You are currently browsing the tag archive for the ‘Shakespeare’ tag.

[Varoitus: ÄÄRIMMÄISEN TURHAN MERKINNÄN päätösosa! Jatkaa lennosta.]

Geoffrey: ”I have been offered a job.”
Ellen:
”Let me guess, someone’s hired you to slander the dead. You’re very good at that.”
Geoffrey: ”No, they’ve asked me to be the Artistic Director.” (kikattaa)
Ellen: ”WHAT.”
Geoffrey: ”Well, interim Artistic Director while they search for a real one, but you know how long that process could take — weeks, months, years…”
Ellen: ”You can’t come back, you’re insane.”
Geoffrey: ”Apparently that doesn’t matter in the theatre.”
Ellen: ”Geoffrey, this is my home. I don’t want you in my home.”
Geoffrey: ”Frankly, Ellen, your home could use a little cleaning. And anyway, don’t you think this is what Oliver would have wanted? You and I, thrust together by his tragic death? …Or maybe you don’t agree? Why don’t we ask him!” (nostaa kylmälaukun baaritiskille) ”Is this what you wanted, you sly old devil? —’That’s right, Geoffrey!’
Ellen: ”You didn’t–”
Geoffrey: ”M-hm. I promised him that I would look after his head. And unlike some people, I keep my word.”

Anna: ”It’s not heavy at all.”
Geoffrey: ”It’s much lighter without the ego.”

Työmotivaatio.

Anna: ”You sound cranky.”
Richard: ”Anna. All I do, all day, is beg for money. I am way beyond cranky. I wish I was cranky.”

Geoffrey: ”I do not want to be insane… I refuse to be insane…”
Oliver: ”That’s the spirit!”

Geoffrey: ”I’m not mentally equipped.”
May: ”If you ask me, we could use a little madness around here. What’s on the agenda today?
Geoffrey: ”Nothing. Avoiding people.”
May: ”Good — ease into the job.”

Priorisointi.

Geoffrey: ”Forget about perfection. There’s nothing more boring than perfection. Imprecision, fear — this is what gets them to their feet.”
Jack: ”Well, I should be brilliant then.”
Geoffrey: ”And it is not that big of a play.”
Jack: ”Yeah, right!”
Geoffrey: ”Come here. Sit down. Sit. Now, look at me. I want you to think of it in terms of six soliloquies. OK? Count’em off with me. O, that this too, too solid flesh… O, what a rogue and peasant slave am I… To be or not to be… ’Tis now the very witching hour — that’s a short one, that’s only twelve lines… Now might I do it pat… How all occasions do inform against me… That’s it. Six. And the rest, as they say, is silence.”
Jack: ”I think there’s some dialogue in between.”
Geoffrey: ”Filler.”

Jack: ”I’m gonna throw up.”
Geoffrey: ”Use it.”

Hermoromahdus.

Ellen: ”Why did you run away?”
Geoffrey: ”That was an entirely different situation.”
Ellen: ”Yes, you ran away in the middle of a performance.”
Geoffrey: ”Not now, please!
…Okay. It was you.”
Ellen: ”Oh, come on.”
Geoffrey: ”You and Oliver. And a broken heart. Or, maybe it was just my time to go whohoohohohoo mad! I don’t know, I give up!”

Ellen: ”They tried to go on without you.”
Geoffrey: ”Yeah, well. You can only go so far without your Hamlet before you hit a speech.”

Geoffrey: ”I could offer nothing. Nothing. I would have cut my throat, but you’re not allowed to do that in front of subscribers, so …I jumped in there.”
(Molemmat katsovat lavastehautaan)
Ellen: ”You didn’t come out for seven years.”

Geoffrey: ”I think human beings, all human beings, are by nature selfish and so when we mourn, we are actually mourning a part of ourselves that has died. You have now lost the person that defined you. And so, in a sense, you have lost your identity. Who are you now without her? You are uncomfortable inside your own skin. You have become a stranger, even to yourself.”

Policeman: ”Him? Were gonna have to keep him for observation.”
Anna: ”Why?”
Policeman: ”Because he was found drunk, in tights, trying to stab people with a sword.”
Anna: ”That’s just Geoffrey being Geoffrey.”

”Juuri saamamme tiedon mukaan…”

Geoffrey: ”What is happening here? You’re dead!”
Oliver: ”Apparently, there’s an afterlife. Despite what they taught us in university.”

Geoffrey: ”Let’s cut to the chase, shall we? Are you dead or am I insane?”
Oliver: ”I don’t see why those two thoughts are mutually exclusive.”
Geoffrey: ”Well if I’m insane then I’m talking to myself, aren’t I!”
Oliver: ”And I’m a figment of your deranged mind? I’d rather be dead, thank you very much.”

Geoffrey: ”No, honestly. Why are you haunting me like this? Do you have some kind of purpose? Is there some sort of mystical task or something, that you’re supposed to perform before they let you move on?! Because I tell ya, I’ll help you, my friend, I would very much like to help EXPEDITE THAT PROCESS!”
Sarkastinen Oliver: ”I’m sorry, Geoffrey, I don’t know why I’m here. There was no pamphlet in the coffin.”

Richard: ”Everyone cries when they’re stabbed. There’s no shame in that.”

Huomenna pääsen uudestaan Pixar-näyttelyyn, jee. Ja eiköhän sillä suunnalla ollessa tule ostettua myös luettavaa.

Menen Noitanäytelmään parin viikon päästä, jee, mutta pelasin loppujen lopuksi varman päälle sen ikärajoituksen suhteen ja mukaani tuleekin ainoastaan ”uusi” lapsikaveri eli lapsikaverin vanhempi veli. Oma pitkähkö kokemukseni esikoisen asemasta ja pikku hulttioiden nauttimista usein ansaitsemattomilta vaikuttavista eduista *| on nähtävästi mennyt kohdallani aivan hukkaan, sillä tunnen jo valmiiksi syyllisyyttä tästä ”laiminlyönnistä” ja joudun melko varmasti suorittamaan hyvitystä myöhemmin, vaikka tilanne on siis tämän jälkeen veljesten kesken tasoissa.

Pari päivää sitten elin kauhistuttavan aamun, kun ensimmäisenä herätessäni näin postiluukusta pudotetun (asun aika ahtaasti, kuten sanottu) kirjeen Capilanosta. Kaiken kukkuraksi olin juuri havahtunut unesta, jossa hammaslääkäri kiskoi minulta poskihampaan, ja vapisin otsa hiessä. Luulin kirjeen nähdessäni että rukkaset tuli, sillä olin kuullut kesäkurssilla juoruja (eli ei mistään virallisesta lähteestä), että huonoimmat hakijat, joiden piirustustaidoilla ei ole mitään mahdollisuuksia, on helpointa havaita ja karsia joukosta pois ennen kuin ryhdytään harkitsemaan kelvollisten hakijoiden järjestystä — ja että hylätyt siksi saisivat tiedon tilanteestaan aikaisemmin kuin hyväksytyt. Mutta HAH! Kirje olikin vain varainhoitajan toimistosta, jossa selviteltiin jotain viime kesäisiä luottokortilla suoritettuja kurssimaksuja (en jaksa mennä yksityiskohtiin. Asia on joka tapauksessa hanskassa).
Pumppuni laukkasi silti siihen tahtiin, että huolestuin kuinka sille mahtaa käydä oikean päätöksen lävähtäessä eteismatolle.

* * *

Olen rikollinen! Pitkään aikaan ei ole omatunto tv:n luvattomasta katselusta kolkuttanut, mutta nykyisin kanavapomot, myös YLE:llä, ovat niin anteliaita ja hemmottelevat juuri minun makuani, että kaidan tien kutsu on tavallista voimakkaampi. Olisin mmmeeeeelkein valmis maksamaan ehtaa rahaa esimerkiksi Ykkösen uudesta Jam & Jerusalem (”Puuhaa ja pullateetä”) -sarjasta. Ensijakson katsoin silkasta solidaarisuudesta sen näyttelijöille ja lajityypille. Vaikka se oli aivan odotettua laatua, luulin hetken ajan havaitsevani hiukkasen liikaa yrittämistä ja pinnistämistä …ja sitten tapahtui sarjan keskipisteenä toimivan naisyhdistyksen ”Kulissien takana Lidlissä” -dianäytös(!), jolloin Puuhaa ja pullateetä siirtyi kertaheitolla pakkokatsottavien joukkoon.

Puhumattakaan sitten FST:llä uusittavasta sarjasta Slings & Arrows (ykköskauden suomennos oli ”Pää pystyyn, Hamlet” ja tällä hetkellä esitetään kakkoskautta nimellä ”Macbethin kirous”. Kyllä, kyseessä on saman sarjan toinen kausi, mutta eri suomennos. Kolmoskausi esitetään sitten nimellä ”Hyvästi, Kuningas Lear”). Koko sarja jäi minulta kiinnostuksestani huolimatta ensimmäisellä esityskerralla katsomatta, jostain unohtamastani syystä. Nyt korjaan tätä erehdystä perinpohjaisesti, ja sekä nauran että nieleksin kyyneliä aivan joka jaksossa. Uskallan sataprosenttisen varmasti luvata kanadalaissarjan uppoavan sekä aihepiirinsä (Shakespeare-painotteisen teatterifestivaalin pyörittäminen) että käsittelytapansa puolesta niin brittikomedian kuin outoluonteisen laatu-tv:nkin ystäviin.

Tarjolla on kärttyisen kuivaa huumoria, arvaamattomuutta ja yksinkertaista koskettavuutta, klassikkonäytelmien kiehtovaa käsittelyä eikä liikaa realismia. Hyvä farssi sekä henkilöiden sisimpien tuntemuksien setviminen kulkevat ihailtavasti käsi kädessä: viihdearvot ovat kohdallaan, mutta hahmojen moniulotteisuudesta tinkimättä, eikä koskaan rautalangasta vääntäen. Että osaa olla ihana sarja. Viime jaksonkin pätkä lasten esittämästä Macbeth-versiosta olisi voinut äityä liiallisen epätoivoiseksi eksentrisyyden tavoitteluksi, mutta sen seisauttaminen tyynimmilleen ja olennaisimmilleen juuri oikealla hetkellä (”En ymmärrä elämää.”), päähenkilön kaiken stressin ja harhojen keskellä, saa mut melkein niiskuttamaan kun ajattelenkin sitä.

Taas mieletöntä televisiointoilua. Ei voi mitään.

*| Vitsiä 😉 veli se on hulttiokin veli.

Mmmm. Uskallan nyt kertoa onnellisena, että maanantaina postista hakemani palkinto on 32-tuumainen laajakuva-LCD-telkkari. Ja maanantai kun sattuu vielä olemaan yksi viikon parhaista TV-illoista! Veljen ja minun leuat loksahtivat stereona, kun asetuimme katsomaan Rescue Me:tä (”Asema 62”) — oli melkein kuin olisimme olleet itse paikan päällä.

Mitään muuta erityisen merkittävää juttua ei tällä kertaa ole… En viitsi hirveästi kirjoittaa leffaprojektistakaan, kun on vaitiolosopimukset ja kaikki.
Mutta huoli pois, vähemmän jännittäviä kirjoittamisen aiheita riittää aina.

Koska olen viettänyt ja erittäin todennäköisesti myös tulen viettämään hyvin suuren osan ajastani kirjastossa, mielessäni on väistämättä usein käynyt ajatus sellaisessa työskentelemisestä. Siksi blogi Kirjastossa töissä löysi minussa innokkaan lukijan viime viikolla. Se on kuin backstage-passi lainaustiskin taakse ja varastojen syövereihin. Vaikka blogi karsiikin raskaalla kädellä kirjastotyön taianomaisuutta (hyvää iltaa, minä olen semmoinen ihminen joka käyttää sanaa ”taianomainen” sanan ”kirjastotyö” yhteydessä) saa se myös nauramaan kippurassa, yleensä asiakkaiden toilailuille, siten vahvistaen käsitystäni, että kirjastonhoitaminen voisi loppujen lopuksi olla minulle hyvinkin tyydyttävää työtä ellei — niin, olisi niitä asiakkaita… Vaikka täsmälleen saman lausunnon voisi oikeastaan antaa aika monesta ammatista! (”Miten täällä kerkee tehä töitä ku asiakkaita lappaa koko ajan!” sanoi entinen leipuri.)

