You are currently browsing the tag archive for the ‘Roald Dahl’ tag.

Nyt on kepeä olo. Avonainen viikonloppu odottaa, ei oo koulutehtäviä eikä mitään muita suunnitelmia kuin el.mal.piirustusta sunnuntaina, ja juuri niin mä tykkäänkin asioiden olevan.

Hmm mihinkäs mä jäinkään… Tein efektitehtävää koululla viikonloppuna, katottiin parin muun työmyyrän kanssa taas leffoja ja oli kivaa… Näitähän ei kohta tarvitse edes mainita, kun se alkaa tulla niin tavaksi. Yllättäen efektitehtävä piti mielenkiintoni yllä tehokkaasti. Jaksoin istua pöydän ääressä animoimassa keskeyttämättä pitempään kuin monen muun tehtävän aikana. (Puolustuksekseni, mun mieli kyllä askartelee jollain tasolla tehtävien parissa silloinkin kun en ole piirtämässä.)

Lauantaina Benny käytti ensimmäistä kertaa hiekkalaatikkoa!! Jeee! Hyvä buddyyyy! Luulin että siihen kuluisi paljon enemmän aikaa, kun se ei ole laatikkoon tottunut. Pikku juhlan paikka (…ei, Benny, tuo ei tarkoita että saisit juoda lisää pensseleiden huuhteluvettä).

Maanantaina koululla odotti iloinen ylläri, nimittäin kasa vapaalippuja Coraline -ennakkonäytökseen 3D:nä. (Joo tarkoitan että 3D-lasit päähän ja silleen.) Kävin vähän aikaa sitten kattomassa Boltin ja sitä ei esitetty P-Vancouverissa muuten kuin 3D:nä, vaikka oisin mieluummin katsonut sen ihan ”tavallisena” elokuvana, ja niin oisin mieluummin katsonut myös Coralinen. Ilmaiselle elokuvalle en silti tietenkään nokkaani nostanut. Ennakkonäytökset olivat maanantaina ja keskiviikkona, eikä maanantai käynyt mulle efektitehtävän viimeistelyn takia, mutta kaikki näytöksistä kiinnostuneet meidän luokkalaiset, kakkosluokkalaiset ja digiluokkalaiset jakautuivat aika tasaisesti maanantaille ja keskiviikolle.

Coraline oli hyvä, muttei mikään pakkonähtävä.
Paitsi animaatiosta erityisesti kiinnostuneille. Olin vaikuttunut mm. Coralinen kontatessa ”kangastunnelissa” — tiedättehän kun kävelee vaikka pomppulinnassa tai jonkun verkon päällä, ja jokainen askel aiheuttaa liikettä kauempana kankaassa? Saman efektin aikaansaaminen nukkeanimaatiossa on varmasti ollut supervaativaa.
Nyt fanit (joko Selickin tai Gaimanin) tietysti luulee että olisin täysillä rrrraaaakkkastanut elokuvaa jos olisin ”keskittynyt tarinaan” tai mässäillyt visuaalisessa juhlapöydässä teknisten juttujen kyttäämisen sijaan, mutta yllätys yllätys kykenen erinomaisesti seuraamaan kaikkia kolmea ja mielipiteeni perustuu elokuvakokemukseen, ei keskittymisen puutteeseeni.
Kun mielessäni käväisi, että miettisin kahdesti ennen lapsikatsojien tuomista Coralineen, epäilin hetken kadottaneeni lapsuudenmuistoni, sillä on laajalti tunnettu fakta että lapset tykkää väristyksistä. Minäkin ahmin pelottavia tarinoita lapsena. Roald Dahlin juolahdettua mieleeni hänen tummahkon tuotantonsa (taas: Kuka pelkää noitia) vertaaminen Coralineen oli kuitenkin väistämätöntä, ja Coraline jää vertailussa aivan auttamatta sen varjoon. Siinä samassa sain paikannettua mikä Coralinessa jäi minulle ratkaisevasti vajaaksi. Niissä kauhujutuissa jotka lapseen vetoavat on huomattavana yhdistävänä tekijänä hiilenmustan huumorin rantu. Sopiihan tuo Nightmare Before Christmaskin yhdeksi esimerkiksi, jos Henry Selick -aasinsilta sallitaan. Coraline sen sijaan oli elokuvana melkein kokonaan väristyksiä eikä juuri lainkaan käkätyksiä.
Vaikka tykkäänkin Neil Gaimanista niin Coralinea mun ei vielä ole tullut luettua, mutta kirja kyllä kiinnostaa nyt kun oon leffan nähnyt. Ehkä siinä on tarpeellinen kieh-kieh-kiäh -naurun ripaus.

