita riittää aina.

Koska olen viettänyt ja erittäin todennäköisesti myös tulen viettämään hyvin suuren osan ajastani kirjastossa, mielessäni on väistämättä usein käynyt ajatus sellaisessa työskentelemisestä. Siksi blogi Kirjastossa töissä löysi minussa innokkaan lukijan viime viikolla. Se on kuin backstage-passi lainaustiskin taakse ja varastojen syövereihin. Vaikka blogi karsiikin raskaalla kädellä kirjastotyön taianomaisuutta (hyvää iltaa, minä olen semmoinen ihminen joka käyttää sanaa ”taianomainen” sanan ”kirjastotyö” yhteydessä) saa se myös nauramaan kippurassa, yleensä asiakkaiden toilailuille, siten vahvistaen käsitystäni, että kirjastonhoitaminen voisi loppujen lopuksi olla minulle hyvinkin tyydyttävää työtä ellei — niin, olisi niitä asiakkaita… Vaikka täsmälleen saman lausunnon voisi oikeastaan antaa aika monesta ammatista! (”Miten täällä kerkee tehä töitä ku asiakkaita lappaa koko ajan!” sanoi entinen leipuri.)

* * *

Nauratti, kun on kuullut sanottavan, että lemmikkieläimet pidentävät ihmisen ikää, ja sitten meidän Sylvi raapaisi mua kämmeneen niin että elämänviivaan tuli naarmu. Eli elämänviivaa se ainakin pidensi kirjaimellisesti.

* * *

Jotkut tajuamistani asioista ovat niin rönsyilevän ja pitkän ajatusketjun tuloksia, että jos kirjoitan ne alusta asti ylös, pelkään ettei kukaan saa niistä selvää. Niitä on vaikea ymmärtää ellei pääse ajatusketjun kelkkaan alusta asti. Ja vaikka luulisin saapuneeni johonkin muka syvälliseen johtopäätökseen, niin eiväthän ne silti kiinnostaisi yhtään ketään. Siksi blogissani kerrotaan koko ajan niin arkipäiväisistä asioista, ja viihteestä, jota en suinkaan pidä turhana. (Miksi ihmeessä minä tätä blogia taas oikein pidänkään? Joskus unohdan itsekin. No jaa…) Mutta yksi tällainen hoopoilu tekisi mieleni kirjoittaa muistiin.

Huom. Se on myös melko todenmukainen esimerkki siitä, miltä blogimerkintäni näyttävät ennen rankkaa typistämistä ja editointia:

* * *

The opportunity to watch and work with the performers on the set and see the rushes every day gave me a unique insight into the characterisation, construction and requirements of the film: it seemed the most natural thing in the world to be on site, though in fact the composer is usually brought in after a film is completed.

[…] throughout the score I held a musical mirror up to the dialogue and action; my approach was in many ways operatic. There are in addition long music cues, which meant that I was able to write neatly rounded pieces that could ultimately stand on their own.”

— Patrick Doyle
Henry V :n elokuvamusiikista

Kuuntelen piirtäessäni, ja muutenkin työskennellessäni, mahdollisuuksien mukaan musiikkia. Kaikeksi hankaluudeksi sen pitäisi ihanteellisesti olla itse valitsemaani musiikkia, minkä takia minua aina ärsyttää jos elävänmallinkurssilla sattuu olemaan radio päällä. (Hädin tuskin pystyn maalaamaan kun joku katrihelena soi taustalla. Olen liian ujo sanomaan että sammuttakaa se, eikä kukaan muu huoneessa näytä olevan moksiskaan, joten kärvistelen vain happaman näköisenä.)