* * *

Nauratti, kun on kuullut sanottavan, että lemmikkieläimet pidentävät ihmisen ikää, ja sitten meidän Sylvi raapaisi mua kämmeneen niin että elämänviivaan tuli naarmu. Eli elämänviivaa se ainakin pidensi kirjaimellisesti.

* * *

Jotkut tajuamistani asioista ovat niin rönsyilevän ja pitkän ajatusketjun tuloksia, että jos kirjoitan ne alusta asti ylös, pelkään ettei kukaan saa niistä selvää. Niitä on vaikea ymmärtää ellei pääse ajatusketjun kelkkaan alusta asti. Ja vaikka luulisin saapuneeni johonkin muka syvälliseen johtopäätökseen, niin eiväthän ne silti kiinnostaisi yhtään ketään. Siksi blogissani kerrotaan koko ajan niin arkipäiväisistä asioista, ja viihteestä, jota en suinkaan pidä turhana. (Miksi ihmeessä minä tätä blogia taas oikein pidänkään? Joskus unohdan itsekin. No jaa…) Mutta yksi tällainen hoopoilu tekisi mieleni kirjoittaa muistiin.

Huom. Se on myös melko todenmukainen esimerkki siitä, miltä blogimerkintäni näyttävät ennen rankkaa typistämistä ja editointia:

* * *

The opportunity to watch and work with the performers on the set and see the rushes every day gave me a unique insight into the characterisation, construction and requirements of the film: it seemed the most natural thing in the world to be on site, though in fact the composer is usually brought in after a film is completed.

[…] throughout the score I held a musical mirror up to the dialogue and action; my approach was in many ways operatic. There are in addition long music cues, which meant that I was able to write neatly rounded pieces that could ultimately stand on their own.”

— Patrick Doyle
Henry V :n elokuvamusiikista

Kuuntelen piirtäessäni, ja muutenkin työskennellessäni, mahdollisuuksien mukaan musiikkia. Kaikeksi hankaluudeksi sen pitäisi ihanteellisesti olla itse valitsemaani musiikkia, minkä takia minua aina ärsyttää jos elävänmallinkurssilla sattuu olemaan radio päällä. (Hädin tuskin pystyn maalaamaan kun joku katrihelena soi taustalla. Olen liian ujo sanomaan että sammuttakaa se, eikä kukaan muu huoneessa näytä olevan moksiskaan, joten kärvistelen vain happaman näköisenä.)

Kun piirrän näitä nykyisiä storyboardeja, minulla ei ole juuri muita kriteereitä musiikin laadulle kuin että sen täytyy olla esihyväksyttyä (omasta toimestani, toisin sanoen sen täytyy olla omassa omistuksessani eikä vaikkapa radiota) ja sen täytyy sopia senhetkisen työn tunnelmaan. Jälkimmäinen kriteeri on tällä hetkellä nautinnollisen laaja: kaikki vähänkin alakuloinen, uhkaava, painostava, salaperäinen, mahtipontisen dramaattinen tai surullinen kelpaa, Interpolista Verdiin. Otin kuunteluun myös useita soundtrackeja, eritoten Henry V :n (Kenneth Branaghin leffaversio) siksi etten ollut kuunnellut sitä vuosiin. Minua ihan hiukkasen huolestuttikin, voisiko se olla niin upea kuin muistin. No, pistin sen soittimeen ja työhalut lähtivät, sillä kun se alkoi, en voinut muuta kuin käydä makaamaan sängylle, pistää silmät kiinni ja kuunnella koko cd:n yhtä kyytiä. Musiikki sai minut itkemään. Reaktio johtui osaksi assosiaatioista elokuvan kohtauksiin, osaksi musiikin vaikutusvoimasta, silkasta hengestä ja elävyydestä, osaksi kunnioituksesta säveltäjä Patrick Doylen (jolle tämä mestariteos oli uransa ensimmäinen elokuvascore! 😯 VOIJUMANKELKKA) nerokkuutta kohtaan. Tämä musiikki näytteli yhtä elokuvan pääosista. Tiedän kyllä että olen huono musiikkikriitikko ja että moinen kuulostaa epäkypsältä, epäomaperäiseltä ja epäluotettavalta hehkutukselta, mutta vain sellaisten mielestä, jotka eivät ole kyseistä soundtrackia kuunnelleet. Mieluiten läpikuunnelleet, ja keskittyneet siihen, miten musiikki heidän mielikuvitukseensa vaikuttaa. Soundtrack oli ihme kyllä parempi kuin muistoni siitä. Itse asiassa aloin miettiä, olisiko se peräti parempi kuin koko elokuva, sillä leffan näkemisestä oli minulla ehtinyt kulua vielä vähän kauemmin kuin levyn kuuntelemisesta. Olisi tosi kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä joku sellainen, joka ei lainkaan ole nähnyt kyseistä elokuvaa, olisi tästä soundtrackista! Itse kuulemistani soundtrackeista se on ainakin suosikkini. (Tästä tuli hinku tehdä top5-lista suosikkileffasäveltäjistäni, mutta yritän kovasti olla luisumatta sivuraiteelle.) Oletko tuttuni, joka ei vielä ole nähnyt Branaghin Henry V :tä? Ilmoita, saat lainaan sen soundtrackin. Tekisit minulle palveluksen. Eritoten keskittymällä sen kuuntelemiseen täysillä tunnin ajan ja kertomalla, saako musiikki kenties teidänkin kyynelkanavanne tulvimaan.

No sitten oli tietysti pakko katsoa heti itse elokuva, ja onneksi se oli yhtä mahtava kuin soundtrack. Turhahan niitä tosin on keskenään verrata, kun molemmat ovat niin suuri osa toisiaan. Mutta leffa ei toimisi läheskään yhtä hyvin ilman musiikkiaan, kun taas musiikki toimii kuin sukset alamäessä ihan omillaankin.

Elokuvakin sai minut itkemään (pieneksi osaksi tosin sen takia, että minulla on se vain rupuisella VHS-kasetilla, joka tuskin on koskaan edes nähnyt parhaita päiviään). Miten välittäisin tunteeni tätä luomusta (joka oli Branaghin ohjaajanuran ENSIMMÄINEN ELOKUVA VOI PRRWRlADJHDF!! Ihan HULLUA) kohtaan sanoja kirjoittamalla? En minä mikään Shakespeare ole. Kohtauksia, joissa musiikin, runouden, näyttelijäsuoritusten ja visuaalisuuden summa nousee korkeamman matematiikan puolelle, on tajuton määrä. Ja mikä alku! Vähäeleisten alkutekstien taustalla soiva musiikki paitsi saa heti koukkuun, myös luo koko tarinan tunnelman, juuri oikea valinta tämän nimenomaisen elokuvan aloitukseksi. Tämän alun nähtyään/kuultuaan kokemusta ei pysty jättämään kesken.
No niin no niin, hyviä kohtia riittää riittämistään, enhän minä aikonut näin pitkään kirjoittaa. Tässä on vaan niin paljon kehuttavaa.

Siinä kyyneleitä kuivatessani pähkäilin sitten jälleen kerran, että olenko minä joku tyhjän itkijä, kun niin monet elokuvat saavat minut vetistelemään? Eivätkä vain elokuvat, vaan kirjat, musiikki ja näytelmät… Taulut eivät sentään ihan vielä. (Koputan puuta. Miten noloa olisi ruveta nyyhkimään keskellä jotain galleriaa?!) Paitsi itse maalaamani, jälleen kerran vääristä syistä.

Toisaalta, kunnon itku on joskus hyvästä. Miksi sitä muuten katsoisi tieten tahtoen uudestaan sellaisia leffoja tai lukisi uudestaan sellaisia kirjoja joiden tietää itkettävän? …Monta kertaa? Mitä muita vaihtoehtoja on? Ei aina pysty yksinkertaisesti ajattelemaan itseään kyyneliin. Taidetta tarvitsee muun muassa siihen. Saa kyynelehtiä luvan kanssa. Parempi itkeä omasta tahdostaan kuin pakosta. …Ei hitto, onko niin että tämä itkuherkkyys on vain kontrollin hapuilua? Itkemällä fiktion vuoksi patoan todellisuuden vuoksi tulollaan olevat itkut??

En edes voi syyttää itkuherkkyydestäni kuukautisia, sillä itken aivan kuun ympäri. Erityisesti ihmettelen, miksi yllättyisin siitä, että joku miesihminen kertoisi itkeneensä esimerkiksi Narnia-kirjoja lukiessaan? Sillä minä todella olisin yllättynyt. Vaikka ei sen pitäisi yllättää minua, koska tiedän kokemuksesta niiden olevan itkettäviä. Minun pitäisi opetella avomielisyyttä.

Siis kyllähän minä olen iloinen, että pystyn itkemään, ja että tarinat herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, mutta en voinut olla ajattelematta, että jos joku ulkopuolinen todistaisi minun katsovan keskiviikkona Henry V :tä (jonka tämä ulkopuolinen sentään lukisi korkeakulttuuriin kuuluvaksi jo pelkillä Shakespeare-pojoilla) itkien, katsovan torstaina Housea (”No, ei kenties korkeakulttuuria mutta nykyisen laatuviihteen parhaimmistoa” — kyseessä oli se jakso jossa odottava äiti kuoli leikkaukseen ja vauva selvisi) jaksoa itkien, ja perjantaina lukevan Being Alexander :ia (joka on kiltisti sanottuna kevytkirjallisuutta) itkien, tämä ulkopuolinen saattaisi hyvinkin todeta että koska itken noin herkästi, tunteeni ei voi olla aitoa. Sen täytyy olla teeskenneltyä. Hän pitäisi minua samanlaisena kuin poikaa joka huusi sutta, tai kanaa joka toitotti taivaan putoavan. (Kana tosin ei teeskennellyt, mutta toitottipa kuitenkin täysin turhaan. Kumpi onkaan pahempaa, tyhmyys vai tahallinen vilpillisyys? Sen tiedän että tyhmyys aiheuttaa enemmän vahinkoa.) Ajatellaanko, että ihminen, joka itkee usein, itkee turhaan? Ovatko sellaisen ihmisen kyyneleet arvokkaammat, joka ei vuodata niitä yhtä usein? Korvaako laatu määrän? Joskus toivon, että voisin sanoa vaikka jotain sellaista kuin ”Tämä kirja sai minut itkemään, mikä on äärimmäisen harvinainen tapahtuma”. Se olisi törkeä vale. Mutta olen haluton sanomaan ”Tämä kirja sai minut itkemään, kuten niin moni surullinen kirja” — se ei saisi kirjaa kuulostamaan läheskään yhtä hyvältä. Edellinen lausunto kuulostaa kehulta, jälkimmäinen toteamukselta. Tämä on kuin tunnesyrjintää. Paljon itkevää ei pidetä tunteellisena, vaan aivan päinvastoin?
Harvoin itkevät ovat kykeneväisiä aivan yhtä suuriin valheisiin ja teeskentelyyn kuin paljon itkevät. Ei tunteiden piilottelu niitä yhtään sen todemmiksi tee.

Mihin tämä johti? Yksi ajatus nousi päättömyyksistä päällimmäiseksi:
Eniten olen kiitollinen siitä, että kasvaessani kukaan ei käyttäytynyt minua kohtaan siten kuin itkeminen ei olisi suotavaa. Kukaan ei hyssytellyt, suuttunut, pettynyt tai katsonut vinoon.