Tullessani keskiviikkona leffasta kotiin, minua odotti kirje Capilanosta. Kirjeen mukaan olen syyslukukauden keskiarvollani päätynyt ”dean’s list”ille. Käytäntö on mulle tuiki tuntematon, eli en ollut asiasta mitään mieltä. Nimeni jollain teoreettisella listalla ei vaikuta mihinkään mitenkään. Sitä paitsi en ihmettelis vaikka puolet meidän luokasta olisi saanut yhtä hyvän tai paremman keskiarvon kuin minä, ja lista kootaan yksinomaan keskiarvojen perusteella. Ihmettelen koko listan olemassaoloa.

Torstaina siirryttiin efekteistä nelijalkaisten eläinten animointiin! Monimutkaista, ainakin näin aloittelijalle, mutta hirmu kiehtovaa. Seuraavassa tehtävänannossa meidän pitää tosin taas käyttää jotain olemassaolevaa animaatiohahmoa, enkä tältä istumalta pysty keksimään mitä käyttäisin koska mun suosikkihahmoihin ei oikeestaan kuulu nimeksikään nelijalkaisia eläimiä… Joku koira 101 dalmatialaisesta ois kiva. (Se elokuva, aina designista käänteentekevään valokopiojälkeen ja animoinnin sulavuuteen, on niin inspiroiva, että aivoissa surisee sähköä.) Ehkä kaikista mieluiten käyttäisin Altivo -hevosta The Road to El Dorado -leffasta, mutta hevonen on niin paljon työläämpi piirtää ku koira… Täytyy suunnitella sen mukaan paljonko meille annetaan tehtävänannon animoimiseen aikaa.

El Dorado on muuten juuri sellainen elokuva, jota kaikki mun tuntemat animaatio/designnörtit (minäkin) Rakastaa, ja syystä — mutta harvemmin alan ulkopuoliset ihmiset. Kumpaa elokuvaa olisin mieluiten tekemässä, sellaista joka saa animaatioihmiset haltioihinsa, vai sellaista joka saa tavallisen yleisön haltioihinsa? Parasta tietysti on jos elokuva pystyy molempiin, kuten vaikka nimenomaan 101 dalmatialaista. Mutta ”pelkällä” animaattorilla ei ole yhtä paljon vaikutusta siihen kumpi elokuvasta lopulta tulee kuin käsikirjoittajilla, hahmosuunnittelijoilla ja näyttelijöillä. En osannut vielä täysin päättää, vaikka jälkimmäinen vaikuttaisi päivänselvältä valinnalta. Toivottavasti tulisi tilaisuus tehdä molempia, jos ei yhtä aikaa niin sitten erikseen.

