You are currently browsing the tag archive for the ‘Sam Rockwell’ tag.

isthisaboat

^ComingSoon.net äkkäsi ensimmäisen The Voyage of the Dawn Treader -kuvan, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua: itse Dawn Treader -alus (Kaspianin matka maailman ääriin -suomennoksessa nimeltään Sarastus) rakennusvaiheessa tulevan kuvauspaikan tuntumassa. Tosin minä en näe päätä enkä häntää (vai sanoisinko keulaa enkä perää) tuossa laivassa, olisiko ylösalaisin?! Mutta silti tiedonmurusetkin tulevasta leffasta saavat minut niin hilpeäksi, että jos asuisin Australiassa niin saattaisin käydä varta vasten paikan päällä stalkkimassa.
Kuva julkaistiin alun perin tämän australialaisen Bayside Bulletinin artikkelin yhteydessä, joka julistaa että jo settirakentelut ovat lisänneet säpinää lähiravintoloissa, puhumattakaan kuvauksista, jotka alkavat syyskuussa ja joista osa kuvataan oikeasti merellä! Eli Dawn Treaderista tehdään siis ilmeisesti merikelpoinen. Jos tehdään ja se säilytetään leffan jälkeen ja avataan yleisölle, olen ihan taivaissa! Aikamoinen nähtävyys se olisi, itselleni jopa matkan arvoinen joskus hamassa varakkaassa tulevaisuudessa. [Kunhan nyt saisin edes ensin käytyä siellä San Diegossa katsastamassa HMS Surprise :n.]
Mahdollisesti kuvauksissa käytetään kahta laivaa kuten Master and Commander…issä, eli yksi merenkulkuun ja yksi jota heilutellaan korkeintaan vesitankissa. Tai sitten yksi ulkoisesti uskottavan näköinen merenkulkuun kun taas laivan sisätiloissa tapahtuvat osuudet kuvataan hyteiksi lavastetuissa studioissa… Ja kummassakin tapauksessa käytettäisiin varmasti lisäksi pienoismalleja. Oli kummin vain, en malta odottaa valmiin paatin näkemistä. Olenkin jo maininnut Voyagen olevan suosikkini Narnia-kirjoista, joten on monen monta asiaa joita odotan innolla tämän leffan ollessa kyseessä! 😀

Master and Commanderista puheen ollen, edelleen ComingSoon uutisoi varoen, että taho, joka omistaa Aubrey-Maturin -kirjojen kuvausoikeudet, on ”ottanut yhteyttä” Russell Croween. Riittää toivon kipinäksi… Ei tuosta uskalla jinxaamisen pelossa paljon muuta sanoa, noin alustavassa vaiheessa.

Sitten kolmas peukku-uutinen — vaikka kesätyönhaku ei vielä tähänkään mennessä ole tärpännyt, monta rautaa on tulessa ja tällä viikolla etenin jopa työhaastatteluun asti. En kuitenkaan saanut paikkaa, pienoinen harmi, sillä työ kuulosti mulle aika sopivalta. Olisin ollut osa-aikainen sekatyöläinen lasten kuviskoulussa. Luulen syyn hylkäämiseeni olleen koulun alkaminen syksyllä, silloin kun aikatauluni ei enää salli yhtä monia työtunteja. Koulun alku lähestyy ja sitä mukaa vähenevät työnsaantimahdollisuuteni, sillä monikaan paikka ei näköjään halua palkata työläisiä lyhyeksi aikaa. Pitäisi jo melkein alkaa valehdella kouluun palaamisesta. MUTTA! Sain oljenkorren ulottuvilleni tänä vuonna Vancouverissa järjestettävän World Police & Fire Games -tapahtuman muodossa. Ensi kertaa kyseisten geimssien mainoksen nähdessäni luulin, että niissä kenties kilpailtaisiin poliisintehtävissä tai palojen sammuttamisessa 😛 mutta kyseessä onkin urheilukilpailut. Spelit kestää kymmenen päivää elokuun alussa, ja yksi nettikauppa etsi sen ajaksi ”energisiä henkilöitä” myyntipisteeseensä tapahtuma-alueelle. Varmaan ihan vaan sellanen T-paitaständin tyylinen, mutta työrupeaman määräaikaisuus houkutteli minua (ehtisin sekä ansaita edes vähän kesärahoja että käydä elokuun lopulla Suomessa), kuin myös tapahtuman kansainvälisyys. Nyt ei muuta kuin toivomaan, että teeskentelin hakemuksessani energistä henkilöä tarpeeksi vakuuttavasti. 😆

Yksi puhelinmyyntifirma ottaisi kyllä töihin kenet hyvänsä miten lyhyeksi aikaa hyvänsä, mutta kun en yksinkertaisesti millään kykene puhelinmyyntiin.