Toisaalta… Esimerkiksi veljeni, jonka (jos yhtään vanhempiani tunnen) itkemistä ei vieroksuttu ollenkaan sen enempää kuin minun, itkee huomattavasti harvemmin. TOISAALTA toisaalta, hän ei lue. Lainkaan. Ellei ole pakko. Hän on luonteeltaan lähes vastakohtani (mutta kuitenkin hyvä mies. Vai olisiko tämä ”hyvä” juuri se vastakohta? Heh). Johtuuko itkuherkkyys luonteesta, sukupuolesta tai koulutuksesta, jos ei kasvatuksesta?
Itkisinkö näin paljon, jos se olisi ollut pannassa lapsuudessani vai itkisinkö ehkä enemmän — lapsena itkemättä jääneitä asioita? Vai saiko moinen suvaitsevaisuus minut herkemmäksi itkemään kuin normaalin ihmisen pitäisi olla? Olenko minä se normaali, vai muut normaaleja ja minä seinähullu?

Tuohon kysymykseen päättyvät melkein kaikki muutkin ajatusketjuni, joten tämäkin posti on hyvä lopettaa sillä.

Kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta en millään pysty nousemaan sängystä aikaisin. Noäääh, teatteriinhan saattaa hyvällä tuurilla päästä ostamalla lipun juuri näytöksen kynnykselläkin… Jätän mieluusti illan kulttuuritoiminnot kohtalon huomaan jos vain saan nukkua vielä tunnin pitempään.

Aamutoimet ottavat myös tietysti aikansa. Ihanaa olla kiireettä, juoda aamukahvi peittopesässä (huoneeni on niin pieni että melkein pystyn keittämään vettä nousematta sängystä) sekä esitteitä, toivottoman vanhaa matkaopasta ja juna-aikatauluja tutkimalla rakentaa matkasuunnitelmaa.

Ulkona on oikullinen ilma, en tiedä mitä ihmettä pukisin ylleni. Välillä siellä sataa ja välillä paistaa. No, eiköhän sateenvarjo ratkaise asian… Uudet farkut, tietysti; vihreä toppi ja ohut oranssi pitkähihainen — erittäin mukavat mutteivät näyttäisi liian nuhjuisilta teatterissakaan. Ja farkkutakki, koska kaupungilla myös tuulee kylmästi.

Harhailen vähän aikaa etsiessäni Moor Street Stationia, josta junat Stratford-upon-Avoniin lähtevät (New Streetin sijasta). Birminghamissa on se outo ominaisuus, sikäli kuin näin lyhyen vierailun aikana pystyn moista arvostelemaan, että tie asemille on osoitettu sangen näkyvin ja käytännöllisin kyltein, mutta sitten sisäänkäynnit niihin (…tai, todellakin, ostoskeskuksiin) ovat niin huomaamattomia, että kun on päässyt tietämättään ihan muutaman metrin päähän asemasta niin tuntee eksyneensä, koska ei millään huomaa missä sen portti on. Näin käy minullekin hetkiseksi Moor Streetin aseman kieppeillä. Kun kävelen hämmennyksissäni katua pitkin ja käännyn erään kulman taakse edessäni on aivan yhtäkkiä seinää vasten nojaava mies ILMAN JALKOJA.

Kyseessä on tusinaruinaaja, mutta kohtaamisen äkillisyys yhdistettynä yllättäen tyhjän tilan näkemiseen siinä missä istujan jalkojen pitäisi olla saa minut hävettävästi säpsähtämään. Selvittämättömässä mielentilassa pää jyskyttäen kiiruhdan ohi ja vasta parin sekunnin päästä säikähdykseni hälvenee sen verran, että kuulen omatuntoni soimauksen. Käytökseni täytyi vaikuttaa sanomattoman ennakkoluuloiselta ja kusipäiseltä — hyvä kun en vinkaissut pelosta, silmäpako sentään!!

Raiteita näkyy aidanraosta, tästä pääsee sisään Moor Streetille! Livahdan asemalle. Tunnen oloni epätodelliseksi, Liisa Ihmemaassa -tyyliin, kun pääsen etsimiini paikkoihin vain jostain rupuisista, varjomaisen huomaamattomista sisäänkäynneistä ja melkein aina sattumankauppaa. Paikka näyttää aivan pienoisrautatien asemalta sinisine, siroine rauta-aitoineen ja tiilisine lipunmyyntirakennuksineen. Ei ole paljoakaan jonoa. Edelläni lippua ostamassa on ilmeisesti amerikkalainen nuori nainen, joka kysyy harmaapäiseltä myyjämieheltä Stratford-upon-Avoniin menevistä junista, ja mies sanoo että pari aamujunaa on peruttu, joten seuraava lähteekin varttia vailla yksitoista. Hmm, onhan se aikamoinen odotus, mutta ainakin jää aikaa syödä jotain. Otan meno-paluun, ”day return” — se on siitä kätevä, että liput voi käyttää missä tahansa lähtöpaikan ja määränpään välillä kulkevassa junassa päivän aikana. Ei tarvitse etukäteen miettiä millä junalla tulen kylästä pois. Arvelenpa tulevani vaikka viimeisellä.

Lähden kuljeskelemaan aamiainen haaleana johtotähtenäni. Menen pienen matkan päähän Bullring-ostoskeskukseen, jossa en ole vielä käynytkään. Varsin kaunista, avaraa. Ulkoseinä on persoonallisen lelumainen mosaiikkityylisine metalliympyröineen jotka muistuttavat hieman pölykapseleita. Kerroksessa, johon ensiksi kulkeudun, on sopivasti kioski — sen hyllyillä ostajaa odottelevia sämpylöitä ja voileipiä katsellessa ei kylläkään kuola valu. Sitten huomaan smoothie-kojun nimeltään ”Love Juice”. (Hihihi mikä nimi!) Kiva, smoothieta täydellisempää aamiaista saa mielestäni etsiä. Otan mansikkasmoothien. Taas huomaamme ettei nimi ruokaa pahenna, sillä smoothiella on joku söpöstelevä nimi ”strawberry sunrise”, mutta se on namia. Ja terveellistä! Imuroin smoothien siltä istumalta.

Loppuajan ennen junan lähtöä vietän Bullringin Borders -kirjakaupassa. Harmittaa, etten ole käynyt täällä aikaisemmin, sillä nyt ei ole läheskään tarpeeksi aikaa vietettäväksi tässä ihanassa kirjakeitaassa. Tosin Bordersissa myydään tunnetusti myös levyjä ja dvd:itä, ja julisteita ynnä muuta oheiskrääsää, ja Starbucks-kahvia, mutta itse keskityn tällä kertaa kirjoihin. Ja sittenkin lorvin niin kauan romaanien parissa että ehdin vilkaista sarjakuvaosastoa vain sivusilmällä, ähhh! Borders jää listalle paikoista joihin täytyy yrittää ehtiä maanantaina (toivottoman tiukille menee). On lähdettävä takaisin asemalle.

Pelkään ensin mahdollisuutta nousta vahingossa väärään junaan, vaikka tiedänkin olevani oikealla laiturilla, mutta onneksi junanvaunuissa lukee valonauhalla Stratford-upon-Avon. Junaan nousevat ihmiset ovat aika selkeästi enimmäkseen turisteja, ja pikkuisen resuisissa mutta mukavissa vaunuosastoissa on reilusti tilaa kaikille. Aurinko paistaa ja ilma on lämmennyt. Napsin vähän eilen ostamiani Pringlesejä minipurkista enkä malta kääntää katsettani pois ikkunasta. Tuntuu kuin olisimme vasta parin minuutin matkan päässä keskustasta, kun ympärillä on jo ihanan vihreitä peltoja ja maalaistaloja. Matkalla maasto on aika litteää ja vesistöjen vähyys pistää suomalaiseen silmään, mutta maisemat ovat tosi herttaisia. Niityillä on eläimiä sen seitsemää sorttia, lehmiä, hevosia, lampaita, vuohia, ja yhdellä niityllä on niin iso parvi mustia variksia (tai korppeja, oikeastaan olen liian kaukana ruvetakseni arvuuttelemaan mitä lintuja ne ylipäänsä ovat) että näyttää kuin nekin olisivat olevinaan laiduntavia lehmiä.

Vajaan tunnin matkan jälkeen, muutamine välipysähdyksineen, olemme perillä. Juna-asema on melkein huvittavan pieni. Olen jo tutkinut matkan aikana juna-aikataulun perinpohjin, mutta kysyn vielä varmuuden vuoksi lipunmyyjältä moneltako lähtee viimeinen juna Birminghamiin. Vastaus on kaksikymmentä yli kahdeksan. Sitten ärsyynnyn väentungoksesta pienenpienessä asemarakennuksessa ja pusken ulkoilmaan. Aurinko paistaa täysillä, aah!! Siitä vain kylää kohti.

* * *

Kirjallinen (ja — myönnettäköön heti kättelyssä — muutaman vuoden vanhentunut) matkaoppaani toteaa että Stratford-upon-Avon ei ole muuta kuin jättimäiseksi matkamuistomyymäläksi alennettu munaton ja mauton näkemys ”Olde England”ista, kliseklimppi joka vetoaa ainoastaan mitään ymmärtämättömiin turisteihin, ja sen ovat sentään kirjoittaneet englantilaiset, joten kai he tietävät mistä puhuvat. Oppaassa (Let’s Go — Britain & Ireland 2002) on Stratford-upon-Avonista oma alalukukin nähtävyyksistä niille, jotka eivät halua törmätä vierailullaan mihinkään Shakespeareen liittyvään. Öö, tässä minun vinkkini: ellet halua nähdä mitään Shakespeareen liittyvää, pääsisit helpommalla jos jättäisit menemättä koko kylään. Pelkkä ehdotus.

Tai ehkä joku tulee Stratford-upon-Avoniin aivan vilpittömästä halusta nähdä perhosfarmi ja teddykarhumuseo, eikä siinä mitään vikaa ole. Mietin vain, että jos itse olisin menossa perhosfarmille ja saisin selville, että William Shakespearen synnyin- ja hautapaikat ovat samassa kylässä, puhumattakaan Englannin kenties arvostetuimman Shakespeare-näytelmäkomppanian kotiteatterista, en panisi pahakseni vilausta niistä matkan varrella, kliseklimppi tai ei.

Onhan kylänraittia kulkiessa jossakin määrin nähtävissä, että ”tyypillistä” englantilaista teekuppilakuvaa on pyritty vahvistamaan, mutta minua siinä ei kyllä häiritse oikein mikään. Kadut ovat hassun kapoisia, vähän kuin olisi jossain Legolandissa, useimmat talot ovat vanhan näköisiä (niiden oikeasta iästä en mene takuuseen) ja kauppoja on hurjasti. Ihmisiä ja autoja on enemmän kuin tänne luulisi edes mahtuvan!

Al Pacinon nautittavassa Looking For Richard -elokuvassa on yks kohtaus, jossa Pacino ja se kakkosohjaaja (? en muista tarkkaan) Kimball käy Shakespearen synnyinpaikalla ja on siellä niinku
”…No jo on pieni peti.”
”Tunnetko sä mitään? En mäkään.”
”Luulis että täällä sais sellaset hirveet vibat.”

Niin no, se nyt ei oikeastaan liity tähän mitenkään, mutta minua eivät innosta maksulliset Shakespeare-kierrokset tällä haavaa, tulin tienoolle enemmän tunnelman takia. Sheikkisnähtävyydet sijaitsevat hajallaan ympäri kylää. Itse halajan pysytellä pienehköllä alueella ja jos onni suo, nautiskella ilmielävästä näytelmästä — liekö Willen ja perheensä taloilla minulle enemmän tarjottavaa? Jos en saa lippua, käyn ilman muuta jossakin niistä, ja siinäkin tapauksessa että saan lipun, menen käymään Shakespearen haudalla, koska se on kaikista kätevimmän matkan päässä. Ja myös helppo löytää. Seuraa vain kylän läpi kulkevaa Avon-jokea.

