You are currently browsing the tag archive for the ‘Rushmore’ tag.

Mun oma äiti ja pikkuveli ovat tulossa kesällä käymään Vancouverissa! En malta odottaa. Jos Lateksin mielestä Sylvi oli paksu, niin mitä mieltä se mahtaakaan olla kun näkee Bennyn! (Tavallistakin paksumpi turkki sillä tosin on…)

Olen yrittänyt miettiä, mitä nähtävyyksiä tai aktiviteetteja haluaisin esitellä, mutta ei oo kyllä heti tullu mieleen paljon muuta kuin mun suosikkiravintoloita 😛 — ja haluaisin keksiä sellaistakin tekemistä mikä ei vaatis kovasti rahantuhlausta (ainakaan bussimaksujen lisäksi). Siihen ensimmäinen valinta on Stanley Park. Mulle ainakin riittää viihteeksi ihan vain rantaa myöten kävely, kymmenen eri kielen kuuntelu, koirien ja lintujen tarkkailu.
Mä näin joutsenpariskunnan rakentavan siellä Lost Lagooniin pesää, seisoin rannalla KAHDEN METRIN PÄÄSSÄ NIISTÄ! Rakastan lintujen katselua. En koskaan ole tarkoituksella lähtenyt lintuja bongaamaan, mutta jos näen linnun, pysähdyn aina vahtaamaan sitä. Tämä tapa minulle kehittyi jo kauan sitten Suomessa.

Makukysymyksetkin mutkistavat asioita. Minä itse esimerkiksi tykkään merimuseosta ja elokuvissa käynnistä… Mutta ei merimuseo niin hieno ole että Suomesta tullessa pitäisi heti rynnätä sinne, varsinkin kun minä olen kolmikosta ainoa jota se kiinnostaa. Sisustetusta laivastakin pidin kenties vain sen takia että se muistuttaa niin vahvasti Keski-Suomen museosta löytyvää sisustettua vanhanajan sekatavarakauppaa, niin että vähän turhaahan se suoraan Jyväskylästä saapuville olisi näyttää. Sitä paitsi nautin merimuseosta yksin käydessäni varmasti yhtä paljon kuin nauttisin äidin ja velipojan kanssakin. Ja mitä elokuviin tulee, tuntuisi ehkä vähän hölmöltä viettää aikaa elokuvissa kun perheenjäsenet joita ei ole nähnyt sitten joulun ovat käymässä vain reilun viikon.

Haluaisin käyttää niitä Metropolis-ostoskeskuksessa ihan vain siksi että se on niin pökerryttävän kolossaalinen, mutta mitäs muuta kaikkien niiden kauppojen keskellä tekisi kuin kuluttaisi valtavasti rahaa? Granville Island on melkein sama juttu, paitsi katseltavan suhteen vähän parempi (ihania näyteikkunoita, veneitä jne.), mutta kyllä sielläkin kaupanteko on pääosassa. Granville Islandille haluaisin silti viedä ne yhdeksi iltapäiväksi, koska yks mun suosikkirafloista on siellä (Tony’s Fish & Oyster Cafe). Fish&chipseihin äiti saattaa olla kyllästynyt äskettäisen Manchesterinmatkan jälkeen, mutta TF&OC:n clam chowder -simpukkakeitto on enemmän kuin reissun arvoinen. Ollakseni aivan rehellinen en ole syönyt clam chowderia muualla kuin Tonylla ja Soup Meisterilla, mutta yleensä Soup Meisterin keitot ovat lyömättömän herkullisia (miksi muuten söisin siellä niin usein?!) ja Tony’s clam chowder saattaa jopa Soup Meisterin version HÄPEÄÄN! Jälkkärille Tonylle ei kuitenkaan kannata jäädä. Mä valitsisin ihan vaan donitsin ja kahvin Granville Islandin sisätilatorin parhaasta donitsikojusta — hitsit, aina unohdan kojun nimen kun muistan sen vain sijainnin perusteella!! (Niillä on vihreä logo valkoisella pohjalla…) Mutta sille johdattaisin perheenjäsenet joka tapauksessa. Hyvää gelatoakin GI:lta löytyy. Tai sitten voisi huristella pikku paatilla vastarannalle ja mennä jälkkärille vaikka Denman Streetille, jonka syömälät tarjoavat monikulttuurista ja herkullista valinnanvaraa.

”Granville Island?! Ihan turistirysä!” sanoisivat paikalliset varmasti. Mutta vaikka olen asunut täällä kahdeksan kuukautta, enkä ehkä enää pahimpien turistien joukkoon lukeudu, tykkään paikasta edelleen. Minkäs teet!

Ihan välttämättä haluan raahata ne kampukselle ja näyttää meidän entisen luokan, sekä toisen vuosikurssin luokan johon me siirrytään syksyllä. Sitä paitsi kampus ei ole hullumman näköinen muutenkaan.

Lisää ideointia tiedossa. Tärkein nähtävyys on kuitenkin saada kyseiset perheenjäsenet hetkeksi silmänkantaman päähän.
Tahra tällä nimenomaisella paperilla on se, että mun on pikapikaa löydettävä kesätyöpaikka tai en pärjää läheskään koulun alkuun (ja opintotuen jatkumiseen) asti, mikä puolestaan merkitsee, että juuri sinä aikana, kun sukulaiset ovat käymässä, mun täytyy olla töissä. Toivottavasti ei joka päivä.

Minulla ei ole hajuakaan jäänkö tulevaisuudessa Kanadaan (kyllähän sitä Vancouverissa ja koulussa uneksii harva se päivä aivan vavisuttavia asioita; toppuuttelen koko ajan itseäni etten vain oikeasti alkaisi ottaa kaikkein ruusuisimpia harhoja todesta; sekin on muistettava, että animaatioala on saanut monet koulumme opettajista matkustamaan ympäri maailmaa), mutta jos en muuta takaisin Suomeen, toivon että työskentelinpä sitten missä tahansa minulla olisi varaa matkustaa Suomeen ainakin kerran vuodessa.