Eilen sitten näimme lapsikaverin kanssa Kuka pelkää noitia. Oli tasapainottavaa vaihtelua käydä teatterissa hihittämässä sen jälkeen kun olin tuhertanut teatterille itkua (…katsoessani sitä yhtä sarjaa josta olen pölöttänyt jo liikaakin). Kirja on tietysti parempi (onhan noidilta henkensä kaupalla piilottelemisesta lukeminen paljon jännittävämpää ja omakohtaisempaa kuin saman tilanteen näkeminen lavalla), kuten asia suurimmassa osassa kaikista kirjojen sovituksista on, mutta esityksessä tekivät suotuisan vaikutuksen erinomaiset tanssit, lavasteet ja ääniefektit. Niiden sekä Roald Dahlin tarinan (vaikkakin lyhennettynä) yhdistäminen antaa oivan syyn käydä katsomassa näytelmä, mutta lapsen kanssa, sillä vaikka kirjasta voivatkin hyvin nauttia myös aikuiset, itse esitys miellyttää enemmän lapsia. Pieniin purnauksen aiheisiini näytelmästä ja sovituksesta en kuitenkaan nyt keskity; olen varma, että KPN:n näkeminen paimentaa uusia lukijoita alkuperäismateriaalin pariin, ja sellaisen edessä painan juuri tänään kaiken villaisella.

* * *

En ole nähnyt ensimmäistäkään Harold & Kumar -leffaa, mutta olen aivan samaa mieltä Conanin (ja ilmeisesti enemmistön) kanssa siitä, että jo pelkkä jatko-osan nimi on huvittavampi kuin muutamakin elokuva. Siitä idea tähän nopeaan ja harkitsemattomaan listaan.

Top 5 huvittavimmat nimet elokuville, joita en itse asiassa ole katsonut

(”Funniest Titles of Movies That I Haven’t Actually Watched”)

1. Harold & Kumar Escape from Guantanamo Bay

2. The Pirates Who Don’t Do Anything — A VeggieTales Movie

3. Snakes on a Plane
(Sori että tein näin ennalta-arvattavan valinnan, mutta nimi oikeasti ansaitsee tämän listasijoituksen.)

4. 8 Heads in a Duffel Bag

5. Silja — nuorena nukkunut
(Vanhojen Suomi-filmien nimet ovat tässä suhteessa runsaudensarvi nykylukijalle. Toinen suosikkini oli Kuollut mies kummittelee.)

* * *

Ja Conanin siirtyessä The Tonight Show’n puikkoihin, vanhan ”Bessie Lou”n taakse istahtaa siis Jimmy Fallon. Tjaa… Ärsyyntyisin valinnasta jos Conan olisi vetäytymässä ruudusta kokonaan, mutta koska pääsen yhä näkemään häntä toisessa ohjelmassa, minulle on aika sama kuka Late Nightia luotsaa.

Saturday Night Livessakaan en ole nähnyt Fallonin nolaavan itseään yhtä antaumuksella kuin Conan hyvinä päivinään (ei sillä, etteivätkö Fallonin ”Barry Gibb Talk Show” -sketsit olisi riemukkaita). Esimerkiksi Conanin ja Martha Stewartin askartelutuokioita muistellessa en yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan Jimmyä riehumassa samaan tapaan. Toisaalta, Late Night olisi joka tapauksessa väistämättä muuttunut dramaattisesti, koska sen huumori on perustunut niin vahvasti Conanin ruutupersoonaan. Vaikka Jimmy Fallon ei henkilönä mielestäni olekaan Conania hauskempi, niin ei se mikään hirveä häpeä ole.

Jyväskylän kaupunginteatterissa saa pian ensi-iltansa sovitus Roald Dahlin lastenkirjaklassikosta Kuka pelkää noitia (näytelmän nettisivut). Sitä en voi olla katsastamatta.
Kaupunginteatteri on esittänyt KPN:n aikaisemminkin: näin sen kauan sitten nukketeatteriesityksenä pienellä näyttämöllä. En nyt millään muista minkä ikäinen olin, mutta muistan nauttineeni siitä suuresti. Noitanuket ja niiden peruukkien lentely oli melkein huudattavan mahtavaa. Himputti kunpa saman saisi joskus nähdä uudestaan, muistikuva siitä on niin sumea!