Avon-joen äärellä, jonne juuri saavun, sijaitsee myös Royal Shakespeare Companyn puisto, RSC Gardens. Se vie piiiitkän pätkän joen rannasta. Siinä kohden, missä nyt olen (tulin suoraan asemalta johtavalta tieltä), on ihanaa tuuheaa nurmikkoa ja sorapolkuja eikä paljon puita, ja siellä täällä on penkkejä ja jäätelökojuja. Ihmisiä on vilisemällä, eikä ihme näin kauniilla ilmalla ja näin sievässä paikassa.
Harmillista vain, että joka puolelle on heitelty niin paljon roskia. Piknik-aterioitsijat eivät ollenkaan viitsi korjata jälkiään. Tyhmän näköistä. Kenen on syy?!? 👿
Joessa ui iso liuta joutsenia ja hanhia. Ihania kaikki tyynni, siellä on joutsenenpoikasiakin, harmaita ja pörröisiä! En tiedä mitä lajia hanhet ovat, mutta nekin ovat harmaita… Oho, tuossa kyltissä lukee että ne ovat kanadanhanhia ja että niitä ei saa syöttää maalla, saa syöttää vain niiden uidessa vedessä. Mutta kyltistäkään ei ole mitään apua, kun hanhia tulee maihin ja rupeaa syömään ihmisten yltympäriinsä viskomia jätteitä. *Pffhrrhuuuh* Ärh.
Pitää lopettaa tämä pikkujutuista hermostuminen.

Katselen kun ihmiset heittelevät linnuille veteen ruokaa ja ostan yhdestä jäätelökojusta kokistölkin. Jatkan sen kanssa hidasta löntystelyäni, ja äkkiä edessäni on Royal Shakespeare Theatre, nätti pyöreä tiilirakennus aivan joen rannassa. Sen seinillä roikkuu pitkiä kankaita joissa lukee ”The COMPLETE WORKS”.
Jotenkin olen onnistunut olemaan huomaamatta koko teatteria ennen kuin olen käytännöllisesti katsoen sen rappusilla. Alan viimein arvella, että ehkä nämä toistuvat sattumasisäänkäynnit johtuvatkin puhtaasti omasta huikeasta hajamielisyydestäni eikä porttien huomaamattomuudesta — nähkääs, kun ei katso mihin menee, joka päivä on yllätyksiä täynnä!!! 🙄

Teatterin pienehkössä aulassa on vähemmän ihmisiä kuin odotin, mikä rohkaisee mieltäni lippujen saamisen suhteen. Mutta mitä katsomaan? Mitä esitetään? Ulkojulisteissa mainittu ”The Complete Works” -festivaali saa lisävalaistusta aulan julisteista ja esitteistä: kyseessä on festivaali, jonka aikana yhdessä vuodessa eli huhtikuusta 2006 huhtikuuhun 2007 RST:ssa ja siihen kuuluvissa ”sivuteattereissa” (Swan ja Courtyard) esitetään, kuten arvata saattaa, KAIKKI Shakespearen teokset! Tähän kuuluvat myös kaikki runot ja sonetit. Moinen mullistaa mielen. Olisipa ihanaa pystyä näkemään ne! The Complete Works -esite tekee minuun vielä suuremman vaikutuksen kertomalla, että joistakin näytelmistä esitetään useampikin erilainen produktio. Apuun on siis rientänyt monia esiintyjäryhmiä ympäri maailmaa, ja eri teatterimuotojen rajattomalta vaikuttava tarjonta saa pään pyörälle. Perinteisten näytösten lisäksi on avant-gardea, balettia, musikaalia, parin viikon aikana tyhjästä rakennettavia esityksiä joiden harjoituksia yleisö voi seurata ja jotka huipentuvat yhden illan valmiiseen esitykseen, mm. ”Venus ja Adonis” -runo esitetään nukketeatterina ja New Yorkista saapuva Tiny Ninja Theater esittää kahtena iltana Hamletin muovininjoilla dramatisoituna… Yksi sana: SUPERIA.

[Muuten… Jos minulla olisi ollut matkalla mukana kaveri, olisin voinut antaa tälle merkinnälle otsikon ”The Complete Dorks”. Haha!]

Olo on vähän typertynyt, kun en ole tiennyt tällaisesta mittavasta festivaalista mitään etukäteen. Sen sentään tiesin, että RSC kiinnittää näytelmiinsä usein kuuluisia nimiä — nytkin repertuaarissa pyörii Myrsky, jonka Prospero on Patrick Stewart. Kuningas Learin, jonka esitykset alkavat maaliskuussa, nimiosassa on Ian McKellen.
Mutta täytyy yrittää ryhtyä keskittymään nyt siihenkin, mitä näytelmiä esitetään juuri tänä viikonloppuna. Elokuun kohdalla esitteessä on peräti kymmenen näytelmää. Innostun, kun yksi niistä on Paljon melua tyhjästä — Kenneth Branaghin elokuvana eräs suosikki-Shakespearetulkinnoistani ja siten läheinen, hävyttömän helppo seurata, ja sitä paitsi hauska. Mutta siitä ei olekaan näytöksiä tänä viikonloppuna. Nyyh, ja siinois vielä Beatricena sympaattinen, hurmaava, kyvykäs komedienne Tamsin Greig suuresta tv-rakkaudestani Green Wing :istä… 😦 Että pitikin mennä sivu suun tilaisuus nähdä Greig ihkaelävänä.

HYVÄT uutiset ovat kuitenkin luettavissa teatterin aulan infonäytöltä, ylhäällä nurkassa: päivän näytöksiin Julius Caesarista sekä Love’s Labour’s Lostista (Turhaa lemmen touhua) on edelleen lippuja saatavilla! Eikä kassan jono edes näytä pitkältä. Liityn jo valmiiksi jonottajiin, ehdinhän hyvin tehdä lopullisen päätöksen odotellessani vuoroani. Ihmisiä virtaa jo sisään suurelle näyttämölle: puoli kahden näytös Julius Caesarista alkaa varttitunnin kuluttua. Katsottuani aikataulut läpi vielä kerran on selvää, että minun on parasta mennä iltapäivänäytökseen jotka alkavat aivan näillä hetkillä, sillä seuraavat näytökset alkavat seitsemän jälkeen, ja jos menisin teatteriin silloin, en ehtisi viimeiseen Birminghamin junaan. Olen nähnyt LLL:stä Branaghin leffaversion, joka oli, no, ihan okei, vaikka olisi Ken voinut paremmankin näytelmän valita filmattavaksi ja taatusti voinut saada muutamiin osiin paremmat näyttelijätkin. Julius Caesar kiinnostaa huomattavasti enemmän, vaikka en ole koskaan nähnyt kyseistä näytelmää enkä lukenut siitä riviäkään — jännittää siis hieman pysynkö juonen perässä. Lopputuloksen toki tiedän.
Ainakin 50% Julius Caesaria koskevasta tiedostani on peräisin Asterixeista ja siten omalla tavallaan epäluotettavaa… Erittäin hauskaa kuitenkin! Sitä paitsi kuulemani perusteella ei Shakespearenkaan näkemys ole historiallisesti se kaikkein vakavimmin otettava.

Joku teatterin työntekijä käväisee kysymässä jonossa olevilta ihmisiltä, ovatko he lipun varanneita vai lippua ostamassa. En oikein kuule syytä moiseen mutta kai kysymykseen joku syy on. Itse ilmoittaudun jälkimmäiseksi.

Silloin eräs ystävällisen näköinen vanha pariskunta, ei jonosta, lähestyy minua kohteliaasti. ”Anteeksi,” rouva tiedustelee (tietenkin englanniksi), ”oletko ostamassa lippua Julius Caesariin?”
Vastatessani myöntävästi, rouva kysyy haluaisinko ostaa heidän ylimääräisen lippunsa, sillä pariskunnalla on niitä kolmin kappalein mutta heidän kaverinsa ei päässytkään tulemaan. Ostan ihan mielelläni, sillä vaikka maksankin siitä saman verran kuin maksaisin tiskille niin ainakaan minun ei tarvitse enää jonottaa yhtään, ja sitä paitsi autan lähimmäisiäni jotka tuskin olisivat muuten saaneet käyttämättömästä lipusta rahoja takaisin. Rouva sanoo, että sitten minä kylläkin joudun istumaan heidän vieressään, ja vakuutan ettei se haittaa. Ihan kiva saada juttuseuraa, ja hehän voivat väliajalla avustaa jos en tajuakaan mitään.

Teatteriseurani esittäytyy: Margaret ja Ray Hanney. (En kylläkään ole varma nimen ”Hanney” kirjoitusasusta, mutta tuolta se kuulosti.)
”Mistäpäin olet kotoisin?” Kun sanon Suomesta, Margaret hihkaisee arvanneensa sen heti, ”enkö arvannutkin, Ray? Ei voi olla totta!” Olen puoliksi imarreltu ja puoliksi hämilläni siitä, että ulkomaalaisuuteni on näköjään paitsi päivänselvää niin myös kavennettavissa peräti Suomen kansalaisuuteen asti. Mietin itsekseni mistäköhän sen saattoi arvata, hassusta aksentistani, perunanenästä, vaaleudesta? Margaret selittää että heidän poikansa oli vuosia sitten vaihto-oppilaana Suomessa, pitää edelleen tiiviisti yhteyttä ystäviinsä siellä ja matkustaa sinne silloin tällöin. Poika on tosin nyt jo nelissäkymmenissä. Hän on arkkitehti ja — koska ihailee kovasti Alvar Aallon töitä — hakeutui nuorena opiskelijavaihtoon Jyväskylään.

Lienee arvattavissa että on minun vuoroni hihkaista ”Ei voi olla totta!” kun kerron olevani Jyväskylästä. Päivittelemme kaikki sattumaa ja siirrymme samalla saliin.
Enpä voi sanoa tuntevani perhettä, jonka luona Hanneyiden (miten tuo kirjoitetaan?!) poika asui Suomen vuotenaan, vaikka nimi ”Kautto” kuulostaakin jotenkin tutulta.
[Huom. Myöhemmin kotona kuulen heti äidiltäni ja veljeltäni, että perheen poika Ari Kautto on valmentanut jotain jyväskyläläistä jalkapallojoukkuetta. Minä kun en hirveästi seuraa urheilua…]
Hanneyt myös kertovat mistä kaupungista tulevat, mutta häpeäkseni en enää millään muista sitä. Tiedän vain ettei se ollut Birmingham eikä Stratford-upon-Avon.

Paikkamme ovat melko edessä mutteivät liiaksi, ja vaikka ne ovat sivussa, katsomo on rakennettu niin käytännöllisesti että koko näyttämö näkyy loistavasti. Yleisö on runsaslukuinen, mutta siellä täällä katsomossa näkyy tyhjiä paikkoja, eli olisin luultavasti saanut lipun muutenkin. Ei silti harmita, pikemminkin tuntuu onnekkaalta että vielä kymmenisen minuuttia ennen esitystä ihmisillä on mahdollisuus päästä näytökseen! Onkohan kyse vain onnenkantamoisesta, vai tapahtuuko tällaista useinkin? ”Let’s Go” ainakin ehti säikäyttää sillä aikaisin nousemisella. Luulen kyllä, että jos joskus tulen tänne uudestaan (ja se olisi kyllä ihanaa), teen varauksen hyvissä ajoin. Varaisin liput eri näytelmään vaikka joka päivälle jonka täällä viettäisin, parhaalle kaksi.