* * *

”…It’s a sentence.”

Pari asiaa joita en ymmärrä:
Ihmisiä, jotka eivät pidä Wes Andersonin elokuvista; ja sitä, miten ihmiset, jotka pitävät Wes Andersonin elokuvista, kestävät olla ilman Criterion Collection -DVD-julkaisuja noista elokuvista.

The Royal Tenenbaums Criterion-julkaisu oli ostoslistallani pitkään, mutta vasta koulun täällä aloittaessani hankin sen. Ja kuten kuvasta kuvaannollisesti sanottuna näkyy, otin vasta nyt kirjoittaakseni siitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minun olisi tarvinnut miettiä sanottavaani pitkään.

Andersonin ollessa kyseessä Criterion-DVD:t on selvästi suunnattu täysfanaatikoille (moi!), joille hänen tekeleensä ovat enemmän kuin pelkkiä elokuvia — siksi Criterion-ekstratkin eroavat yleensä luonteeltaan tavallisista DVD-ekstroista — mutta Tenenbaums-DVD:n lisävarustukset muistuttavat poikkeuksellisen paljon tavallista DVD-julkaisua. 😕 Runsaudestaan huolimatta niihin ei lukeudu mitään yhtä erikoista ja viehättävää kuin vaikka Rushmoren ekstroista löytyvät Max Fischer Playersin tulkinnat hittielokuvista, tai The Life Aquatic with Steve Zissoun ekstroissa stop motion -animaattoreiden luomuksiin tutustuminen ja jossain pörisevässä kahvilassa läppärillä äänitetty kommenttiraita jne jne jne. Paria ekstraa pidin melkein pelkkänä tilantäytteenä, esimerkiksi Miguel Calderónin (jonka ideoimat maalaukset oudostavat elokuvassa Eli Cashin olohuonetta) radiohaastattelua.

Pieni pettymys oli myös se, että Mark Mothersbaugh (Andersonin hovisäveltäjä ja eräs suosikkielokuvasäveltäjistäni) ei ole äänessä lainkaan, vaikka hänen Tenenbaums-scorensa on vähintään yhtä vaikuttava suoritus kuin The Life Aquatic… (niin paljon kuin Andersonin leffoissa käytetäänkin jo olemassaolevia biisejä). Mothersbaugh’n haastattelu kuului The Life Aquatic… -ekstrojen huippukohtiin, ja Tenenbaumsin monipuolisen, haikean, sekä henkilöitä kuvastavan että ornamentaalisen scoren luomisesta olisin kuunnellut juttuja sitäkin mieluummin.

Tämmöisistä huolimatta uskaltaisin sanoa tupla-DVD:n olevan Andersonista tai vain Tenenbaumsista pitävälle hintansa väärti.

Valtaosalle The Royal Tenenbaumsiin tykästyneistä sen suurin viehätys ovat nimenomaan sen persoonat, eikä varmasti yksikään fani halua olla kuulematta lisää hahmoista tai eri tulkintoja heistä. Kuten olen maininnut, Andersonin ohjaustöiden henkilöistä on pysäyttävän helppoa nähdä jokaisessa kuvajainen katsojasta itsestään, oli se sitten Richien hauras toivomus saada perhe yhdistettyä periaatteessa ensimmäistä kertaa; Chasin turvattomuuden tunne joka vain kasvaa jokaisen pakkomielteisen varotoimen myötä :cry:; Ethelinen avautuminen rakkaudelle liian pitkän ajan jälkeen; Royalin pyrkiminen takaisin perheeseen, syistä jotka muuttuvat itsekkäistä epäitsekkäiksi hänen tajutessaan kuinka paljosta vinksahtaneisuudesta hän on vastuussa (huom. minusta on kiinnostavaa että vaikka Royal on nimeä myöten perheen keskipiste, hän poikkeaa joukosta kenties kaikkein eniten — onko räiskyvän Royalin mukauduttava enemmistöön, ja jollei hän kykene, mitä kompromisseja muut perheenjäsenet joutuvat tekemään saavuttaakseen yhteisymmärryksen?); Elin identiteetin etsintä… Voi hyvä ihme mulla kostuu silmät jo ihan näistä kirjoittaessa 🙄 äässhh…

…SIKSIPÄ antoisimmat ekstrat olivat minulle yllättäen näyttelijöiden haastattelut, sillä tusinaDVD-haastatteluista poiketen ne käsittelivät lähes yksinomaan heidän näyttelemiään hahmoja. Ei epäilyttävän ylenpalttisia kehuja kollegoista tai ”hurmaavia” anekdootteja kuvauspaikalta, vaan näköaloja näyttelijäntyöhön sekä ihmissuhteeseen, jonka he loivat esittämänsä hahmon kanssa. Luke Wilsonin mielipiteet roolihenkilöstään Richiestä olivat erityisen ”palat kohdalleen loksauttavia”. En haluaisi spoilata elokuvaa sitä näkemättömille, sanon siis vain että Wilsonin yksinkertainen kuvaus eräästä Richien hahmon tärkeimmästä ja hyvin yhtäkkisestä päätöksestä sekä tämän motivaatiosta siihen oli niin uskottava, että sen ei voinut kuvitella syntyvän mistään muusta kuin intuitiosta, siitä että jotkut näyttelijät on todella valettu rooliaan varten. Lisäksi kukin Tenenbaumin ”perheenjäsenten” (olivat he sitten verisukulaisia tai eivät, kuten Eli ja Margot…) näyttelijöistä toi koskettavia (ja minulle henkilökohtaisesti ihan palan kurkkuun nostattavia) lisämaisemia perheen sisarusdynamiikkaan — Luke Wilson jälleen kerran etunenässä. The Royal Tenenbaumsin henkilöt saattavat paeta puutteitaan mutta heidän näyttelijänsä eivät.