Pitäisiköhän pyytää lapsikaverini mukaan? Tiedän kyllä kirjan olevan täynnä piinaavaa jännitystä ja sysimustaa huumoria, mutta tykkäsinhän minäkin siitä lapsesta asti. Toisaalta, en sentään lukenut sitä vielä viisivuotiaana vaan muistelisin että koululaisena, ja esitystäkin suositellaan ”eskari-ikäisille ja sitä vanhemmille”. Mömmömmömm… Kävisinkö ensin itse arvioimassa… Mutta entä jos se ei sitten miellytäkään eikä sitä jaksa käydä katsomassa toistamiseen… *miettimisen ääntä*

* * *

Talvi jatkuu sittenkin myös Jyväskylässä, vaikka ennen reissuun lähtöä pelkäsin sen olevan yhtä kuraa tähän mennessä.

Piirustusinspiraatio on arvoituksellisesti hävinnyt lähes kokonaan. Onni onnettomuudessa, että sain portfolion lähetettyä ennen tätä katoa — vai tuossako syy? (Nettiseurantaa: läpyskä pääsi perille! Iiik. Arvioinnit alkavat 1.4. ja kestävät ties kuinka kauan. Odotuskaa!)
Sitä paitsi saanpahan edes kursseilla mallista piirrettyä.

Siitä puheenollen, en usko että tulen viemään Kansalaisopiston vuoden aikana syntyneitä tuotoksia esittelevään kevätnäyttelyyn töitäni… En vienyt viime vuonnakaan. Liikaa vaivaa — töiden keräilyä vain, mutta en jaksa keskittyä siihenkään kun näyttely ei kuitenkaan minulle niin hurjasti merkitse. Työ > tulos. Ja kurssikin kypsyttää liian usein. Sori vaan. Silloin jos en ole samaa mieltä opettajan kanssa, en jaksa ruveta perustelemaan omaa mielipidettäni, osaksi koska ”no kohtahan tää kurssi on joka tapauksessa lopussa”, vaan sanon ainoastaan ”hmm.” Suurimmassa osassa juttutuokioistamme (sillä niitä ei ole paljon), keskustelun ollessa jo jatkunut tuokion ja pari, käy ilmi että olemme koko ajan puhuneet aivan eri asioista vaikka olemme käyttäneet niistä samaa sanaa (vaikkapa ”graafinen suunnittelu”, sekä pari abstraktimpaa esimerkkiä).
Silloin voisi keskeyttää ja ehdottaa että katsoisimme juuri käymäämme keskustelua aivan uudessa valossa, sillä tarkoitimme jotain ihan muuta kuin kuulimme — mutta pian passivoiduin niin, etten noissa tapauksissa jaksanut kuin huokaista ja nyökkäillä, keskustelun päättymisen merkiksi. En väitä että kommunikaatiotaitoni ovat kehuttavat tai että kenenkään muun kannattaisi tehdä samoin, mutta tuskin tuosta nyt koituu suurta harmia kenellekään, ja minä pääsen nopeammin rauhaan.

Moisessa ei tietenkään riitä syytä olla antamatta töitäni näyttelyyn, vaan tällä hetkellä sen väliin jättäminen johtuu ihan laiskuudesta. Ei minulle eikä muillekaan ole valtava menetys ettei ihmishahmoharjoitelmiani nähdäkään kirjaston ala-aulassa.
(Oman näyttelyn kyllä saattaisin pitää, siis joskus kymmenen vuoden päästä kun on tarpeeksi monta hyvää luomusta kasassa. Olisi se hulppeaa olla oikea daideilija joka vois tuoda malleja omaan ateljeehensa eikä olisi aina pelkästään kurssipiirtäjä. Ups, tarkoitin tietysti sanoa: olisi se hulppeaa jos taiteella eläisi.)