Minä saan istua paikalla, joka on lähimpänä katsomon keskustaa, ja Hanneyt antavat minulle käsiohjelmansa luettavaksi. Siinä riittää asiaa. Päätän ostaa oman esityksen jälkeen. Margaret ja Ray ovat mukavaa seuraa. He kertovat käyvänsä usein katsomassa Shakespearea ja ovat intona festivaalista, he ovat tavallaan RSC:n kanta-asiakkaita. Istun Margaretin vieressä, joten puhun enimmäkseen hänen kanssaan. Margaret oli äidinkielen opettaja ja on siksikin erittäin perehtynyt Shakespeareen. Sanon etten ole milloinkaan aiemmin nähnyt tai edes lukenut JC:tä, mutta että olen innoissani näytöksestä, ja Margaret lupaa etten tule pettymään: näytelmä on saanut ylistävät arvostelut ja sitä paitsi, (tämä kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta samalla tavallaan anteeksipyytävästi aivan kuin Margaret tietäisi lausuvansa täyden itsestäänselvyyden, kuten ”Nyt on elokuu”) Royal Shakespeare Company laukoo huteja äärimmäisen harvoin. Kysyn näkivätkö he nyt pyörivän Much Ado About Nothingin, se kun kuuluu niihin jokusiin Shakespeare-näytelmiin joihin olen tutustunut, joten olin kiinnostunut näkemään sen ja haluaisin tietää mitä he pitivät siitä. Oloni on vähän haikea, kun Margaret kehuu produktiota. Se oli kuulemma omaperäinen, terävä ja hersyvä versio joka sisälsi runsaasti latinalaista musiikkia ja tanssia. Voi että…

Emme kuitenkaan ehdi tällä erää jutella enempää, sillä yleisön puheensorina alkaa hiljentyä ja salin valot pimentyä. Kukaan ei minun muistini mukaan kehottanut katsojia sulkemaan kännyköitään (mutta omani on ainakin visusti virraton). Ehkäpä sekin on itsestäänselvyys… ja niinhän sen pitääkin.

Ja sitten PAU! Kuin salamaniskusta näyttämö räjähtää täyteen valoa ja roomalaisia. Kiivasta hoilausta, rummutusta ja tömistystä. Ääni on huumaava. Keuhkoissa alkaa tuntua oudolta, ihan kuin ne kasvaisivat, ja selkäpiitä värisyttää.

Täysipainoisen teatteriarvostelun kirjoittaminen olisi valitettavasti tässä vaiheessa vaikeaa. Sitä paitsi se olisi varmaan myös tylsää luettavaa, koska en löydä esityksestä mitään moittimisen aihetta! Se häivyttää ulkopuolisen maailman ja melkeinpä oman itsenikin kaukaisuuteen. Ilokseni kärryillä pysyminen ei tuota ongelmia. Jokaikistä näyttelijää on nautinto katsella ja kuunnella. En pysty näkemään mikrofoneja, mutta pakkohan niitä on olla — tuntuu kuin kykenisin kuulemaan esiintyjien joka henkäyksenkin.

Kolmikkomme pysyy näytöksen aikana hiirenhiljaa, mutta väliajalla meillä riittää juttua. Näkemämme on ollut poikkeuksellisen mukaansatempaavaa jopa minulle, jolla on muutenkin taipumusta melko voimakkaaseen eläytymiseen, ja Margaret huomauttaa yksityiskohdasta, jota olen hädin tuskin huomannutkaan: näytelmässä ei ole käytetty lainkaan rekvisiittaa näyttelijöiden pukujen lisäksi. Olen varsin vaikuttunut siitä, että näin intensiivinen ja uskottava tunnelma on onnistuttu luomaan ilman mitään muita välineitä kuin rooliasuja, äänitehosteita, nerokasta valaistusta ja tietysti näyttelijäsuorituksia. (Murhakohtauksessa tosin oli litroittain tekoverta, mutta se on ymmärrettävä poikkeus.) Toisaalta, kaikkein yksityiskohtaisimmat ja autenttisimmatkaan lavasteet eivät voisi vetää vertoja katsojien oman mielikuvituksen rakentamille.

Yllätyin että Caesar erkani elämästä jo juuri ennen väliaikaa. Murhan sijasta näytelmän eräänlainen lakipiste tulevat olemaan Brutuksen ja Antoniuksen puheet Caesarin muistojuhlassa. Lisäksi luulin Julius Caesarin olevan pitempi näytelmä, mutta Margaret sanookin siitä karsitun joitakin kohtia. Minulle on hämmästyttävää, että joku voi katsoa Shakespearen näytelmän ja saman tien sanoa mitä siitä puuttuu, mutta niin kai siinä käy kun on nähnyt/lukenut sen tarpeeksi monta kertaa (ja kun on tehnyt sitä työkseen, heh). Kaipa osaisin aika monien elokuvien osalta tehdä saman, jos nyt itseäni imartelen.

Seisomme ulkona rappusilla ja syömme jäätelöt, jotka herrasväki Hanney ystävällisesti tarjoaa. He rupattelevat hyväntuulisesti tuntevansa (herkullisen karmivasti katsomon puolelta ilmestyneen ja meikillä vanhennetun) ennustajaa esittäneen nuorukaisen vanhemmat. Rayn kommentti ”He’s as crazy tall as his father!” saa minut jostain selittämättömästä syystä kikattamaan.
Mutta on hymyni muutenkin herkässä. Olen auvoissani pysyttyäni esityksen perässä 99-prosenttisesti joten ei ihme että virnuilen väliajan kuin vähämielinen. Olen tullut bussilla, lentokoneella ja junalla Shakespearen kotikylään, seison joen rannassa olevan teatterin portailla syömässä ilmaista jäätelöä, seuraan parhaiten toteutettua näytelmää jonka olen vielä kuunaan nähnyt, hotellihuoneessani on kylpyamme, ruoho on vihreää, aurinko porottaa eikä yhtikäs mikään voisi kääntää tätä päivää pahoin päin.

Tiivis tunnelma jatkuu väliajan jälkeen. Caesarin haamuilu taistelun alla vie hapen. Vastoin arvailujani tässä tarinassa ei ole roistoa, tosin eipä Shakespearelta olisi yksioikoisen ylevää käsittelyä pitänyt odottaakaan. Brutuksen yhtäkkinen vastuun ja vainoharhaisuuden taakka nostaa hänet kenties tärkeimmäksi hahmoksi — mutta historian käänteistä viis, kaikki henkilöt ovat riivatun inhimillisiä (vai sanoisinko inhimillisen riivattuja?), ja heistä jokaisen näkökulmalla on painoa.

Näytelmän päätyttyä haluaisin oitis nähdä sen uudestaan.

* * *

Yleisö valuu salista aulaan hyväntuulisen oloisena. Sekä teatterin myymälän että käsiohjelmakojun kohdalle muodostuu ruuhkaa, joten menemme ensin ulos portaille vähäksi aikaa. Kiitän Margaretia ja Raytä jälleen kerran sydämellisesti sekä lipusta että seurasta.
Hanneyt tekevät lähtöä kotiin, kysyvät mitä teen loppupäivän ja kerron käyväni Shakespearen haudalla ja syömässä, ja siinä kaikki, koska minulla ei ole hirveästi aikaa. Ennen lähtöään Hanneyt sanovat, että minun kannattaa palata joskus Shakespeare-kierrokselle. Ehkäpä kohtaamme vielä.

Menen takaisin aulaan ja ostan itselleni käsiohjelman. Myös teatterin myymälän pahin tunku on hellittänyt. Vaikka myymälä on kooltaan pieni, sieltä löytyy röykkiöittäin kamaa, joitakin fiksuja ja joitakin tylsiä matkamuistoja, kaikki tietysti Shakespeare- tai RSC-teemaisia.
T-paidat ja muut vaatteet ovat hyvää laatua, mutta silti naurettavan kalliita ja niiden designitkin ovat aika mielikuvituksettomia. Pikkuesineet kuten kynät, muistilehtiöt ja lelut ovat siinä suhteessa paljon onnistuneempia myyntiartikkeleita. Tarjolla on myös elokuvia, mutta valikoima ei pökerrytä – kukapa täältä elokuvansa ostaisi, helpommalla saa netistä tms. Kuulujen näyttelijöiden lukemat CD-levyt sekä DVD:lle taltioidut RSC:n esitykset kiinnostavat (ne ovat sentään jotain sellaista, mitä ei saa ihan joka kaupasta), mutta yritän sittenkin etsiä jotain joka todella koukuttaisi. Onneksi myymälässä on myös mukavan eklektinen kirjavalikoima, vain yksi hylly, mutta mitä monipuolisimpia teoksia: näyttelijöiden elämäkertoja, Sheikkis-tutkimuksia, kuvakirjoja, näytelmiä, huumoria, historiikkeja jne. sulassa sovussa vierekkäin.

Silmäni osuvat lopulta pokkariin nimeltä Shakespeare is hard, but so is life. Nimi viehättää oitis, ja hetken selailun jälkeen päätän ostaa sen. Kirjailija on Fintan O’Toole. Teoksessa analysoidaan neljää Shakespearen näytelmää vetävällä tavalla, eikä se myöskään aiheuta matkatavaroissani suurta painonnousua. Ja sitä paitsi, kirjan ostamista joutuu harvoin katumaan! 😀

Seuraavaksi mukaan tarttuu pötkö vanhanaikaisia Predicamints-minttukarkkeja, nekin kivan nimensä ansiosta. Rullassa lukee ”Please don’t feed the actors.” Se on sen verran nätti etten tiedä tohdinko avata sitä. Ostan lisäksi Julius Caesar –näytelmän postikorttisetin, olihan se niin komeaa katsottavaa. Olisin ostanut näytelmän (hyvännäköisen) virallisen julisteenkin, mutta uskomatonta kyllä, kassalta kuulen ettei niitä ole myytävänä. Julisteet olisivat ehdottomasti minun lisäykseni kaupan runsaisiin antimiin.

Tukeva vaikkakin pieni muovikassi, jonka saan ostoksilleni, on aika kiva matkamuisto sekin.

Nyt on aika lähteä apostolinkyydillä kirkkoon… Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, johon Shakespeare muutamine sukulaisineen on haudattu. Siis ihan kirkon sisään. Eiköhän tämä päivä hipoisi täydellisyyttä muutenkin, mutta kun täällä kerran ollaan voi jonkin aidon Shakespeare-kohteen sentään käydä katsomassa.

Lähden kulkemaan joen rantaa kirkkoa kohti, puiston näkymät vaihtelevat vieressäni. Porukkaa ei ole täälläpäin läheskään yhtä paljon kuin teatterin tuntumassa, eivätkä roskatkaan pilaa yhtä näkyvästi maisemaa. Joen ylle kumartuvat puut, joiden oksat viistävät vettä, saavat olon hämmästyttävän kotoisaksi. Yhden niityn keskellä poikkean yleisö-wc:ssä. Tiedän että mahdolliset lukijat tuskin ovat kiinnostuneita vessareissuistani, ja mainitsenkin tämän vain koska se on yleiseksi mukavuuslaitokseksi niin suuri ja siisti, että hämmästyisin jos Suomesta löytyisi samanlainen puistovessa.

Holy Trinity –kirkon yksi ulkonurkka on kattoon asti rakennustelineiden ja pressujen peitossa, sitä kai korjaillaan parhaillaan. Kirkkoa ympäröi kaunis puisto ja itse kirkko on jo ulkopuolelta rosoisen tunnelmallinen — yksinkertaisesti ihan ikänsä näköinen.