[Julkaistu takautuvasti, kiirettä.]

Kimberly muutti; naapuritalon piha on Halloweenistettu hienosti; animoinnin kävely- ja juoksutehtävät oli hirmu vaikeita eikä mulla taida vieläkään olla ne ihan lapasessa (täytyy harjoitella omalla ajalla). Mutta seuraavaksi siirrytään dialogin äänittämiseen ja huulisynkkaamiseen, eli animaatiomme pääsevät puhumaan, mitä odotan innolla.

Odotin innolla myös Halloweenia, joka oli varsinaisesti ensimmäiseni. Juhlinta levittäytyi usealle päivälle, sillä sovimme luokan kanssa pukevamme Halloween-asut kouluun jo torstaina, torstai kun on pitempi koulupäivä kuin perjantai, jolle Halloween osui. Asuni ei vaatinut yhtä paljon valmisteluja kuin muutamien muiden luokkalaisteni, mutta vaatteiden ostelu kirpputorilta, kävelyn ja juoksun animoinnin sekä historian lukemisen lisäksi, vähensi yöuniani harmillisesti koko viikon.

Asun valitseminen ei ollut vaikeaa: ensimmäisen Halloween-pukuni piti tietysti olla jotain minulle erittäin tärkeää ja rakasta (ja jotain, mikä ei vaatisi paljon ompelemista, koska olen siinä aika toivoton), joten päätin jo hyvissä ajoin pukeutua Maxiksi. Siis Max Fischeriksi Rushmoresta. Maxin koulupuku oli helppo hankkia — löysin vaatekappaleet kerralla kirpparilta, vaikkei löytämäni solmio ollutkaan aivan oikean värinen, mutta asu oli silti täysin tunnistettava. Lainasin paksusankaiset feikkisilmälasit Chelsealta, sillä omani eivät ole tarpeeksi Maxin lasien näköiset, ja pidin piilareita niiden kanssa. Tukkani olikin jo valmiiksi tumma ja lähes yhtä lyhyt kuin Maxilla, ja näytti tunnistettavalta kun järjestelin kampaukseni litteäksi ankaralla jakauksella. Ainut puuttuva puvun osa oli punainen baskeri (ja hyvä on, myös Maxin rintataskua koristava Rushmore-vaakuna, puhumattakaan hammasraudoista). Tein ”täsmällisyys”- ja ”läsnäolo” -pinssit pahvista, eli eiväthän ne näyttäneet kummoisilta, mutta ne ovat tärkeä osa asua. Olin tyytyväinen.

Luokkalaisistamme kukaan muu kuin Courtney ei ilmeisesti ole nähnyt Rushmorea eikä siis tunnistanut hahmoani, mutta se ei menoa haitannut. Torstai oli odotetusti jopa tavallista riehakkaampi, ahmimme karkkia, otimme kuvia ja videoita, ja pääsin todistamaan Zorron ja Hämähäkkimiehen dance-battlea. Melkein kaikki luokassa olivat pukeutuneet antaumuksella. Oikein odotan jo seuraavaa Halloweenia.

Torstaina oli myös sculpey-maquettejen arviointipäivä. Omani, jonkinlainen avaruustenava, ei vielä tunnilla ollut valmis uuniin, mutta silti arviointikunnossa: siltä puuttui vielä vain yksi jalkaterä. En saanut mitään erityistä palautetta, vain ”hyvä”. (Opettajalla oli tosin aikamoinen kiire päällä.) Patsaani poseeraus sai kuitenkin lisäksi kehun — suhteellisen ansaitusti, arvelin. Luokan maquettet olivat loistavia. Monet olivat ehtineet jo paistaa ja maalata omansa, ja meikäläinenkin maalaa avaruustenavan, kunhan saan sen paistettua ensi viikolla.

Harmi kun ei ollut aikaa kirjoittaa muovailuprosessista sen ollessa käynnissä. Olen kuitenkin oppinut paljon seuraavaa maquettea varten, ja kuten taisin sanoakin, aion aloittaa seuraavan heti kun saan tämän ensimmäisen valmiiksi. Sain viimein päätettyä aiheenkin. En normaalisti ole mikään figuurien ostelija tai keräilijä, mutta yhdestä sarjasta olen tosissani halunnut sellaisia, ja se on The Young Ones. TYO-figuurejahan ei valitettavasti ole olemassakaan, joten miksen vähintään yrittäisi tehdä niitä itse?

Otin pari kuvaa maquette-prosessista. (Toisen kuvan ”saksikäsi” oli pelkkää väliaikaista hupailua.)

maq

  • Foliosisus pakataan tiukaksi. On ärsyttävää muovailla, jos tuntee pinnan antavan hiukkaakaan periksi, kun sitä painelee muovailuvälineillä.
  • Omalla kohdallani patsaan käsien muotoilu etukäteen ”normaalissa” asennossa (sormet suorina) toi nyrkkiin tai muihin käden asentoihin mukavaa elävyyttä ja kolmiulotteisuutta. Muovailin siis ensin käden, sitten taivutin sormet nyrkkiin, ja lopuksi siloittelin saumoja vähän. Tein saman toiselle kädelle, joka osoitti etusormella.
    Muovailin kädet erikseen, lähestulkoon viimeisinä, ja sitten kiinnitin ne patsaan ranteisiin. Jälleen kerran, nämä eivät ole mitään virallisia ohjeita, tämähän oli vasta ensimmäinen patsaani, mutta tuo tapa osoittautui ainakin minulle toimivaksi.
  • Ranteisiin kannattaa jättää paljasta rautalankaa, johon kädet on helppo tuikata — folio oli toisessa ranteessa tiellä ja uhkasi muuttaa etukäteen muovailemani käden muotoa.
  • Rautalangan leikkaaminen oikean pituiseksi vaatii, että patsaan mittasuhteet ovat melko tarkasti tiedossa, ja siinä luonnokset ja turnaround ovat avainasemassa. Turnaround helpotti muovailua sanomattomasti, vaikka patsaani lopullinen pose onkin erilainen kuin perus-turnaround -asento.