Ensin muistin, että 2006 oli Koiran vuosi kiinalaisessa horoskoopissa, ja nimikkoeläimen vuoden olisi tarkoitus olla onnekas kyseisen merkin vuonna syntyneille — siis myös minulle. (Vuh!) Rupesin miettimään vuoteni huippuja ja alhoja, mutta sitten tajusinkin, että kiinalainen uusivuosihan ei ole vielä lähelläkään (ken esimerkiksi on syntynyt tammikuussa 1982, saattaa hyvinkin olla Kukko eikä Koira, kun taas itse rääkäisin ensinuottini turvallisesti keskellä kesää, varsinainen dog day afternoon!, siispä minun ei tarvitse vaivata päätäni moisella), eli Koiran vuosi jatkuu yhä.

Pitipä horoskooppeja sitten huuhaana tai ei… En niinkään usko horoskooppien pohjalta tehtäviin ennustuksiin kuin niiden määrittelyihin luonteestani. Ja kiinalainen horoskooppi on tuntunut omalla kohdallani yhtä osuvalta kuin länsimainen, ellei osuvammaltakin.

Koira on rehdein eläinradan merkeistä, haitaksi asti. Koiralle on olemassa oikea ja väärä, välimaastossa ei ole mitään.
Tähän merkkiin liitetään ennen kaikkea luotettavuus, empaattisuus, velvollisuuden- ja vastuuntunto, tinkimätön tasa-arvoisuus/tasapuolisuus, ajatustyö, periksiantamattomuus; uskollisuus mutta samalla riippumattomuus. Osaankohan selittää tämän tarpeeksi hyvin: Koiraa esimerkiksi loukkaa sydänjuuria myöten se, jos joku ilmaisee pientäkään epäluottamusta häntä kohtaan, sillä rehellisyys on hänelle elinehto, samanaikaisesti sekä itsestäänselvyys että hänen kallein ylpeytensä — mistäpä epäilijä sen tietäisi, hiljaisen Koiran ensi kertaa tavattuaan? Ja silti hänen on itse mahdotonta luottaa kehenkään ennen kuin vasta pitkän tuttavuuden jälkeen. Koska ihmisten aikakäsitykset tuppaavat eroamaan toisistaan radikaalisti, selvennettäköön: Koiralle ei kaksitoista vuotta ole vielä aika eikä mikään alkaa päästellä ilmoille syvimpiä tuntojaan. Mutta kun Koiran luottamuksen kerran voittaa, se kestääkin sitten lopun ikää.
No, jos jotakuta Koiran luonne enemmänkin kiinnostaa, voi lukea itse, lähteitä riittää.

Koiran vuoden väitetään olevan otollista aikaa vääryyksien korjaamiselle, oikeuden toteutumiselle, vähempiosaisten auttamiselle, heikkojen puolustamiselle… Sitä on varsin vaikea havaita viimeaikaisista tapahtumista. Jos esimerkiksi Saddam Husseinin teloitus oli olevinaan oikeuden voitto, Koiran metsästyshimo on varmaan karannut käsistä.
Toisaalta kiinalaisessa kulttuurissa koirat edustavat ominaisuuksia, joita länsimaissa ei ensimmäisenä arvaisi. Sotaisuus on yksi niistä. Kiinassa kun Koirat nähdään historiallisesti myös sodissa käytettyinä pysäyttämättöminä taistelukoirina eikä minään leppoisina takapihan Musteina ja Murreina, joten siinä mielessä kuluneen, anteeksi, kuluvan vuoden konfliktit eivät kenties olekaan niin yllättäviä. Tunteeton Koira ei missään tapauksessa ole — se ei vain kuuna päivänä aseta tunteita oikeudenmukaisuuden edelle.