* * *

En ole vielä käynyt katsomassa uutta Potter-leffaa, mutta pari päivää sitten näin pätkän nimeltä Moon, jota voin mielihyvin suositella. (En tiedä onko Suomessa vai tuleeko?) Sam Rockwell pääosassa on odotetusti erinomainen — suokaa anteeksi tämä itsestäänselvyyksien kirjoittelu. Sitäkin kiitettävämpi näyttelijänsuoritus on, kun ottaa huomioon että hän kommunikoi kuvaustilanteessa enimmän aikaa paikanmerkkaajan (tms?) eikä lopullisella filmillä nähtävän henkilön kanssa, mutta lopputulos on sataprosenttisen saumaton. Niin realistinen että henkeä salpaa. Missään muussa elokuvassa, jossa olen nähnyt saman –ööö tuotanoin mitenkähän tän vois olla spoilaamatta– ”lähtökohdan” kuin Moonissa, ei ole hahmojen kanssakäynti ollut näin vangitsevaa. (Tosin ne muut elokuvat ovat olleet komedioita eivätkä yleensä edes kovin hyviä.) Ja elokuvan hypnoottista musiikkia JANOSIN kuunneltavakseni heti päivänvaloon astuttuani. Juoni tuntui kaiken lopuksi valitettavasti hieman yhdentekevältä; en aio spoilata, mutta siinä vaiheessa kun hoksasi mitä päähenkilölle oli tehty, elokuvan seuraamien hahmojen merkitys jotenkin latistui sen johdosta… Ehkä olen vain tunteeton.

Katsojaa ei kuitenkaan aliarvioitu. Tervetullutta oli myös ajan hengen välittäminen — ei siinä mielessä että elokuvan voisi tunnistaa tapahtuvaksi jollakin tietyllä vuosikymmenellä tms, vaan elokuvan maailmassa vallitsevan hengen, vireen. Sitä avitti yksi mainos elokuvan alkupuolella ja pari audiouutispätkää lopussa. (Mainosten käyttäminen elokuvissa yleisesti ottaen miljöön kiteyttäjänä alkoi rasvata analyyttisiä rattaita aivoissa.) Myös lavastuksella ja rekvisiitalla oli siinä osansa, mutta lavastus oli niin uskottava ja oikeasti käytössä olevan näköinen ettei sen ansioita edes juuri ajatellut. Tuo sanookin sen onnistumisesta paljon. Toteutuksen puolesta elokuvan voi uskoa sijoittuvan joko tulevaisuuteen, nykyaikaan tai lähimenneisyyteen (jos siis Kuussa olisi meidän todellisuudessamme teollista toimintaa.) Juonen puolesta taas tapahtumapaikan voisi siirtää Kuusta melkein mihin tahansa muualle ja päähenkilön millaisiin työtehtäviin hyvänsä, kunhan se on yksinäinen. Eristäytyneisyys on tärkeä elementti kyseisessä tarinassa ja siihen Kuu tarjoaa äärimmäisen ympäristön, mutta mikä lie autiosaarikin toimisi. Tunnelma teki suuremman vaikutuksen kuin juoni, mutta kuten sanottu, tykkäsin.

Kunhan tässä huvikseni näpyttelen.

5 HYVÄÄ kohtaa EI-niin-hyvistä elokuvista

Tämä ei siis ole Top 5-lista, vaan viisi kohtausta jotka sattuivat tänään tulemaan mieleen. Ja kyseessä on tietysti vain oma kulahtanut mielipiteeni.

Huom. Sisältää juonipaljastuksia… Luulisin? Ei sillä että kyseisiä juonenkäänteitä olisi kenenkään vaikeaa arvata.

1. The Sum of All Fears (Peloista Pahin)
Ben Affleckin nynnerösti tulkitsema Jack Ryan ryömii Räjähdyksen maahan iskemästä helikopterista. Kaikki on harmaata ja hiljaista lukuunottamatta heikkoa huminaa, kuin korvat olisivat lukkiutuneet.