Aivan ensimmäinen töherrys hahmosta (jota piirtäessäni en vielä tiennyt sitä käytettävän maquetten aiheena), turnaround sekä mittasuhdeluonnos:

maq0

turnaround

maqprop

  • Omaan patsaaseeni ei kuulunut pintatekstuuria vaan sen kuului olla mahdollisimman sileä, mutta vastaisen varalle Adamin niksi tekstuurin luomisesta: siihen voi löytää täydellisen työkalun mistä vain. Kokeilemalla kaikkea mahdollista (pullonkorkkien pyörittämistä sivuttain, kolikoita, vanhaa hammasharjaa, jne. jne…) voi löytää pintakuvion, joka sopii juuri tiettyyn patsaaseen. Aina ei tarvitse kaivertaa kaikkea.
  • Pinnan siloittamiseen suositeltiin spriihin dipattua pumpulipuikkoa, ei vettä. Sculpeyn pinta kuivuu todella hitaasti jos siihen käyttää vettä, kun taas alkoholi haihtuu muutaman hetken kuluttua sculpeyn pinnalta, mutta antaa samat siloitusmahdollisuudet. Minulle desinfiointiaine ei kuitenkaan toiminut yhtä hyvin kuin pinnan ”veistäminen” sileäksi jäätelötikulla. Pumpulipuikko jätti oman maquetteni pintaan ärsyttävää nukkaa. Ehkä puikko oli heikkoa laatua.
  • Patsaaseeni ei kuulunut poimutettuja vaatteita, mutta jos poimuja tekee, täytyy varoa ettei luo sculpeykerrosten väliin tiivistä ilmakuplaa, josta ilma ei pääse paistamisen aikana mitenkään pakenemaan. Muuten laajeneva ilma saattaa räjäyttää kuplan. Jos tekee tarkoituksella suljetun kuvun tai kuplan, siihen kannattaa pistää pieni reikä.

Unohdin kuvaamisen tyystin loppusuoralla, oli varmaan niin kiire katsoa piirrettyjä, mutta tässä joka tapauksessa viimeinkin paistovalmis maquette.

maq6

maq7 maq8 maq9

maq11
Avonaisen suun muovaileminen/kaivertaminen osoittautui paljon helpommaksi kuin etukäteen pelkäsin; tarvitsi vain miettiä suun rakenne (mikä osa on minkäkin lomassa jne.), eli homman strategia vähän niinku askel askeleelta valmiiksi ennen kuin oikeasti otti veistimen käteen. Suljettu suu olisi silti ollut yksinkertaisempi toteuttaa, mutta virnistys tuntui jotenkin kuuluvan patsaaseen olennaisesti. Harmi että minun kuvaustaidoillani suun yksityiskohtia ei tarkemmin erota.

Saattaa kulua viikkoja ennen kuin maquette on maalattu, mutta postaan sitten kuvan.

Ja kyllä, taustan Haisuli-muki seurasi koululle ihan Suomesta asti 🙂 Olemme hankkineet luokkaan kahvinkeittimen, ja vaikken vielä olekaan tapetoinut työpistettäni inspiroivalla taiteella, voin sentään nauttia kahvini söpösti.

( 🙄 En sitte parempaa otsikkoa keksinyt, kaikkien Rushmoren loistavien repliikkien joukosta.)

Sain Capilanosta mm. kortin, jossa kutsuttiin kansainvälisten opiskelijoiden orientointitilaisuuteen 28. elokuuta. Siellä on ilmainen lounas! Hekottelin kortille. Aina kun muistan päässeeni koulutusohjelmaan, ilahdun tavallaan uudestaan. Muulloin taas on kumman turta olo. Että sillä tavoin hyödyttömästi tässä on elelty. Puolet ajasta hypin hilpeästi seinille ja toisen puolen tuijottelen johonkin lamautuneena yrittäen käsittää mitä edessäni on. (Noin kuvaannollisesti.) Kuten arvata saattaa, kummassakaan mielentilassa en saa edistettyä matkasuunnitelmiani paljonkaan. Onneksi edes jotkin asiat oudosti muistuttavat itse itsestään, kuten vakuutusyhtiö, joka lähetti laskun ensi vuodelle, mikä sysäsi minut selvittämään jonkin verran lähtööni liittyviä vakuutusasioita (vaikkeivät ne vielä kokonaan hanskassa ole, mutta ovatpahan vireillä). Opiskeluviisumin haku ja muut paperityöt hyytävät jo etukäteen — en pidä kirjaa juuri mistään enkä ole kotonani virallisuuksien viidakossa. Mutta laitan tämän jotenkin onnistumaan.

Jotkin asiat yrittävät lannistaa, niin kuin esimerkiksi sen mietiskely, onko koko luokka täynnä hädin tuskin high schoolista päästettyjä teinejä joiden jengiin en sovi millään (tosin kukapa teinijengiin haluaisikaan, mutta en mielelläni olisi Antiikinaikainen Luuseri heti koulun alusta lähtien), tai sen, saanko jonkun surkean kämpän tai surkean kämppiksen, tai käykö kulttuurishokki sekä aidossa metropolissa seikkailu kohtalokkaaksi. Mutta sitten on niitäkin toiveita — odotan animaation opiskelua ihan järjettömästi, Vancouverissa odottaa yksi kaveri, ehkä saankin kelpo kämpän, varteenotettavalla todennäköisyydellä luokkatoverini ovatkin huipputyyppejä iästä riippumatta — jotka saavat ajattelemaan, että se on helposti paperisodan arvoista.