Sisältä kirkkoa on nykyaikaistettu hiukan enemmän. Nätti muttei mitenkään erikoinen, vaikkakin ikkunoiden lasimaalaukset ovat suorastaan häikäiseviä. Ihmisiä on tällä hetkellä paikalla vain pari, mutta täysin vailla vieraita kirkko ei taida olla koskaan. Täälläkin on myymälä, jota vilkaisen pelkästään ohimennen ovensuusta. Sisäänpääsy kirkkoon on ilmainen, sen sijaan kuoreen (vai onko se ”kuoriin”?! Mikä häpeä, en ole edes varma siitä mitä kirkon ”kuori” tarkoittaa, mutta semmoisia sanoja nyt vaan on uskonnossa…) tai sanottakoon nyt vaikka hautasiipeen pääsy maksaa puolitoista puntaa.

Siinä ne ovat vierekkäin, William Shakespearen, Anne Hathawayn, heidän tyttärensä Susannan, vävynsä John Hallin ja tyttärentyttärensä ensimmäisen aviomiehen Thomas Nashin ahtaan oloiset leposijat… Seuraa ainakin riittää. Shakespeare kastettiinkin täällä, mistä ovat vitriinissä ”kirkonkirjat” näyttönä. Vanha kirjoitus on niin pientä etten koeta luottaa siihen, mutta niin esitteessä kyllä sanotaan.

Shakespearen rintakuva, joka tehtiin n. 1623 eikä ole siis turhaa turistirihkamaa sekään, katsoo vasemmalta (pohjoiselta) seinältä hautojen yli vastapäiseen seinään ihkaoikea komea sulkakynä kädessään. Sulkakynä myydään erikseen. …Vitsivitsi. Mutta jok.tap., kynä tosiaan on vaihdettavissa olevaa rekvisiittaa, ja vaihdetaankin vuosittain, Shakespearen oletettuna syntymäpäivänä.

Shakespearen haudalla olevaan laattaan kaiverrettu hautakirjoitus on hänen oma hengentuotteensa.
En voi kuvitellakaan että asialla olisi itselleni merkitystä sitten kun olen kuollut (ja sitä paitsi tuhkaaminen voisi olla minulle enemmän mieleen vaikken olekaan ajatellut näitä erityisen ahkerasti), ja jälkeeni jäävät läheisetkin voisivat minun puolestani muistella jollain ihan muulla tavalla kuin hautavisiiteillä, mutta olisihan se totisesti jotain kynäillä oma hautakirjoituksensa. Antaisin tuntemattomille jotain päiviteltävää. En varmaan kuitenkaan keksisi yhtä mehevää kuin Wille:

GOOD FRIEND FOR JESUS’ SAKE FORBEAR
TO DIG THE DUST ENCLOSED HERE!
BLEST BE THE MAN THAT SPARES THESE STONES,
AND CURST BE HE THAT MOVES MY BONES.

(Otin hieman vapauksia ja selvensin vanhanaikaista kirjoitusta omin päin, U-kirjainten paikalla oli V.t ynnä muuta sellaista…)

Lähtiessäni kävelen kirkon ympäri ja sitten suuntaan taas rantaan kävelläkseni takaisin keskustaan samaa reittiä kuin tulinkin. On vielä sen verran aikaa ennen junan lähtöä, että ehdin syödä jossain kiireettä, mutta muuhun sitä ei taida riittää.

Joen rannalla, melkein kirkon takana, eräs suuri puu muodostaa tiheine riippuvine oksineen polun ylle niin ylvään tunnelin, että pysähdyn ottamaan kuvan ennen kuin kuljen sen läpi. Paikka on hämärän satumainen. Puun alla olevalla penkillä istuu kaikessa rauhassa tupakoiva nuori mies, jota en huomannut lehtiverhon takaa kuvaa ottaessani. Hän nyökkää hymyillen tervehdykseksi ja sanoo ”Hope I didn’t ruin your photo.”
Soperran vastaukseksi ”No, no, not at all!” Onneksi sentään hymyilen samalla. Tietokone jäätyy mutta jalkani jatkavat itsestään matkaa polkua pitkin. Heti puun alta päästyäni mieleeni juolahtaa kymmeniä täysin kelvollisia lauseita, joilla olisin voinut jatkaa keskustelua, eikä vauhti edes hidastu. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Esimerkiksi homo sapiensin juhlitut aivot ovat noin puolta suuremmat kuin muinaisen homo erectuksen. Ja silti edelleen niin ilmiselvästi puutteelliset.

* * *

Taivas alkaa pilvistyä ja tuntuu siltä kuin kohta ripottelisi. Kylällä on ravintoloita moneen makuun. En halua mennä mihinkään aivan minikahvilaan, koska ne näyttävät niin täyteen ahdetuilta. Kuljen Bella Italia –nimisen keskikokoisen ravintolan ohi juuri kun ensimmäiset sadepisarat alkavat putoilla. Ravintola näyttää mahdottoman söpöltä, viihtyisältä ja lämpimältä ja saa minut jo melkein suostuteltua pelkällä ulkonäöllään. Kyseessä on ketjuravintola, sillä näin Bella Italian vilaukselta myös Birminghamissa, mutta mitäpä siitä. Koko tarjoiluhenkilökunta myös näyttää ja kuulostaa oikeasti italiaanoilta, tiedä sitten onko se ravintolaketjun taka-ajatus vai silkkaa sattumaa. Tutkailen ikkunaan teipattua ruokalistaa ja annos Polla alla Griglia (pariloitua kanaa, tietysti lisukkeineen) kuulostaa niin hyvältä, että pujahdan kana kiikarissani viivana sisään. Ravintola on vilkas muttei kuitenkaan tungoksen vallassa; istahdan omin nokkineni kahden hengen rauhalliseen nurkkapöytään, tarjoilija tuo oitis ruokalistan ja kysyy haluaisinko tilata juotavaa. Sanon ottavani kivennäisvettä.

Ruokalistaan käsiksi päästyäni mieli alkaakin tehdä kipeästi pizzaa. Minkäs teet — la donna è mobile, varsinkin kun saan lukea, että JOKAISESSA pizzassa on mozzarellaa! Kaikki pizzat ovat mozzarellapizzoja!! Nammmm. Päädyn melko perinteiseen valintaan, Campagnaan: paahdettuja herkkusieniä ja savukinkkua ja MOZZARELLAA.

Löysin muuten netistä Bella Italian menun PDF :nä, juuri tällaiselta se näytti. Jos kiinnostaa. (Voi kyllä ruveta nälättämään.) Ravintolan seinällä ovat kuitenkin lisäksi liitutaululle kirjoitettuna päivän erikoiset, joita ei ole ruokalistassa.

Pizza on virallisesti PARAS PIZZA, JONKA OLEN IKINÄ SYÖNYT. Saattaa se johtua siitäkin, etten ole ravinnut itseäni muulla kuin kulttuurilla melkein koko päivänä, mutta rohkenen epäillä. Pohja on ohut ja rapea, mozzarella on päällä isoina pyöreinä viipaleina, herkkusienet (jotka eivät ole peltipurkkia nähneetkään) ovat mehukkaita, ja savukinkku vie kielen mennessään. Voi elämä!
Olen silloin tällöin moraalin muistuttaessa olemassaolostaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä mutta sitten aina tulee joku tällainen elämys eteen. Siinä on paljon miettimistä, mutta lykkään asian pitkäpiimäisempää käsittelyä toistaiseksi. Pidettäköön sitä riippuvuutena. (Ja onko pizzan nauttiminen nyt sitten yhtään sen reilumpaa herkkusieniparkojakaan kohtaan?)

Tarjoilija kysäisee kerran ohikulkiessaan, mitä pidän pizzastani.
”Oh… It is excellent”, henkäisen autuaana suupalojen välillä. Tarjoilijalla näyttäisi olevan naurussa pitelemistä, onneksi ei halveksivasti. En tosin tässä vaiheessa piittaisi siitäkään, sillä keskityn kiekon tuhoamiseen niin perusteellisesti.

Jälkkäri kuului alusta asti suunnitelmaan. Ruokalistalla olevat annokset kuulostivat kaikki niin hyviltä, että oman järkikultani takia lopetan kärsimykseni lyhyeen — ei kuitenkaan olisi mitään mahdollisuutta maistaa niitä kaikkia — ja valkkaan liitutaululta yhden ”päivän erikoisen”, joka on vieläpä tarjouksessa: Crepes caramel, eli lettuja omatekoisen karamellikastikkeen (siis joka on tehty sokeria sulattamalla) ja vaniljajäätelön kera.

Letut ovat aina herkkua, varsinkin nämä, sillä ne ovat pitsinohuita ja itsetehdyssä karamellikastikkeessa on kyllä ihan oma hurmaava makunsa. Miinusta tulee ainoastaan siitä, että annoksen kanssa ei anneta lusikkaa vaan jälkiruokahaarukka, jolla ei ole mitään toivoa saada ihanaa kuumien lettujen jälkeensä jättämää sulanutta jäätelöä ja kinuskimössöä kitaansa. Vasta jälkeenpäin tajuan, että lusikan olisi varmaan saanut pyytämällä — derr. Olisi ehkä sittenkin voinut kokeilla jotain hienompaa jälkkäriä, mutta jääköön ensi kertaan, ovat letutkin sentään loistava lopetus aterialle.

Unohdin aiemmin kirjoittaa, että täällä maksetaan ravintoloissa tarjoilijoille tippi. Ainakin Silvian mukaan; en ollut asiasta saletti, joten kysyin häneltä torstaina. Säällinen tipin määrä olisi kuulemma 10-15 prosenttia laskusta. Tippasin kuitenkin molemmilla kerroilla Red Peppersissä 20 prossaa ja niin teen täälläkin, sillä olen harvinaisen tyytyväinen osakseni saamaan kestitykseen ja kohteluun. Tai olen vain harvinaisen hyvällä tuulella.

Juhlatunnelmastani huolimatta matkalla junalle alkaa jo ramaista. Ilta on pimeä, kolea ja edelleen sataa ripottelee. Viimeinen juna Birminghamiin on kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta tulee kuitenkin, ja on vielä väljemmin kansoitettu kuin tulomatkalla. Juna on myös uudempaa mallia unettavan mukavine istuimineen. Tiedän etten voi millään estää unen tuloa, joten laitan kännykkäni herätyskellon värinähälytyksellä soimaan vähän ennen saapumisaikaa Moor Streetille (puoli kymmeneltä). Sammahdan sataprosenttisesti. Onneksi herätys toimii.

Hotellilla on pakko päästä kylpyyn. Likoan, rypistyn ja tuumin että oli tämä sitten ihan paras päivä. Valkkaan hajamielisesti joitakin vaatteita huomista varten ja tarkistan juna-aikatauluja Staffordiin päin. Ei näytä siltä että tarvitsisi nousta kovin aikaisin, mutta aion silti mennä tavallista inhimillisempään aikaan uinailemaan, kaikki energia tulee tarpeeseen.

Toisaalta olen jännityksissäni huomisen vuoksi, toisaalta taas väsyksissä matkustelustani. Katson vähän aikaa töllöä rauhoittuakseni, Jimmy Carr (hauska) on jossain talkkarissa vieraana ja sen letkautukset naurattavat paljon. Se, että trendipellehaastattelijat eivät ole pysyä sarkastisen jumpulan perässä, naurattaa melkein yhtä paljon kuin Jimmy.

Ai niin, muistan mistä History Boys oikein oli tuttu: nimi on tarttunut muistin perukoille jostain leffalehdestä, englantilaistekoa oleva näytelmä on nimittäin hitti Broadwaylla ja siitä on tehty elokuva, jonka ensi-ilta on myöhemmin syksyllä.

Näen vihannoivia pajupuita vielä nukahtaessani. Jälleen kerran: ihan paras päivä.

Herään puolenpäivän jälkeen. Aivastuttaa jonkin verran. Tuli varmaan saatua liikaa sadetta eilen. Ulkonakin sataa taas.

