You are currently browsing the tag archive for the ‘Slings & Arrows’ tag.

(Kääk kun ei taas oo ollu aikaa…)

Aluksi asunnonvaihtoajankohtaisuuksia: kävin katsomassa sitä ”unelmakämppää” viime viikon perjantaina, ja hyvin meni. Tapasin kaksi tulevaa talokämppistäni, ja tarkistelin muutamia käytännön juttuja — ja sain kämpän, mikä ei ollut valtava yllätys mutta sitäkin valtavampi helpotus. Nykyisen asuntoni melutaso häiritsee joskus sen verran.

Muutan joulukuun alussa. Talossa asuu lisäkseni neljä ihmistä, tosin yksi on juuri nyt pitkähköllä matkalla, joten käytännössä kämppiksiä on kolme (kaks poikaa, yksi tyttö ja minä). Me kaikki tykätään ainakin sarjakuvista ja laskettelusta ja/tai lumilautailusta, joten se kuulostaa tosi lupaavalta. Ehkä me voitais järjestää joku lumirieha sitten kun palaan Suomesta tammikuun puolella. Vince (yksi tulevista kämppiksistäni) vahvisti kuulemani tiedot, että laskettelukelit eivät ole kummoisetkaan ennen joulua, vaikka vuorilla lunta onkin — liian vetistä.

Vien Bennyn uuteen kotiin vasta tammikuussa, koska olisi jotenkin noloa muuttaa kissan kanssa ja heti paikalla pyytää uusia kämppiksiä kaitsemaan sitä kun itse lähtee viikoiksi muille maille. Niinpä pyysin Ninaa katsomaan Bennyn perään vielä sen aikaa, että palaan ja ehdin huolehtia kunnolla sen ”kotiuttamisesta”.

En jaksa uskoa, että vajaan kuukauden päästä olen SUOMESSA! Täällä on niin kiire, etten juuri ehdi sitä päivitellä, mutta jos sitä joskus sattuu ajattelemaan, niin se ei mahdu päähän. Ei ole ehtinyt olla kova ikävä perhettäkään, mutta luultavasti purskahdan itkuun heti kun näen ne.

* * *

Samana viikonloppuna tein ATT:lle konseptikuvituksia sekä kuvituksen joka esiintyy JJK:n kausikorteissa vuosimallia 2009 — jo kertaalleen mainitsemani eläinmaskotin. Maskotti saattaa itse asiassa vielä muuttua, kaikkia sen ulkonäön yksityiskohtia ei ole lyöty lukkoon. Olisi kivaa päästä piirtelemään sitä muissakin yhteyksissä kuin kausikortissa.

Tämä johti valitettavasti siihen, että seuraavalla viikolla palautettava dialogitehtävä oli koko animaatio-opintojeni aikana ensimmäinen, johon en käyttänyt sataprosenttista keskittymistäni/taitoani (vaikka juttu omaa syytäni olikin), joten siitä jäi vähän pettynyt olo. Olisin kyllä pystynyt tekemään pätkästä paljon paremmankin kuin millaisessa kunnossa sen palautin, mutta toisaalta opin kantapään kautta kaikenlaista tärkeää seuraavaa tehtävää varten. Seuraava onkin ”final assignment”, viimeinen animointitehtävä ennen joululomaa, ja sen aion pussittaa. Loman lähestyminen merkitsee final assignmenteja melkein kaikilla muillakin tunneilla. Kommunikaatiotunneille täytyy kirjoittaa aivan tuhoton tehtävä, jota en edes juuri nyt jaksa muistella, niin tuhoton se on. Myöhemmin.

Elävänmallinpiirustus jatkuu ihanana.

Viime aikoina olen saanut täydet pisteet kaikissa historian minikokeissa, jee. Ai että kiinnostaa kovasti?! KIVA!