* * *

Pääsin nauttimaan Rushmoren Criterion-julkaisusta. (Slings & Arrows ei vielä ehtinyt saapua.)

En osaa kirjoittamalla täysipainoisesti tuoda julki rakkauttani Rushmoreen, joka heti (lähes kymmenen vuotta sitten) sen nähtyäni valtasi hartiavoimin paikan suosikkielokuvieni listan kärjessä, eikä suostu hievahtamaan vaikka sitä parempia elokuvia silloin tällöin tehtäisiinkin. Eli epäloogista kyllä se on edelleen lempparini myös ohjaaja Wes Andersonin elokuvista. Max Fischer (Jason Schwartzman) on ajaton antisankari, silti kiistämättä yksi elämän voittajista, monimutkainen, moniulotteinen ihminen ja ehdottomasti roolimalliainesta. Olen havaitsevinani muutamia luonteen yhtäläisyyksiä Maxin ja itseni välillä (hyvässä ja pahassa — tämä saattaa tosin kertoa vain sen etten minä ole kypsynyt yhtään sitten viidennentoista ikävuoteni…), mutta tämän elokuvan ollessa kyseessä on toki pelottavan/lämmittävän helppoa löytää osa itseään jokaisesta tärkeimmästä hahmosta, kuten häpeilemättömän hempeästi eläytyvän Andersonin myöhemmissäkin ohjaustöissä.

Anderson yhdistää herkkyyden mielikuvituksellisuuteen omissa maailmoissaan, joissa tunteita ei piilotella. Vaikka maailmat tuntuvatkin hyvin tosilta ja kutsuvilta, ne ovat silti niin selvästi eri maailmoita kuin omamme, että niissä tunteiden voidaan sallia läikkyvän aivan eri tavalla pinnassa? Voiko todellisuudessa koskaan saavuttaa samaa? Tämä on yksi asioista, jotka samanaikaisesti sekä vetävät minua Andersonin elokuvien puoleen että pistävät sydäntä. Silti niiden ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa tekevän minua surulliseksi. Sekään maailma, jossa tällaisia elokuvia tehdään, ei nimittäin voi olla läpeensä paha. Wes Anderson välittää. Anteeksi tämä siirappisuus, mutta niin asia on.
Anderson kommentoi DVD:llä, että ”cooliuden” koko ydin hänen nuoruudessaan, ja miksei nytkin, oli piilottaa tunteensa ja olla kirjaimellisesti viileä. Maxia hän vertaa itseensä mutta kuvailee tätä enemmänkin roolimalliksi, jollaista hänellä itsellään ei koskaan Maxin iässä ollut: Maxia (joka on stipendin turvin opiskelevana puoliorpona outo lintu Rushmoren hienostokoulussa, niin paljon kuin hän kouluaan rakastaakin, ja sieltä lennettyään vielä oudompi valtion koulussa) ympäröi omalla tavallaan luokkiin [hahaa, koulusanaleikki!] jakautuneen yhteiskunnan paine, hän käsittää miten hänen tulisi käyttäytyä sulautuakseen joukkoon, mutta hän haluaa tuoda esiin oman näkemyksensä, oman kokemuksensa elämästä aivan liian määrätietoisesti ja palavasti voidakseen käyttäytyä siten. Max pystyy moiseen valintaan, koska hän haluaa, isolla H:lla Haluaa, löytää oman äänensä JA saada sen kuuluviin — ja siinä urakassa kun ei coolius auta. He’s a winner, he just doesn’t win at certain things that other people expect him to.

Maxin ja hänen isänsä Bertin suhde on yksinkertaisesti oiiiiii. Isän elämä vaikuttaa Maxin porhaltamiseen verrattuna rennolta ja mutkattomalta — mikä on pienoinen ihme, sillä ei voi olla lainkaan helppoa olla tällaisen pojan isä, vieläpä yksinhuoltaja. Mutta Bertin rakkaus ja tuki ovat järkkymättömät teki Max sitten millaisia käsittämättömyyksiä tahansa, ja vaikka Max onkin hämmentynyt ja äkkipikainen, tunne on hänenkin puoleltaan pohjimmiltaan yhtä vahva. Kaksikon yhteisissä kohtauksissa on vastustamatonta lämpöä. Arvailen aina, että ilman perhettä (toisin sanoen perheenjäsentä) joka on niin erilainen kuin hän itse, Max saattaisi olla jossakin hoitolaitoksessa hermot silppuna.

Olipa valitettavan katkonaista ja yhteen päivään ankkuroitunutta kirjoittelua. Olisi parempi koota ajan kanssa kunnon ”arvostelu”/selostus kaikesta Rushmoreen liittyvästä hehkutuksestani, mutta kun piti päästä sanomaan.

* * *

Owen Wilson saa minulta täyden tunnustuksen oltuaan omalta osaltaan kirjoittamassa lempielokuvaani, mutta miehen osuudesta kommenttiraidalla saa vain juuri ja juuri enemmän selkoa kuin Eli Cashin tv-haastattelusta The Royal Tenenbaumsissa.

Andersonin ja Wilsonin mukaan yhdessä aikaisemmista käsikirjoitusversioista Max pyrki syrjäyttämään rehtori Guggenheimin ja rehtoriksi rehtorin paikalle. VOI KUNPA TUO ELOKUVA JOSKUS TEHTÄISIIN.