Henkilökohtaisesti katsottuna vuoteeni on osunut pari menestystäkin, mutta myös melkein yhtä monta epäonnistumista, joten ennustukset jäänevät edelleen omaan arvoonsa. Silti, vaikka en muutenkaan ole erityisen masennukseen taipuvainen ihminen, tänä vuonna olen ollut keskimäärin paljon onnellisempi kuin yleensä. Ja ties mitä tapahtuu kiinalaiseen uuteenvuoteen (helmikuun 18.) mennessä. Vuorossa on Sian vuosi. Pitää järkipuheista huolimatta kipaista lukemassa millaisia tapahtumia Sian luonteenpiirteet lupaavat…

* * *

Jaa niin, niistä uusista tempuista puheenollen:
Olen kuunnellut äänikirjoja viimeksi naperona. Silloin ne olivatkin yleensä katselu-kuuntelu-kirjoja tyyliin ”Kun kuulet tämän äänen… *Plililililing!* …on aika kääntää sivua.” Monet niiden repliikeistä elävät puheessani vieläkin, eikä kukaan muu oikein tajua niitä. Paitsi pikkuveli silloin tällöin. Silloin ne ovat ratkiriemukkaita.
”Minä voin mennä vaikka sadan synkän ja kauhean kuilun pohjalle, mutta enpä haluaisi nähdä, mitä on sinun vatsasi pohjalla!”
”Ole hiljaa ja anna suolakurkkua jäätelöni päälle!”
”Sopii minulle, Ä-I-U-I-Ä!”

Ns. aikuisiälläni en ole tajunnut äänikirjojen viehätystä, kirjaa täytyy saada lukea omaan tahtiin, ja jos haluaa hautoa jotakin tiettyä lausetta pidempään, ei tarvitse pysäyttää/kelata mitään nauhaa tai levyä, jne. Ja mitä jos kertojan ääni ei kuulosta yhtään siltä kuin itse kuvittelee hahmon äänen kuulostavan?

M u t t a . Siitä lähtien kun sain Zen Vision M:äni (Zenilleni pitäisi ehdottomasti antaa jokin nimi, tietokoneellakin se näkyy tähän mennessä ainoastaan nimellä ”My Zen”. Tämä vaatii harkintaa.), haluan käyttää sitä näin alkuinnostuksessa ihan k a i k k e e n . Jopa lukemiseen! 😯 TÄH?!?

Niinpä kirjauduin audible.comiin josta saa kaksi ilmaista äänikirjaa pelkällä rekisteröitymisellä (rekisteröityminen pitää perua kokeiluajan jälkeen, ennen kuin siitä ruvetaan laskuttamaan). Uskonpa että parempiakin äänikirjasaitteja löytyy, tämä kun väitti sydämettömästi, ettei voi ”maantieteellisen sijaintini” (taas: TÄH?!?) vuoksi antaa minun ladata mm. AINUTTAKAAN ROALD DAHLIN KIRJAA. Tämä jos mikä on ihmisoikeusrikos. Viis kansainvälisistä copyright-sotkuista, Dahl kuuluu kaikille niinku helevetti tähdet ja kuu! Yritin käyttäjätiedoissani vaihtaa kotimaani vaikka miksi, ihan vain kuullakseni Derek Jacobin lukevan Dahlin Going Solo n, mutta mikään ei auttanut. 😦

Audiblessa on silti pari hyvääkin puolta… Se osoitti edes rippusen arvostelukykyä tyrkyttämällä minulle ensimmäisenä suosituksenaan Sarah Vowellin Assassination Vacation ia.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Sarah Vowell:
Assassination Vacation
(ÄÄNIKIRJA)

Useita kertoja, nähtyäni Vowellin talkshowssa jos toisessakin, olen muistuttanut itselleni että pitäisi kyllä lukea jotain häneltä — Vowell on pisteliäs, hauska, kiintoisa henkilö. Sanoisin tuntevani sielunsukulaisuutta häntä kohtaan ellei se olisi niin kolossaalista itseni imartelua. Outoa kyllä, pidän myös tosissani hänen lapsenomaisen äänensä kuuntelemisesta, ja hän lukee tämän kirjan suurimmaksi osaksi itse. Kirjaan törmääminen Audiblessa oli siis tervetullut yllätys.