* * *

Kävin viikolla katsomassa Passchendaele :n (kanadalainen sotadraama joka todennäköisesti ei koskaan saavu Suomeen), silkasta syystä että: CAROLINE DHAVERNAS JA PAUL GROSS. Slings and Arrows (pääosassa Gross) sekä Wonderfalls (pääosassa Dhavernas) ovat molemmat sarjoja, jotka olivat kuin joku olisi tempaissut sydämeni rinnastani ja laittanut sen televisioon kaiken kansan nähtäväksi, joten niiden näyttelijät eivät voineet välttyä sankarinpalvonnaltani. Fanitan sekä Dhavernasia että Grossia IHA HULLUNA. Mutta Passchendaele, huoh… viimeistään osoittaa ettei Grossilla ole minkäänlaista makua ohjaajana, toisin kuin näyttelijänä. Tai ei ole ainakaan vielä. Eivät kaikki saa heti uransa alkupuolella taivaista taitoa. (Joo joo, tiedän kyllä ettei Passchendaele ole ensimmäinen Grossin ohjaama elokuva, mutta läheltä liippaa. Sitä paitsi Luutalätkää on melkeinpä parempi unohtaa.) Gross ja Dhavernas loistivat, kemiakin tuntui säihkyvän filmin loppupuoliskolla, ja juonen idea oli minulle äärimmäisen kiehtova — päähenkilöiden vaikeat valinnat varsinkin. Mutta omasta mielestäni kompastuskiveksi muodostui juuri Grossin luotaantyöntävä tyylitajun puute, muutamissakin kohtauksissa. EN tarkoita luotaantyöntävällä ällöttävää tai väkivaltaista. (Olen turtunut moiselle. Ja kyseessähän on sentään sotaelokuva, mitä muuta voisi odottaakaan?) Tarkoitan— no en oikein voi tämän lyhyemmin selittää, mitä tarkoitan:

[SPOILEREITA]

Taustatiedoksi elokuvasta: Grossin esittämä kanadalainen kersantti kotiutetaan haavoittuneena ensimmäisestä maailmansodasta ja rakastuu Dhavernasin esittämään sairaanhoitajaan. Hoitsun ja hänen nuoren veljensä isä oli saksalainen, joten heitä lähes vainotaan kotikylässään. Tästä ”polttomerkistä” tulistuneena pikkuveli, vaikka onkin vaikeasti sairas ja siksi asevelvollisuudesta vapautettu, keplottelee terveen paperit ja ujuttautuu armeijaan. Sairaanhoitaja on tietysti murtunut, koska on varmaa, että veli kuolee taisteluissa. Kersantilla on mahdollisuus palata sotaan väärällä nimellä voidakseen suojella kiinnostuksensa kohteen veljeä. Dilemma: jäädäkö naisen luo mutta lähettää tämän veli lähes varmaan kuolemaan, vai lähteä takaisin sotaan, josta juuri nipin napin itse selvisi yhtenä kappaleena kotiin, kun on mahdollisuus pelastaa ”love interestin” veljen henki? Samanmoinen dilemma sairaanhoitajalla — jos mies ei lähde takaisin sotaan, veli kuolee, mutta jos mies lähtee sotaan, molemmat saattavat kuolla.

No, kersantin päätöstä ei tarvitse kauan miettiä. Sodan tuoksinassa yleisö aprikoi, kumpi olisi kauheampaa Dhavernasin roolihenkilölle: ainoan perheenjäsenen kuolema vai rakastetun kuolema, koska jompikumpi on vääjäämätön. (Kyllä tuo kysymys koukuttaa ainakin minut leffan maailmaan.) Siinä siis valmistelu.
KOHTAUS: tappamista ja kuolemista! Myrsky! Mutaa ja verta (hyvin Henry V :mäistä)! Pikkuveli kaatuu. Tuliko vastaus tässä?! (Romantikko yleisössä huoahtaa syyllisin ilmein: sääli poikaa, mutta hei, rakkaus saa sittenkin mahiksen.)
Ajattelematta mitään muuta kuin rakastettuaan ja suojeluslupaustaan, mies ryntää henkensä vaarantaen (oumaigaad eikä! Heittääkö ne molemmat veivinsä!) hakemaan pikkuveljen ruumista, joka on juuttunut puurakennelman päälle. Puurakennelma sattuu olemaan ristin muotoinen.

SITTEN GROSS RAAHAA LOPUTTOMALTA TUNTUVAN AJAN RISTIÄ SELÄSSÄÄN TAISTELUKENTÄN YLI, SADE HÄLVENEE JA VALAISTUVALLE TAIVAALLE KAARTAA YKSINÄINEN HAUKKA.

Pläts, puolentoista tunnin verran mukiinmenevää elokuvaa kerralla vessanpöntöstä alas. En pysty kirjoittamalla kuvaamaan, miten toteutuksen mauttomuus imuroi pienimmänkin vaikuttavuuden ja koskettavuuden epäitsekkäästä ja okei, sankarillisesta, teosta, jonka olisi pitänyt olla filmin suoranainen huippuhetki. Kuulostaako tuo teistä yhtään niin typerältä kuin se minun katsomanani oli? Ei leffa vielä siihen loppunut, mutta maku meni jäljellä olevastakin materiaalista tuon nähtyäni.
Ei näin! 😦