Lisäksi, telkkarista S&A:ta katsottuani ja heti putkeen Rushmoreen uppouduttuani en voinut olla kuvittelematta jonkin sortin yhdistelmää noista kahdesta. Entä jos Max Fischer Players esiintyisi New Burbagen teatterifestivaaleilla? (Herman Blume houkuteltaisiin festarin uudeksi sponsoriksi. Maxin mieltymys pyrotekniikkaan, slangidialogiin ja blockbusterien näyttämöversioihin koettelisi Geoffreyn itsehillintää. Ja MFP –troupen versio mistä hyvänsä Shakespearen näytelmästä olisi tietysti täyttä dynamiittia. Entä ovatko Darren Nichols ja Max sukulaissieluja vai kilpailijoita samasta persoonallisuudesta veriseen loppuun asti? Kahta kauhukakaraa ei yksi festivaali vedä. …Ja kumpi voittaisi miekkailussa, entä kumpi aseettomassa mittelössä?) OIKEESTI VÄHÄN OIS IHANAA!

Chut the fuck up! Joku yrittää tehdä Donnie Darko -jatko-osan?! Ärräpää! Eivät ole tainneet huomata että aprillipäivä meni jo. Mistä ihmiset näitä neronleimauksia saa? Olen ymmälläni — varsinkin tästä retoriikasta:

Simon Crowe of Velvet Octopus added: ”I think there is a new generation of cinema-goers who will be very excited to see this film.”

Donnie Darko ilmestyi 2001, ”director’s cut” ilmestyi 2004, ja nyt on muka jo olemassa sukupolvi joka… Apua, antaa olla. Joku varmasti vain vitsailee.
Minä puolestani jään ihmettelemään miksei kukaan vieläkään tajua tehdä DD:lle sitä ainoaa oikeutettua jatko-osaa Sparkle Motion: The Movie!

* * *

Kun tämä merkintä on jo valmiiksi turha, niin menköön. Pakko kertoa että sain kuin taikaiskusta takautuvasti valtiolta selvää rahaa sen verran, että pääsin tilaamaan Slings & Arrows: The Complete Collectionin ynnä Rushmoren Criterion-julkaisun! Ihanaa! Ihanaa ihanaa ihanaa! Paketin pitäisi tulla rapakon takaa parin viikon sisällä.
Taidan olla seko (en kuitenkaan tarpeeksi seko ymmärtääkseni miksi joku antoi luvan tehdä Donnie Darkolle jatko-osan ilman Richard Kellyä tai yhtäkään Gyllenhaalia taitaitai) kun minulla on ladattuna koko S&A mutta silti katson sitä mieluummin FST:n tahtiin… On vain jotenkin kivan kihelmöivää odottaa sen jaksoja viikko kerrallaan. Sitten kun kaikki jaksot on esitetty, voin ruveta pitämään tuijotusmaratoneja. Tilasin varmaan DVD-boksin ihan vain ollakseni tukena tai kiittääkseni jotenkin. Tai ihan vain siksi että se on minulle aivan erityinen sarja, ja jotkut erityiset asiat on pakko kahlita ja pakata pahviaskiin ja käännellä käsissään ja esitellä hyllyssään. Ja Rushmore kaikilla mausteilla… Miten lie olen kituuttanut ilman sitä näinkin kauan.

Slings & Arrowsin toinen kausi ei ihan yltänyt ensimmäisen tasolle, mutta oli silti upea, ja sen perjantainen päätösjakso jätti tietysti nälkäiseksi näkemään millaisia valtataisteluita kolmoskausi tuo tullessaan. (Sivuhuomautuksena: toivottoman huvittavaa, miten Geoffreyn siistiytymisyritys levähti käsiin ennen kuin näytös ehti kunnolla loppuakaan. Hobo-chic!)
On huomionarvoista, että kausi oli lisäksi tulvillaan yksityiskohtia jotka aukeavat vain ykköskauden katsoneille. Onhan niitä monissa sarjoissa, mutta todella harvoin tällaista määrää. Vaikkapa Geoffreyn ja Ellenin kohtaus Romeon ja Julian kulisseissa oli hieno hetki myös sellaisenaan, mutta Ellenin kommentti, että hän ei jaksa Romeota ja Juliaa, koska omassa elämässä ei ole samanlaista intohimoa, oli sitäkin liikuttavampi kun muistaa Geoffreyn ekan kauden ”life can’t compete with that”-puheen Ellenistä. Nuo yksityiskohdat ovat sekä nautittavia että kunnioitettavia esimerkkejä sarjan luojien panostamisesta jatkuvuuteen, joka antaa vaikutelman, että S&A:n maailma on elänyt jo ennen kuin kamerat ryhtyivät seuraamaan sen tapahtumia ja tulee elämään *| kameroiden lopetettuakin, ei ainoastaan jakso tai kausi kerrallaan.

*| Anteeksi huono suomeni.

Sylar ja Max Fischer — kadonneet kaksoset?

Ja tiedoksi pilkkakirveille, että vaikka vohkin monia muita sarjoja ameerriikan tahtiin, Heroes ei satu olemaan yksi niistä — ei minullakaan kaikkeen ole aikaa.

[Tiedän, ei pitäisi piitata yhtään suunsoitosta mutta kun ”Suomen ajassa katsovien” mollaajat ovat yksi ärsyttävimmistä keskustelupalstojen alaryhmistä enkä haluaisi antaa niille lisää polttoainetta.]