Keitän teetä, juon sen lämpimässä sänkypesässä (peitto hartioilla), katson toisella silmällä Malcolm in the Middle -uusintaa telkkarista ja syynään karttaa. Vilkaisen Birmingham Repertory Theaterin esitettä jonka otin hotellin aulasta ja harmikseni huomaan että History Boysin näytökset alkavat vasta ensi kuussa, voi plääh. Olin myös suunnitellut Cadbury Worldissa käymistä, mutta ajankohta tuntuu siihen tänään hiukan myöhäiseltä eikä matkustaminenkaan kaupungin ulkopuolelle juuri nyt huvita (ihme kyllä!); sitä paitsi johdonmukaisen aikataulun suunnitteleminen ottaa koville nestehukkaisena ja nenä tukossa. Jospa lähtisin siis kiertelemään kauppoja? Täällähän on joka lähtöön trendiliikkeitä ja huippumuotipuljuja (jotka tosin eivät ole yhtään oma juttuni, Donna Karanit, Luis Vuittonit, Armanit ja muut — tilaisuus on minussa hukkaan heitetty). Niin ja sadetakki olis kiva. Ja ensin pitää saada jonkinlaista aamiaista, hotellin aamiaisaika kun meni sivu suun. Enkä totisesti olisi muutenkaan syönyt hotellilla, koska aamiaisesta laskutetaan hirviömäinen 10.50 £ PER HENKILÖ.

No joka tapauksessa, valmistaudun erinomaisen hitaasti jättämään huoneeni, tungen sateenvarjon käsilaukkuun, ja lähden hajamielisesti tutkiskelemaan lähimpiä kauppoja (silti pitäen jotenkuten mielessä, missä olen kartalla, mikä ei ole enää hirmuisen vaikeaa eilisten kävelyjeni jälkeen). Astelen todella huomaamattomaan ja harmaaseen porraskäytävään, joka on yksi Palisades-ostoskeskuksen sisäänkäynneistä.

HUH! Palisades on kolossaalinen! Ja niin …pinkki kaikkialta. Sisäänkäynnithän eivät kuvastaneet ostoskeskuksen todellista olemusta millään tavalla! Eipä ole taaskaan kirjaa kansiin katsominen. Ja niistä puheen ollen, ajelehdin tietysti kuin magneetin vetämänä ensimmäiseen näkemääni kirjakauppaan, joka on The Works, halpakirjoja myyvä ketjuyritys. Valikoima ei siis ole huima, mutta katselen silti ympärilleni ja ostan lopulta söpön kirjasen nimeltä ”Best Ever Cookies”. Kenties siksi, että satuin näkemään tullessani Millie’s Cookies -ketjukahvilan (tai oikeammin kai myyntikojun: keksiuunin mentävä alkovi seinässä ja sen edessä tiski, heh) jonka ihana tuoksu, se vähä minkä pystyin nykytilassani haistamaan, valtasi aivoni. Keksit ovat näyttävästi tiskillä nimilappuineen, mutta tietysti lasin takana. Niitä sellaisia karamellimaisen sitkeitä ihania lautasen kokoisia keksejä, kyllähän te tiedätte. Ne isot valkosuklaapalat… Namm.

Menen Millie’sille ja pyydän omena-valkosuklaacookien sekä puolen litran kokispullon. Ei tee mieli kahvia, kun join teetä äsken. Kojua hoitava rusoposkinen ja söpöön essuun puettu nuorukainen hoksaa, että yhtään omena-valkosuklaaherkkua ei vielä ole vaikka keksitiskillä lukee niin, ja tarjoaa minulle hyvitykseksi tästä harhaanjohtavasta mainonnasta kaupan päälle karpalo-kaurakeksin ”paremman puutteessa” (en oikeasti välitä) valitsemani mansikkavaahtokarkki-valkosuklaan kyytipojaksi. Sehän on tosi hienoa! Ah, aamiainen (tai myöhäinen lounas. Miten vaan). Päivän paras/tärkein ateria. Siten minusta tulee Millie’s-hörhö koko reissun ajaksi.

Kiertelen muita kauppoja ostarilla. Täällä on Foot Locker, josta velipoika varmaankin innostuisi, mutta kun en itse viitsi ryhtyä valitsemaan sille vaatteita jotka ei sitten loppujen lopuksi kuitenkaan sopisi, ja ne on vähän kalliita tuliaisiksi. Tilatkoon netistä niinkuin tähänkin asti. Katselen vaatekauppojen ikkunoita, mutta mikään ei herätä mielenkiintoani.

Hetkinen, ulkoilukauppa. Ainakin sen ikkunassa on vaelluskenkiä ja sen sellaista. Kaupan nimi on Oswald Bailey (ja ketjuliike sekin). Kun menen sisään, heti oven edessä on kuin tilauksesta naisten sadetakkeja tarjouksessa. Onko tänään minun päiväni vai mitä? Ensin ilmainen cookie ja ja sitten Regatta-merkkinen sadetakki (joka pakkautuu pienenpieneen, siis ihan hämmästyttävän pieneen pussiin!) 19 puntaa! Vajaa 30 euroa. Hm… Onkohan se oikeastaan paljon vai vähän sadetakista — en ole tosiaankaan yhtään seurannut sadetakkien hintoja Suomessa. No, joka tapauksessa takki on hieno ja täysin sopiva. Ja kaiken lisäksi tiedän että minulla on nyt sen verran säästöjä tilillä, ettei tällä matkalla paljon tarvitse pysähtyä puntaroimaan mitä ostaa ja mistä. Kyseessä on ihana tunne, jota en ole päässyt kokemaan usein. Monestihan olen varaton. Mutta jos tiedän, että minulla on rahaa, en yleensä rupea etsimään halvinta mahdollista vaihtoehtoa. Pitemmän päälle tämä toimintatapa ei tietenkään ole kaikista fiksuin vaan johtaa jälleen varattomuuteen.

Ei raha niinsanotusti polttele taskussani; olisin vain kaikkein mieluiten miettimättä sitä lainkaan.

Alennusmyyntien vetovoimaa ei silti pidä aliarvioida. Toisessa päässä ostoskeskusta piipahdan aleale-kylttien houkuttamana MK:hon. Löydän sen tarjousrekistä tummat farkut, jotka aivan sujahtavat jalkaan ja tuntuvat ihanilta. Mukavimmat farkut koskaan, haluan pitää näitä KOKO AJAN. Stretchit, eli vähän huijausta. Mutta ei siellä muunlaisia farkkuja tainnut ollakaan. Mahdollisesti kyseessä ovat myös puodin ainoat farkut, jotka eivät ole (yäk) valmiiksi kulutetut. Ja tämä yksinäinen pari on juuri minun kokoani! Tämä menee jo henkimaailman hommiksi. Tietysti niiden lahkeet ovat hieman liian pitkät, mutta asianlaita on sama jokaisen ikinä kokeilemani peffasta tarpeeksi tilavan farkkuparin kohdalla, joten olen oppinut hyväksymään sen. (Kukaan naisten housuvalmistaja ei yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan että kenelläkään olisi näin lyhyet koivet. Ymmärrettäväähän se on.) Käärin vain lahkeet ja sillä selvä.
Lisäksi ihastun yhteen keltaiseen t-paitaan, jonka hinnasta on myös kolmannes pois. Sekin pitää saada mukaan.
Jonottaessani monen muun lailla kassalle myyjätyttö marmattaa kantavalla äänellä työtoverilleen tahtovansa juoda pään täyteen. Siitä vaan, hassu nainen. Ottaisitko rahani ensin?

Siirryn ostoskeskuksesta katuja kiertelemään, ja jälleen sataa. Kuikuilen ahneesti kenkäkauppoja, sillä mikäpä kuvan enää täydentäisi paremmin kuin uudet chicit kengät. Jalkojani alkaa kuitenkin pikkuhiljaa kivistää käveltyäni pitkään, vilkkaassa liikenteessä täytyy koko ajan olla terävänä niin että melkein alkaa rasittaa, ja sitä paitsi kaupat ovat kaikki sulkeutumassa — ohoh! Kellohan on jo viisi. Taisi kengät jäädä toiseen kertaan. Silloin näen kadun päässä sattumoisin Forbidden Planet -skifikuriositeetti- ja sarjakuvakaupan. Ähh! Sekin on tietysti sulkeutumassa… Ehtisinköhän sinne jonain toisena päivänä? Siinäpä kauppa josta raahaisin ihan ilokseni vähän erikoisempaakin krääsää kotiin. Miksi kaiken pitää mennä kiinni näin aikaisin?

Poikkean kioskille, mistä ostan pari korttia kotiväelle lähetettäväksi, postimerkit ja vähän evästä hotellille, ja lähden sitten kämpille nauttimaan saaliistani. Vetäisen heti uudet farkut jalkaan. Aika onnistunut retki.

Telkkarista tulee Simpsons-uusintoja! Lekottelen teeveen ja kahvikupposen äärellä pari hyvin miellyttävää tuntia. Tuumailen pitäisikö lähteä katsomaan kanaaleja siltä suunnalta, missä en vielä käynyt eilen, mutta pian huomaan illan muuttuneen säkkipimeäksi. Ai juu, ei ollakaan enää Pohjoisnavan naapurissa. Sitä paitsi näin pitkän kävelypäivän päätteeksi sopisi ehkä parhaiten illallinen ravintolassa ja pitkä kylpy. Otan silti toiveikkaasti mukaan kamerani ulos lähtiessäni. Ehkä kanaalit on valaistu. Digikamerani on mallia muropaketti, se tuli kännykkäliittymän kylkiäisenä. Pöhkö vehje, mutta tyhjää parempi.

Menen ilman muuta takaisin Red Peppersiin. Kuljen aavemaisen (hyvällä tavalla) Mailboxin läpi ja laitan ennen sitä kortit postiin matkan varrella.
Ravintola on melkein täynnä porukkaa, hilpeää perjantainviettäjää. Minulle löytyy silti pöytä. Tarjoilija joka näyttää minulle pöytäni on italialainen, ruokalistan tuo japanilainen… Otan lasin valkoviiniä, jonka nimeä en enää muista, miettiessäni mitä tilaisin. Vieressäni yksi tarjoilijoista siirtää kahdeksanistuttavan pöydän osat erilleen muodostaakseen kaksi pienemmän seurueen pöytää ja sytyttää niihin (muista tämän kerroksen pöydistä poiketen) kynttilät.

Lasken sen varaan, ettei katkarapupastan valmistaminen varmaan kestäisi kovin kauaa, sillä olen nääntymäisilläni, mutta toisin käy — liekö väentungoksen syytä. Alan olla vatsa solmussa kun pasta viimein saapuu, ja hotkin sen niin että mietin makua vasta puolessavälissä annosta. Maistuvaa. Jälkiruoaksi tietysti brownie! ”Mmm! …Moist.” Muikeassa mielentilassa lähden ruokailuni jälkeen kotimatkalle ajatellen kaihoten kylpyä. Teen pienen kiepin Mailboxin takaisella kanaalilla — sen viereinen rakennus on yöksi niin ihanan värikkäästi valaistu, että yritän ottaa kuvan toisensa jälkeen, mutta kun otan kuvia yöasetuksilla, en saa kameraa pidettyä kunnolla paikallaan ja valot sotkeutuvat kuvassa hulluiksi hohtaviksi siimoiksi. Ja tavallisilla asetuksilla taas kuva on aivan harmaa. Päh. Pakko antaa periksi. Vielä enemmän asia kismittää kun kävelen hotellille Victoria Squaren kautta, ja sen suihkulähde ja ympäristö on valaistu upeasti. Viheriää, ihan alien-meininkiä! Eikä ristin sielua maisemissa — outoa, mutta lisää avaruusaarrekätkö-tunnelmaa. Pysähdyn tuijottamaan hyväksi toviksi.