Olisin mieluusti nimennyt jonkin jämäkän Liev Schreiberin kohtauksen, Schreiber kun on parasta koko elokuvassa (ja myöntäkää pois, me kaikki toivomme että Peloista pahin olisi kertonut hänestä), mutta tässä välitettiin värisyttävästi Räjähdyksen aiheuttama aistikatkos. Eikä Affleckinkaan tarvinnut rasittaa itseään näyttelemisellä kun post-production tiimi hoiti kohtauksen kotiin.
Siitä on kauan kun luin alkuperäiskirjan, mutta siinäkin kuvaus Räjähdyksen jälkeen kuulonsa ja osittain näkökykynsä menettäneen hepun (muistaakseni poliisi tai turvamies?) paniikinsekaisista mielenliikkeistä teki aikamoisen vaikutuksen.

2. The Broken Hearts Club: A Romantic Comedy (Ystävyyden kirot)
Ensinnäkin, halusin kuollakseni tykätä Broken Hearts Clubista, mutta kliseitä alkoi tulla liian kovalla tahdilla. Se mikä kuitenkin jätti ihan omin voimin elokuvasta suloisen jälkimaun oli Howien (Matt McGrath) ja Marshallin (Justin Theroux) palaaminen yhteen.

Vieläkin se saa meikäläisen herkistelemään. Jos se olisi osa parempaa elokuvaa, kyseessä olisi minulle klassikkokohtaus. Kaksikon soutu ja huopaus on muutenkin todenmakuisin ja sieppaavin juonne tässä haaleassa tarinakokoelmassa. Ihailin molempia näyttelijöitä. Kyseisessä kohtauksessa pysytään hahmoille uskollisina, eli (lopultakin!) enemmän tai vähemmän järkiinsä tullut Howie ei saa suollettavakseen elämää suurempaa rakkaudentunnustusta; hänen koruton ja käsiin leviävä itseilmaisunsa kuulostaa vain niin todelta. Juuri kun tarvitsisi epätoivoisesti täsmälleen oikeita sanoja, silloinhan niitä on kaikista vaikeinta löytää.

3. Charlie’s Angels (Kyllä, Charlien h****tin enkelit!)
Joka ainoa kerta kun Sam Rockwell BUSTS A MOVE. Valehtelematta, olen katsonut CA:n puolentusinaa kertaa hänen pitelemättömän tanssitaitonsa takia. Äijä.

4. Blade: Trinity
Parker Posey (JEE! …Täytyyhän laatunäyttelijöidenkin jollain elää) vampyyrijengeineen kiduttamassa Ryan Reynoldsia (joka sentään näyttää piruilevan koko sontaleffan kustannuksella). Kieroutuneen, absurdin ja shokeeraavan humoristinen valopilkku. Nämä kaksi ovat sotkun ainoat kiintoisat päähenkilöt (ja näin sanoo joku joka sentään pitää Blade ykkösestä!! 😯 ) ja sitä paitsi Poseyn roolihahmo on virkistävän poikkeava luomus verrattuna monien elokuvien vampyyribimboihin jotka korkeintaan toivovat olevansa yhtä raivoisia ja roiseja. Muuten tämä leffa koetteleekin sitten sietokykyäni niin, että tuskin haluaisin vain yhden kohtauksen takia vilkaista sitä uudestaan.

5. Bruce Almighty (Bruce – taivaanlahja)
Uutisankkuri Steve Carell sekoaa lähetyksessä. Ensimmäinen elokuva jossa näin Carellin, ja heti olin koukussa. Ihan oikeasti oikeasti, pidän Jim Carreysta kuin karkista, mutta on myönnettävä tosiasiat: Steve Carell on monin verroin hauskempi. Eikä se johdu vain siitä, että Bruce Almighty oli niin vastenmielinen; Carell ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Muuten, jenkkiversio ”The Office”sta (Konttori), mukana Carell osana ilmiömäistä näyttelijäkaartia, alkaa Neloselta hyvin pian. Brittikonttorin fanit saattavat haluta teilata amerikkalaisen toisinnon suoralta kädeltä — myös minä olin aikoinani valmistautunut vihaamaan sitä, mutta toisesta jaksosta lähtien sarja on tehnyt vertailut turhiksi, seissyt tukevasti omilla jaloillaan ja naurattaa ihan silmittömästi. Omaksi parhaaksenne, antakaa ihmeessä sille mahdollisuus.

Arkisto