'Did someone say my name?'Max Fischer (Jason Schwartzman) on elokuvabestikseni Rushmoren päähenkilö, ja täytyy sanoa että viime Heroes-jakson perusteella Sylarin ja Maxin yhteneväisyydet yltävät ulkonäköä syvemmälle. Kumpikin on vakuuttunut olevansa tarkoitettu johonkin valtavaan — vaikka Max tuskin menisi niin pitkälle että tappaisi ihmisiä, mutta on kyllä välillä niin maaninen, katkeroitunut, suuruudenhullu, ylenkatsovan kohtelias ilmestys niiden ohjaustöidensä kanssa, että ihmekös tuo jos Sylarista tuli minulle heti sataprosenttisesti mieleen aikuistunut Max Fischer. (En tietenkään tarkoita että henkisesti aikuistunut, Maxista näkee jotenkin että tuskinpa se ikinä kovasti viisastuu.)

Netti on onnistunut ärsyttämään minua viime aikoina. En oikein ole jaksanut blogiinkaan keskittyä.
Ei, en viittaa pelkästään keskustelupalstoihin, en minäkään sentään niin herkkänahkainen ole. Haluan pitää hetken taukoa tästä paikasta, jotta uskoni ihmisten perimmäiseen empatiaan ehtisi uudistua.

Sitä ennen haluan kuitenkin lähettää kuvallisen joulutervehdyksen apteekilta kaikille paikalle osuville. Nämä ovat siitä jouluikkunasta, jonka rakensin joku viikko sitten.

…Onnellista ja hyvää joulua!

Mikäs ihmeen perinne tästä on tulossa, että kun kesä tulee, minä sairastun? Oi oi. Liikaa ulkojuhlintaa varmaan. Onneksi näin kipeydessä on aikaa ja malttia kirjoittaa viimein blogiinkin. On suorastaan kuin ihanan turhat kirjoitukset olisivat patoutuneet sisälleni ja valuisivat nyt rään mukana ulos. Mmmm… Hehehe.

* * *

Olin jo huoletonna valmistautumassa tilaamaan ennakkoon liput Harry Potter ja feeniksin kilta -leffaan, kun yhtäkkiä muistin että olen ensi-illan tullessa Kanadassa.
Ja seitsemännen, viimeisen Potter-kirjankin joudun sitten tappelemaan itselleni sieltä! Ennakkovaraus Suomalaiseen oli jo tehty ja kaikki.

Tätä on teidän pilttien ehkä vaikea uskoa, mutta kun minä olin lukiossa, kaveripiirissäni tapahtui pienimuotoinen Harry Potter -vastareaktio. Paljastin hyväuskoisesti upouuden Potter-addiktioni, ja sain pariltakin taholta haukkuja, että on idioottimaista alkaa lukea tiettyjä kirjoja vain sen vuoksi, että ne ovat supersuosittuja. ”Onko ne?!” äimistelin. ”Joo joo, ne on myyny ihan sairaasti. Jenkkilapset kaivertaa kilvan päähänsä salaman muotoisia viiltoja ja hyppii luutien kyydissä katoilta.”

Periaatteessa olen samaa mieltä: massojen suosio on aika monesti osoittautunut huonoksi laadun takeeksi. Mutta toisaalta, jos pitää jostakin asiasta, sillä kuinka suosittu se on ei pitäisi olla mitään merkitystä. Mikä on lempielokuvani? Rushmore. Kuinka moni elävässä elämässä (ei internetissä) tapaamani ihminen on kuullut koko elokuvasta? Tähän mennessä näköjään vain ne, joille olen itse siitä kertonut. Eikä heistäkään kukaan ole katsonut sitä. Kyseinen tie on kaksisuuntainen, eli jos Potter-kirjat oikeasti kolahtavat, niiden luoma hysteria on vain alaviite. Kaikessa rehellisyydessä, minä en ainakaan ollut löytänyt Potter-kirjoja hypetyksen vuoksi, sillä minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Ne ilmestyivät elämääni siten, että Kuvataidekoulussa tuli puheeksi yhden samassa ryhmässä olevan tytön kanssa Eva Ibbotsonin kirjat, ja hehkutimme keskenämme Voi noita noitia. Kaveri sanoi, että tuon perusteella saattaisit hyvinkin tykätä Harry Potter -kirjoista, tosi hyviä on, ootkos koskaan kuullut niistä? Sanoin että en, pitääpä katsastaa. Menin suorinta tietä kirjastoon…

…Ja suoritin haun: Kirjailijan nimi: Potter, Harry.

Kuten arvata saattaa, teoksia löytyi nolla. En ole juuri koskaan joutunut pyytämään kirjaston neuvonnasta apua, mutta useamman tuloksettoman haun jälkeen oli pakko turhautuneena mennä kysymään, että mistä ihmeestä teiltä löytyy tällasen kirjailijan kirjat ku Harry Potter? Neuvonnan täti katsoi minua hieman oudosti ja sanoi, että Harry Potter -kirjoja etsit? On ne siellä omalla paikallaan hyllyssä, mutta kirjailijan nimi on kylläkin J.K. Rowling, eli katsopas sieltä R:n kohdalta.

Tämä tarina on tosi.

Mutta kirja oli hyvä. Potter-maniasta kuulin, kuten sanottu, vasta paljon jälkeenpäin, ja hyvä niin, sillä muuten olisivat ennakkoluulot mahdollisesti pitkittäneet kyseiseen sarjaan tarttumista — minkäs teet, olin silloin nuori ja hölmö. Toisin kuin nyt, olen vain hölmö.