On todella myöhä kun tulen hotelliin. Voikohan keskellä yötä ruveta laskemaan kylpyvettä? Nyt on kuitenkin ihan pakko päästä likoamaan. Kylpy on vähän liiankin rentouttava, melkein nukahdan ammeeseen. Haluan herätä huomisaamuna varhain, sillä aion mennä junalla Stratford-upon-Avoniin ja siellä olisi tietysti superia saada nähdä ihan mikä tahansa esitys Royal Shakespeare Companylta, ja yksi opaskirja väitti että näytöksiin ei samana päivänä saa lippuja muuten kuin aikaisin aamulla jonottamalla. Tai sitten iskemällä apajiin juuri ennen esitystä. En tiedä edes mitä näytelmiä siellä tällä hetkellä menee, mutta minulle kelpaisi mikä vain, tietysti mieluiten Shakespeare. Mutta vaikka en onnistuisikaan saamaan lippua, pääseminen Stratford-upon-Avoniin kokonaiseksi päiväksi saa minut nukahtamaan autuaissa ajatuksissa.

Päähäni on pälkähtänyt hämmentävä määrä suunnitelmia tulevaisuuteni varalle. Useat niistä ovat keskenään ristiriidassa. Kaikki ovat sietämättömän nerokkaita. En haluaisi sulkea mitään niistä pois.
Voiko olla, että valmistumisen jälkeinen elämä ei olekaan yhtään helpompaa…?
–EÄÄH! Kahjojen puheita!

Odotan Birminghaminmatkaani hurjasti. Olen ihmeekseni saanut kuulla, että britit viittaavat Birminghamiin nimellä ”Brum”. Hmm? Outoa. Minä viittaan siihen paljon mieluummin lyhenteellä B-ham, koska se kuulostaa aivan rap-vokalistin stagenimeltä. Parasta pitää suuni kiinni siitä asiasta Englannissa.
Silloin kauan sitten ennen kesää ajattelin lentäväni sinne vasta lauantaina 19.8, mutta eihän siitä silloin jäisi paljon käteen. Jos sinne kerran mennään niin ollaan sitten edes muutama päivä ja otetaan loman kannalta, vaikka joutuisi hieman enemmän maksamaankin. Löytyväthän lähiympäristöstä Shakespearen synnyinsija (ja kätevästi myös viimeinen leposija) Stratford-Upon-Avon sekä Cadbury World, suklaafanin Mekka (Englannista puhuttaessa siis. Suuri Eurooppalainen Suklaakiertue olisikin muuten loistoidea. Pistänpä muistiin eläkevuosia silmällä pitäen). Alton Towersin suurhuvipuistossa vastikään tapahtunut junaonnettomuuskaan ei tutisuta — jos mitään, niin eikös onnettomuuden jälkeen turvallisuussysteemeistä luulisi huolehdittavan vain entistä paremmin! Viivana vuoristoratoihin! Nyt jo melkein ärsyttää, että eihän minulla taida olla edes aikaa käydä kaikissa näissä houkuttelevissa kohteissa. Matkustan nimittäin torstaina 17.8, jolloin onkin illalla Keane-boardilaisten meet up B-hamissa. Perjantain ja lauantain olen kunnon turisti, sunnuntai on festaripäivä, ja maanantaina lähden kotiin.

Alton Towers kuulostaa kylläkin sellaiselta paikalta jossa huvin maksimoimiseksi pitäisi olla seuraa, ja minähän olen vain minä. Kovaa ja korkealla vatkaavat härvelit ovat tosin intohimoni, joten jospa jälleen kerran voittaisin sosiaaliset konventiot ja pönöttäisin koko päivän laitejonoissa ilman tutun tuttua. No äh, se jää nähtäväksi.

Majapaikakseni olen varannut huoneen Britannia -hotellista, ei sen eriskummallisemmista syistä kuin että se oli kohtuuhintainen mutta tasokas ja sijaitsee aivan keskustassa, käytännöllisesti katsottuna rautatieasemaa vastapäätä, mikä on monessa suhteessa aikamoinen etu tällaiselle hajamieliselle hiipparille. Ensinnäkin: pääsen lentokentältä junalla lähes hotellin ovelle. B: maanantaiaamun lähtö helpottuu, ei tarvitse edes taksia tilata. Akvaario: pääsen junalla lähelle festaripaikkaa (Staffordiin, josta ”shuttlebus”illa Weston Parkiin) ja muidenkin nähtävyyksien äärelle. Ja neljä: keskustassa pysyn varmasti hengissä, kauppoja ja ravinteleita kun pitäisi olla joka mutkassa.

Elämänlaatuani parantavat tällä hetkellä:

Kirjatorilta tuppaa aina tarttumaan jotain mukaan. Eikä se niillä hinnoilla hirveästi haittaa. Kannattaako näin halvoista hankinnoista edes kirjoittaa? No, parantavathan ne kuitenkin elämänlaatuani.

Alivaltiosihteeri (Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka):
Matka virallisuuden keskipisteeseen

Kun nyt tässä ollaan matkustustunnelmissa, niin sanonpa vaikka, että jos joku miettii mitä lähettää ulkomailla asuvalle suomalaiselle joululahjaksi tai sen tapaiseksi, valitse Alivaltiosihteeri-kirja (joita on ilmestynytkin niin monta, että myös syntymä- ja nimipäiviksi riittää). Moista kielen vääntelyä ei voi olla ihailematta, vaikkei olisi kuunnellut kuin pari ”Alkkari”-ohjelmaa elämässään. Alivaltiosihteeri on jo iät ajat säilyttänyt paikkansa Suomen huumorin kirkkaimmassa kärjessä (ainakin omasta mielestäni) hohteen haihtumatta.

Tämä Alivaltiosihteerin ”kahdeksas pääteos” kokoaa, kuten muutkin pääteokset, radiosketsejä kirjalliseen muotoon, tällä kertaa vuodelta 2002. Osan niistä olen sattunut kuulemaan, osa on jäänyt väliin. Varsinkin YO-kirjoitusten surreaalikoe tiputti minut niin täysillä sen ensi kertaa kuullessani, että en edes kyennyt kehumaan sitä tutuilleni, koska puhkesin aina nauruun kesken kaiken. Muita kuulemiani helmiä olivat elokuvamainokset Dirty Harry Potter (”…ja liekehtivä kiväärinpiippu” ) ja Ciderman (”Enemmän tyhjiä pulloja kuin Ryhmä-X:llä!” ) jne jne.
Ennenkuulemattomista upeista tuttavuuksista mainittakoon Manserockstars (Popstars-formaatista kehitetty sisarsarja, jota katsoisin taatusti mieluummin kuin alkuperäistä), Aikuisten iltapäiväkerhot (”Herrajumala, aikuisia yksin kotona”), SPR 125 vuotta (”Tämä on hemoglobaalia hommaa” ) ja sokerina pohjalla Adventtikalenterihälytys. (”Mikä hälytys täältä on voinut tulla?” -”2412 eli luvaton joulukalenteriluukun avaaminen.” -”Eeeei minulla mitään joulukalenteria ole!” )

Pätkät toimivat luettuina lähes yhtä täydellisesti kuin radiossa. Ehkä se johtuu siitä, että Frangénin, Heikuran ja Liikan äänet ovat painuneet niin hyvin mieleen; ehkä siitä, että kirjoitusasusta välittyy niin onnistuneesti trion sataprosenttisen virallinen ääninäytteleminen (tai näyttelemisen puute… ) joka juuri tuokin sketsien kuuntelemiseen oman ainutlaatuisen lisänsä. Tai ehkä Alivaltiosihteerin ilmaisu on niin kietoutunut yksinomaan sanoihin, ettei ole mitään väliä kuuleeko ne vai lukee.

Oli vastaus mikä tahansa, Alivaltiosihteeri naurattaa ääneen. Ota virallisin asentosi ja lue yksin tai vuoropuhele sketsit kaverin kanssa ja katso kumman pokka pitää kauemmin. ”Toivottavasti ihmislajin typeryys ei kokonaan vie meiltä kielen monimuotoisuutta, jotta lapsillammekin olisi jotain mitä puhua.”

Goscinny & Morris:
Lucky Luke — Apassikanjoni

Mitäpä sellaista LL-sarjakuvista voisi kirjoittaa jota ei jo ole kirjoitettu? Legendaarinen (joskin fiktiivinen) Lucky Luke, cowboy joka ampuu varjoaan nopeammin, seikkailee klassisen koomisessa villissä lännessä seuranaan superfiksu hevosensa Jolly Jumper ja… No kaikki tietävät kuitenkin. Lucky Luken ja tietysti Jollyn rentous ja neuvokkuus, sekä tarinoiden ja taiteen oivaltavuus, ”luova itsensä toistaminen” ja itseironia tekivät hänestä Asterixin ja muiden eurosankareiden ohella unohtumattoman kumppanini jo varhain, enkä varmasti ole ainoa. Myös sivuhahmot ovat selvästä stereotyypittämisestä huolimatta persoonallisia, sympaattisia, ja ennen kaikkea hauskoja. Jokainen albumi on paitsi täynnä muistoja myös ilahduttava osoitus tällaisen ”kiltinkin” huumorin kestävyydestä.

Apassikanjoni ei aivan ole sarjan paras, mutta taattua laatua. Lucky Luke etsii syytä siihen, miksi chimichuri-apassit eivät ota rauhoittuakseen Fort Canyonin ratsuväen alueella. Fort Canyonin sotilaat ovat — hupaisaa kylläkin — jostain ihmeen syystä viimeistä miestä myöten irlantilaisia. (Paitsi yksi, joka on puoliksi skotti. Eikä kukaan ikinä jätä muistuttamatta siitä.) Apilaisen saaren viskiinmenevät kasvatit, silloin kun eivät nujakoi keskenään, saavat balladeillaan hevosetkin kyynelehtimään. Luken yrittäessä hieroa rauhaa apassien ja ratsuväen välille selviää, että varuskunnan komentaja eversti O’Nollan on se, jolla on iso lintu kynittävänä äkäisen apassipäällikkö Patronimon kanssa. Meksikon puolellakin piipahdetaan.

Lännen historiaa on Lucky Luke -albumeissa ilman muuta muokattu hieman viihteellisempään muotoon. Apassien hurjuus kyllä tehdään tiettäväksi, mutta tietenkään kukaan ei loukkaannu vakavasti, ei edes ota osumaa luodista. Itse ainakin hyväksyn tämän viihteen nimissä, koska tottahan lukija ymmärtää missä määrin sarjakuva irtautuu faktoista — ja sitä paitsi väkivallattomammista ratkaisuista saa revittyä niin paljon enemmän vitsejä. Esimerkiksi lapsena tästä alpparista jäi parhaiten takaraivoon juuri apassien mielikuvituksellinen yritys päästää vihollinen päiviltä muurahaisten ja hunajan avulla. Itse asiassa se hymyilyttää edelleen eniten, varsinkin kun Lucky Luke toisen yrityksen kohdalla taivastelee kuulleensa, että apasseilla olisi tarkoitus olla paljon suurempi valikoima kidutuskeinoja.

Yleensä LL:iin kuuluu luonteenomaisesti aitojen lännenlegendojen tuominen mukaan seikkailuun (ihan keskipisteiksi asti) ja toisinaan vieläpä meidän päiviemme julkkisten käyttäminen sivuhenkilöiden malleina. Apassikanjonista en ole kuitenkaan ”bongannut” ketään, enkä tiedä sitäkään, olivatko esim. päälliköt Patronimo ja Bisteco koskaan oikeasti olemassa. Joka tapauksessa albumi päättyy niin monikansalliseen vyyhteen, että tuskin sillä voisi olla sentinkään jalansijaa todellisuudessa. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää, olihan villi länsi sulatusuunien sulatusuuni…

Arkisto