Kun piirrän näitä nykyisiä storyboardeja, minulla ei ole juuri muita kriteereitä musiikin laadulle kuin että sen täytyy olla esihyväksyttyä (omasta toimestani, toisin sanoen sen täytyy olla omassa omistuksessani eikä vaikkapa radiota) ja sen täytyy sopia senhetkisen työn tunnelmaan. Jälkimmäinen kriteeri on tällä hetkellä nautinnollisen laaja: kaikki vähänkin alakuloinen, uhkaava, painostava, salaperäinen, mahtipontisen dramaattinen tai surullinen kelpaa, Interpolista Verdiin. Otin kuunteluun myös useita soundtrackeja, eritoten Henry V :n (Kenneth Branaghin leffaversio) siksi etten ollut kuunnellut sitä vuosiin. Minua ihan hiukkasen huolestuttikin, voisiko se olla niin upea kuin muistin. No, pistin sen soittimeen ja työhalut lähtivät, sillä kun se alkoi, en voinut muuta kuin käydä makaamaan sängylle, pistää silmät kiinni ja kuunnella koko cd:n yhtä kyytiä. Musiikki sai minut itkemään. Reaktio johtui osaksi assosiaatioista elokuvan kohtauksiin, osaksi musiikin vaikutusvoimasta, silkasta hengestä ja elävyydestä, osaksi kunnioituksesta säveltäjä Patrick Doylen (jolle tämä mestariteos oli uransa ensimmäinen elokuvascore! 😯 VOIJUMANKELKKA) nerokkuutta kohtaan. Tämä musiikki näytteli yhtä elokuvan pääosista. Tiedän kyllä että olen huono musiikkikriitikko ja että moinen kuulostaa epäkypsältä, epäomaperäiseltä ja epäluotettavalta hehkutukselta, mutta vain sellaisten mielestä, jotka eivät ole kyseistä soundtrackia kuunnelleet. Mieluiten läpikuunnelleet, ja keskittyneet siihen, miten musiikki heidän mielikuvitukseensa vaikuttaa. Soundtrack oli ihme kyllä parempi kuin muistoni siitä. Itse asiassa aloin miettiä, olisiko se peräti parempi kuin koko elokuva, sillä leffan näkemisestä oli minulla ehtinyt kulua vielä vähän kauemmin kuin levyn kuuntelemisesta. Olisi tosi kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä joku sellainen, joka ei lainkaan ole nähnyt kyseistä elokuvaa, olisi tästä soundtrackista! Itse kuulemistani soundtrackeista se on ainakin suosikkini. (Tästä tuli hinku tehdä top5-lista suosikkileffasäveltäjistäni, mutta yritän kovasti olla luisumatta sivuraiteelle.) Oletko tuttuni, joka ei vielä ole nähnyt Branaghin Henry V :tä? Ilmoita, saat lainaan sen soundtrackin. Tekisit minulle palveluksen. Eritoten keskittymällä sen kuuntelemiseen täysillä tunnin ajan ja kertomalla, saako musiikki kenties teidänkin kyynelkanavanne tulvimaan.

No sitten oli tietysti pakko katsoa heti itse elokuva, ja onneksi se oli yhtä mahtava kuin soundtrack. Turhahan niitä tosin on keskenään verrata, kun molemmat ovat niin suuri osa toisiaan. Mutta leffa ei toimisi läheskään yhtä hyvin ilman musiikkiaan, kun taas musiikki toimii kuin sukset alamäessä ihan omillaankin.

Elokuvakin sai minut itkemään (pieneksi osaksi tosin sen takia, että minulla on se vain rupuisella VHS-kasetilla, joka tuskin on koskaan edes nähnyt parhaita päiviään). Miten välittäisin tunteeni tätä luomusta (joka oli Branaghin ohjaajanuran ENSIMMÄINEN ELOKUVA VOI PRRWRlADJHDF!! Ihan HULLUA) kohtaan sanoja kirjoittamalla? En minä mikään Shakespeare ole. Kohtauksia, joissa musiikin, runouden, näyttelijäsuoritusten ja visuaalisuuden summa nousee korkeamman matematiikan puolelle, on tajuton määrä. Ja mikä alku! Vähäeleisten alkutekstien taustalla soiva musiikki paitsi saa heti koukkuun, myös luo koko tarinan tunnelman, juuri oikea valinta tämän nimenomaisen elokuvan aloitukseksi. Tämän alun nähtyään/kuultuaan kokemusta ei pysty jättämään kesken.
No niin no niin, hyviä kohtia riittää riittämistään, enhän minä aikonut näin pitkään kirjoittaa. Tässä on vaan niin paljon kehuttavaa.

Siinä kyyneleitä kuivatessani pähkäilin sitten jälleen kerran, että olenko minä joku tyhjän itkijä, kun niin monet elokuvat saavat minut vetistelemään? Eivätkä vain elokuvat, vaan kirjat, musiikki ja näytelmät… Taulut eivät sentään ihan vielä. (Koputan puuta. Miten noloa olisi ruveta nyyhkimään keskellä jotain galleriaa?!) Paitsi itse maalaamani, jälleen kerran vääristä syistä.

Toisaalta, kunnon itku on joskus hyvästä. Miksi sitä muuten katsoisi tieten tahtoen uudestaan sellaisia leffoja tai lukisi uudestaan sellaisia kirjoja joiden tietää itkettävän? …Monta kertaa? Mitä muita vaihtoehtoja on? Ei aina pysty yksinkertaisesti ajattelemaan itseään kyyneliin. Taidetta tarvitsee muun muassa siihen. Saa kyynelehtiä luvan kanssa. Parempi itkeä omasta tahdostaan kuin pakosta. …Ei hitto, onko niin että tämä itkuherkkyys on vain kontrollin hapuilua? Itkemällä fiktion vuoksi patoan todellisuuden vuoksi tulollaan olevat itkut??