* * *

Seuraavassa jälleen jatkoa Helsingin reissulta. Keskittymiskykyni ei ole parhaimmillaan, joten katsaukset lienevät hieman ylimalkaisia.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Mike Mignola:
Hellboy: The Right Hand of Doom

Minun on jo vuosia ollut tarkoitus tarkastaa kehuttu Hellboy –sarjakuva. En tiedä mikä minut sitten sai lopettamaan viivyttelyn ja ostamaan sitä juuri tällä kertaa… Varmaankin albumin hillittömän hyvä nimi. Mutta onneksi näin kävi, sillä hinta-laatusuhteeltaan The Right Hand of Doom osoittautui jo muutenkin erinomaisen ostosreissun parhaaksi saaliiksi.
Tässä ulkoisesti normaalin kokoisessa albumissa riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa, aina mestarillisesti kontrasteilla pelailevasta taiteesta mystiikkaa ja myyttejä paketoiviin lyhyehköihin juoniin, jotka ovat vaikuttavan tiukkoja ja nopeasti mukaansa sieppaavia. Mitään turhaa ei ole painolastina.

Albumin aloittava vain kaksisivuinen sarjis ”Pancakes” on suosikkini, yksinkertaisesti siitä hassusta syystä, että harvoin olen näin lyhyen lukukokemuksen perusteella ehdottoman varmasti tiennyt tulevani pitämään sarjakuvasta. Pitemmälle päästyäni tämä mielipide ainoastaan vahvistui: niin sarjan luoja kuin sen päähenkilökin ovat molemmat huumorimiehiä minun makuuni. Parasta tarjolla on silti Mignolan varmaotteinen piirustusjälki ja jo mainitsemani mahtava kontrastien käyttö, joka osoittaa että vähemmän on todellakin enemmän. Sama sääntö pätee albumin väripalettiin, joka on hillitty ja suurimmaksi osaksi tummissa sävyissä pysyttelevä, ja joka ajoittain osallistuu tilan luomiseen ja tarinan kerrontaan sanalla sanoen havahduttavalla tavalla. Voin helposti uskoa kuulumiset, että ammattitaiteilijat lukevat Hellboyta puoliksi kateuden, puoliksi inspiraation kourissa. Apinointia en toki rohkaise, mutta suosittelen tätä kaikille piirtäjille — sekä tietysti jännittävien, humorististen, tai yksinkertaisesti hyvien sarjakuvien ystäville.

Pakko saada lisää.

Hitoshi Iwaaki:
Parasyte 1

Sopivassa suhteessa hilpeää ja hyytävää kauhumangaa oudoista avaruusloisista, jotka ilmaantuvat eräänä yönä kenenkään huomaamatta kuin tyhjästä ja valtaavat ihmiskehon, sulautuen siten riistansa joukkoon. Pian Japania järkyttävät ”jauhelihamurhat” joiden uhreista jää jäljelle tuskin märkää läiskääkään. Ainut, joka tietää parasiiteista, on nuori Shin, jonka yksi olioista yritti ottaa haltuunsa, mutta onnistuikin valtaamaan vain Shinin oikean käden. Shinin ja käden, ”Migin”, välille syntyy välttämätön liitto: Migi ei enää kykene valtaamaan uutta ruumista ja Shin taas tarvitsee Migin apua taistellessaan parasiitteja vastaan ja yrittäessään selvittää mitä hemmettiä koko juttu tarkoittaa.

Ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella sarjan osille päättelisi muodostuvan perusjuonikaavan ”Migi vaistoaa parasiitin valtaaman ihmisen lähistöllä; Shin ja Migi taistelevat sitä vastaan; välissä Shin ja Migi väittelevät ja Shin saa vähän kerrallaan tietoa parasiiteista.” Mutta niin kauan kuin tätä pohjakeitosta höystetään yhtä mielenkiintoisin sattumin kuin parasiitin valtaama Shinin opettaja (kylmäverinen Tamiya Ryoko, joka on myös liian fiksu tappaakseen satunnaisesti ja tapellakseen heti Shinin nähtyään), ja yhtä vinksahtanein tavoin vertailla parasiitteja eläimiin ja ihmisiin kuin vallattu koira sekä karannut leijona tässä kirjassa, sarjan jatko on kertakaikkisen houkutteleva. Oikein seisauttaa veret muutamassa kohdassa.

Kauhuunhan kuuluu melko usein keskenkasvuinen alatyylin huumori, myös länsimaissa, mutta Parasyteen se tuo ihan uuden, vilpittömän reikäpäisen ulottuvuuden. Voi siis olla, että toiset tykkää ja toiset ei, mutta minusta ajatuskin teinistä, jonka paras kaveri on yhtäkkiä omaa elämäänsä elävä oikea käsi, on verrattoman vauhko. (Miettikää… No niin, tajusitte jo.) Tästä asetelmasta ja sen vierestä kehitellään niin absurdeja tilanteita jo ekassa kirjassa, että sen voi hyvin odottaa muodostuvan sarjalle kullanarvoiseksi myöhemmissä osissa. Lisätään lauma muotoaan muuttavia avaruusolioita ja mikäpä tässä enää voisi mennä vikaan?

Vastaus on, valitettavasti, piirrokset. Ei taide tosin aivan amatöörimäisen huonoa ole, mutta ei läheskään sieltä parhaasta päästä. Anatomiset virheet pistävät ainakin allekirjoittanutta useasti silmään, enkä nyt tosiaankaan puhu parasiittien piirteiden venymisestä silpomisvälineiksi — itse asiassa se on kuvituksen parhaimpia puolia ja aivan mielettömän pelottavaa — saati sitten mangaan kuuluvasta kasvonpiirteiden liioittelusta eri tunnetilojen ilmaisussa, vaan ihan ihmisen perusmittasuhteista. Asiaa ei auta tussaamisen ajoittainen huolimattomuus. En sano tätä sillä että muka itse pystyisin parempaan, mutta kun tarina on kuitenkin näin kiinnostava, taiteen toivoisi olevan yhtä viimeisteltyä.

Juonen ansiosta tulen kuitenkin jatkamaan Parasyten lukemista erittäin mielelläni. Kyseessä on sitä paitsi pitkä sarja, joten kuka tietää, ehkä tyyli kehittyy.

Arkisto