Vowell kirjoittaa Assassination Vacationissa matkailustaan USA:n presidenttien murhiin liittyvillä paikoilla. Joskus hyvinkin etäisesti liittyvillä. Mitä tulee muihin kuin Lincolniin ja Kennedyyn, tiedän näistä hänen mielenkiintonsa kohteista tuskin mitään, mutta tässäpähän opin. Vaikkakin uskon kyseisen informaation olevan minulle enimmäkseen hyödytöntä, mutta osaa se olla viihdyttävää! Sitä paitsi se mikä kirjan tekee niin kiinnostavaksi ei olekaan salamurhatrivia, vaikka sekin osoittautuu todella koskettavaksi, aavemaisen ajankohtaiseksi, melkeinpä filosofiseksi, vaan Vowell itse henkilönä sekä hänen kiintymyksensä kirjan aiheeseen. Kenelle tahansa pikkupakkomielteisiin taipuvaiselle nörtille (ystävät, toverit!) monet Vowellin kuvailemista reaktioista sekä tilanteista joihin hän ajautuu kilauttavat kelloa.

Kuulijasta tuntuu kuin olisi tiiviissä ajatuksenvaihdossa Vowellin kanssa. Hänen aito innostumisensa jonkin uuden presidentillisen murhafaktan löytämisestä on hilpeän tarttuvaa, varsinkin koska hän toimii itse lukijana. Ässinä hihassa Vowellilla on erinäisten historian henkilöiden ääninä Jon Stewart (presidentti James Garfieldina juuri niin huvittava kuin saattaa odottaakin), Conan O’Brien (Robert Todd Lincoln– ÄÄÄÄÄ MITÄ VÄLIÄ KENENÄ, SE ON CONAN!!!) ja Stephen King (Abraham Lincoln), ynnä muita.

Harvakseltaan soitettu originaali välimusiikki ansaitsee myös suopean maininnan. Tunnelmaan täydellisesti sopivaa, ei vie huomiota kerronnalta, silti niin kaunista että sitä kuuntelisi aivan omillaankin. Kuuntelin kirjan alkua toistuvasti melkeinpä pelkän vienosti vinksahtaneen alkusoiton takia.

Kirja on ääneennaurattava, liikuttava, nautinnollisessa määrin karmiva ja ehdottomasti joko kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen.

Kärsin seuraavan takauman suhteen edelleen jonkin sortin writer’s blockista, anteeksi… 😦 Mutta jospa sitä odotellessa kehtaisi julkaista pari arkipäiväisempää mietettä.

Muuten, tekstari ilmoitti viime viikolla, että Herra Ananas on valmis kotiutukseen tietokoneiden mielisairaalasta. Mutta ongelma olikin fyysinen, eikä psyykkinen saati sitten virusperäinen: vika oli muistikammassa (en tiedä mikä se on tai mitä se tekee. Uusavuton joka suhteessa!), joka piti vaihtaa. Mitään tiedostoistani ei edes tarvinnut poistaa. HUH. Ikävä kyllä useimmat ohjelmat piti koneen takaisin saatuani asentaa uudelleen, niiden joukossa Firefox — ja kaikki kirjanmerkkini ovat mennyttä. Mutta huonomminkin voisi toki olla.

Kaivelin vastikään netistä Green Wingin kakkoskauden jaksot jo hallussani olevan ensimmäisen kauden lisäksi, joten olen viime päivinä uppoutunut sarjaan pakkomielteisesti ja nyrjäyttänyt lihaksen jos toisenkin nauraessani. Green Wing on mielestäni ainakin brittikomedioiden top 5:ssä (sitä listaa en kuitenkaan juuri nyt tee, koska se vaatii liikaa oikeaa ajattelua) sekä älyvapain, sairain (eli PARHAIN) sairaalasarja maailman tähänastisessa historiassa. Tuhoon tuomittu toiveeni päästä jotenkin kyseiseen sairaalaan yhdistettynä päässäni pyöriviin työnhakukiemuroihin (”piilotyöpaikka” on aivan kiperän inspiroiva ilmaisu) synnytti seuraavan listan. Siis jos omat taidot tai oikeammin niiden puutteet eivät olisi esteenä:

Top 5 fiktiiviset työpaikat

1. East Hampton -sairaala
Green Wing (Suomessa ”Vikatikki” )

Kehtaanko varsinaista syytä kirjoittaakaan… (Koko sairaala on kuin yhdet isot orgiat) Saisin keneltä kenet tahansa vähintään kerran. Asu on vapaa, usein jopa vapaaehtoinen. Saisi käyttäytyä miten haluaa (”Maybe there is no line — no rules — we can do anything!”).
Guy Secretan on ilman epäilyksen häivääkään maailman sympaattisin k-pää, ja saisin tilaisuuden motata ja silittää häntä vuorotellen. Lääkärit Guy, Mac ja Boyce sekä terapeutti Jake ovat hottiksia ja kilpailevat jokaisen elävän naisen huomiosta väsymättä. Työkaverit hulvattomia ja saisivat minut näyttämään rinnallaan normaalilta.
Saisin osallistua musikaalisiin välinäytöksiin ja tanssia, tanssia, tanssia, eikä kukaan räpäyttäisi silmäänsäkään huonolle tanssitaidolleni — tärkeintä on LIIKE. Tämä sarja saa mut muutenkin tanssituulelle, joten jos eläisin siinä en taatusti voisi olla tanssimatta jatkuvasti. Ainoa miinuspuoli on vaikeus päättää mitä työtä tekisin — hm, sekä tohtori Stathamin ”poo-wichien” vältteleminen… Mutta se riski on aina otettava ”venäläisessä poo-letissa”…

2. SpecOps
Jasper Fforde: Thursday Next -fantasia/scifikirjat

Fforden kirjojen rinnakkaistodellisuuden Britanniaa suojelevan SpecOps -järjestön osastoihin kuuluvat mm. ”Weird Shit”, ”Weirder Shit”, ”Pasta Police”, ”Good Taste Re-education Authority” …sekä ”Literary Detectives”, kirjallisuusetsivät. Aika, paikka ja fiktio antavat operaatioissa periksi vähän väliä. Periaatteessa tämän olisi pitänyt olla ykkössijalla, mutta olen tällä hetkellä niin Green Wing -houruissani ettei mikään voi voittaa sitä… Hieman miinusta työn vaarallisuudesta.

3. Willy Wonkan suklaatehdas
Roald Dahl: Charlie and The Chocolate Factory (”Jali ja suklaatehdas” )

Ennalta-arvattavuudessaankin täysin välttämätön valinta. Suklaamagiaa! Tosin siihen seitkytluvun elokuvaversion suklaatehtaaseen en suostuisi jalkaani työntämään. Gene Wilder on huono Wonka ja ne oranssit oompa-loompat hemmetin pelottavia. Eli uusintaversio pisti kerrankin paremmaksi, mutta kirja on tietenkin yhä ykkönen.

4. Ruusukujan Orpokoti
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli -lastenkirjat

…Mutta ilman muuta vasta sen jälkeen kun Minna Pinna ei enää johda sitä. Sen jälkeen ei parempaa työpaikkaa lapsenmieliselle, lapsirakkaalle ja melkeinpä kaikkeen muuhun työhön sopimattomalle henkilölle voisi kuvitellakaan. Puhumattakaan siitä, että naapurit Onneli ja Anneli, Vaaksanheimojen perhe ja Vappuset (puutarhurit Tingelstiina ja Tangelstiina sekä heidän keksijäveljensä Vekotiitus) takaavat elämän olevan taianomaista joka ikinen päivä. …Tähän naapurustoon taisin mielessäni muuttaa heti ensimmäisen kirjan lukemisen jälkeen.

5. Joulupukin maa

tai

Lemmenlaiva

Arkisto