En edes voi syyttää itkuherkkyydestäni kuukautisia, sillä itken aivan kuun ympäri. Erityisesti ihmettelen, miksi yllättyisin siitä, että joku miesihminen kertoisi itkeneensä esimerkiksi Narnia-kirjoja lukiessaan? Sillä minä todella olisin yllättynyt. Vaikka ei sen pitäisi yllättää minua, koska tiedän kokemuksesta niiden olevan itkettäviä. Minun pitäisi opetella avomielisyyttä.

Siis kyllähän minä olen iloinen, että pystyn itkemään, ja että tarinat herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, mutta en voinut olla ajattelematta, että jos joku ulkopuolinen todistaisi minun katsovan keskiviikkona Henry V :tä (jonka tämä ulkopuolinen sentään lukisi korkeakulttuuriin kuuluvaksi jo pelkillä Shakespeare-pojoilla) itkien, katsovan torstaina Housea (”No, ei kenties korkeakulttuuria mutta nykyisen laatuviihteen parhaimmistoa” — kyseessä oli se jakso jossa odottava äiti kuoli leikkaukseen ja vauva selvisi) jaksoa itkien, ja perjantaina lukevan Being Alexander :ia (joka on kiltisti sanottuna kevytkirjallisuutta) itkien, tämä ulkopuolinen saattaisi hyvinkin todeta että koska itken noin herkästi, tunteeni ei voi olla aitoa. Sen täytyy olla teeskenneltyä. Hän pitäisi minua samanlaisena kuin poikaa joka huusi sutta, tai kanaa joka toitotti taivaan putoavan. (Kana tosin ei teeskennellyt, mutta toitottipa kuitenkin täysin turhaan. Kumpi onkaan pahempaa, tyhmyys vai tahallinen vilpillisyys? Sen tiedän että tyhmyys aiheuttaa enemmän vahinkoa.) Ajatellaanko, että ihminen, joka itkee usein, itkee turhaan? Ovatko sellaisen ihmisen kyyneleet arvokkaammat, joka ei vuodata niitä yhtä usein? Korvaako laatu määrän? Joskus toivon, että voisin sanoa vaikka jotain sellaista kuin ”Tämä kirja sai minut itkemään, mikä on äärimmäisen harvinainen tapahtuma”. Se olisi törkeä vale. Mutta olen haluton sanomaan ”Tämä kirja sai minut itkemään, kuten niin moni surullinen kirja” — se ei saisi kirjaa kuulostamaan läheskään yhtä hyvältä. Edellinen lausunto kuulostaa kehulta, jälkimmäinen toteamukselta. Tämä on kuin tunnesyrjintää. Paljon itkevää ei pidetä tunteellisena, vaan aivan päinvastoin?
Harvoin itkevät ovat kykeneväisiä aivan yhtä suuriin valheisiin ja teeskentelyyn kuin paljon itkevät. Ei tunteiden piilottelu niitä yhtään sen todemmiksi tee.

Mihin tämä johti? Yksi ajatus nousi päättömyyksistä päällimmäiseksi:
Eniten olen kiitollinen siitä, että kasvaessani kukaan ei käyttäytynyt minua kohtaan siten kuin itkeminen ei olisi suotavaa. Kukaan ei hyssytellyt, suuttunut, pettynyt tai katsonut vinoon.

Toisaalta… Esimerkiksi veljeni, jonka (jos yhtään vanhempiani tunnen) itkemistä ei vieroksuttu ollenkaan sen enempää kuin minun, itkee huomattavasti harvemmin. TOISAALTA toisaalta, hän ei lue. Lainkaan. Ellei ole pakko. Hän on luonteeltaan lähes vastakohtani (mutta kuitenkin hyvä mies. Vai olisiko tämä ”hyvä” juuri se vastakohta? Heh). Johtuuko itkuherkkyys luonteesta, sukupuolesta tai koulutuksesta, jos ei kasvatuksesta?
Itkisinkö näin paljon, jos se olisi ollut pannassa lapsuudessani vai itkisinkö ehkä enemmän — lapsena itkemättä jääneitä asioita? Vai saiko moinen suvaitsevaisuus minut herkemmäksi itkemään kuin normaalin ihmisen pitäisi olla? Olenko minä se normaali, vai muut normaaleja ja minä seinähullu?

Tuohon kysymykseen päättyvät melkein kaikki muutkin ajatusketjuni, joten tämäkin posti on hyvä lopettaa sillä.

Arkisto