* * *

Wonderfallsista sopivasti aasinsilta Pushing Daisiesiin, joka on ollut kakkoskaudella niiiiiin suunnattomasti parempi kuin jo valmiiksi nautittavalla ykköskaudella, että halusin pillittää kuullessani, että kakkoskauden kolmastoista jakso jää sarjan viimeiseksi! Voi vitsit! Fuller on kai edellisessä elämässään tehnyt jotain kauhistavaa ja julmaa, kun niin monet hänen luomuksistaan MURHATAAN! Ja niin olen tehnyt minäkin, koska rakastan sekä Wonderfallsia että Pushing Daisies :iä ja ne loppaistiin niin raa’asti. Kuten voitte arvata, PD:n viimeinen jakso ehdittiin kuvata jo ennen kirveen putoamista ja LUONNOLLISESTI sitä huhutaan cliffhangeriksi. Aaarrrrgh, nyt kirottaa!
Miksei Fuller voi olla kuin Joss Whedon ja alkaa tehtailla elokuvia sarjoistaan ja jatko-osia sarjakuvamuodossa? [EDIT: Hurraa 😀 Do iiitttt! Doooo iiitttttt! ]

Mulla on sarjaa ikävä jo nyt. 😦

* * *

Liikaa surunaamoja. Vaihdetaanpa aihetta…

Mahtava ilta. Oli kivaaaaaa! Palasin juuri katsomasta Quantum of Solacea parin kaverini kanssa (luokkakavereita, mutta nykyisin myös sanan varsinaisessa merkityksessä kavereita). Tykkäsin siitä huomattavasti enemmän kuin Casino Royalesta, joka oli ihan hyvä.

Craig on mun suosikki-Bond ja lisäksi naispääosa (Camille) oli hyvä muihin Bond-leffoihin verrattuna. Olen tietenkin joskus vähän outo nainen, mutta nainen kuitenkin, joten minulla on jotain auktoriteettia arvostella onko kyseinen roolihahmo edes etäisesti uskottava. Bond-leffat lienevät miesten vastine ”prinsessasaduille” (mutta kuten sanottua, en ole mies eikä minulla ole valtuuksia sanoa onko miehille Bond-universumi oikeasti toiveiden kultala) eivätkä sellaiset vaadi ”vahvoja”, ”uskottavia” tai ”samaistuttavia” naisrooleja, mutta nämä uudet Bondit ovat suuntaamassa prinsessasaduista johonkin kärsivämpään, kyynisempään, epävarmempaan, lyhytpinnaisempaan, rehellisesti k-päisempään, ja pidän siitä suunnasta. Löydän niistä mieltäkääntävästi paremman tarttumapinnan ja samaistumiskohteen (hieman myös naispääosista vaan ennen kaikkea päähenkilöstä itsestään) kuin aikaisemmista Bond-elokuvista. Niin myös naispuoliset kaverini.
(En lue Bond-kirjoja, mutta kamuni väitti kahden viimeisimmän elokuvatulkinnan muistuttavan alkuperäiskirjoja eniten koko leffasarjasta.)
Kello on tonnin, kärsin jostakin erikoisesta tilasta jonka yksi litra limsaa ja säkki popkornia aiheuttaa (ei ikinä enää!), ja käteni ovat alkaneet täristä niin etten pysty kirjoittamaan tuon tarkempaa mielipidettä Quantum of Solacesta muistiin. Mut siis kantsii kattoo. THERE’S A PLANE CHASE!

Päläpälä, mahtavaa nähdä välillä näin kivaakin unta: olin jonkun ties minkä esityksen backstagella, näytöksen aikana, ja siellä näkyi ties mitä hahmoja tv-sarjoista, ja yhdessä nurkassa seisoskelikin Geoffrey Tennant! (Siis ei näyttelijänsä, vaan itse Geoffrey mahdollisimman Geoffreyna: pitkässä takissaan, reikiä paidassaan ja tukka sekaisin.)
Kysyin riemastuneena ”Anteeksi, olettekos te Geoffrey Tennant?” Geoffrey kohotti juomalasiaan epätyypillisen ystävällisesti ja vastasi myöntävästi. ”Iik! Saanko halin?!” minä sanoin, ja jälleen erittäin epätyypillisesti Geoffrey suostui. Geoffrey tempaisi minut maasta niin että jalkani heiluivat puolelta toiselle, mutta sitten hän tipautti minut älähtäen ja painoi käsillä selkäänsä. ”Call the understudy! I think I’ve strained my back!” Sijaisnäyttelijä meni valmistautumaan Geoffreyn puolesta, koska tämä selitti loukanneensa itsensä nostaessaan fania. Nolostuin ja olin jo vannoa aloittavani laihdutuskuurin, mutta Geoffrey sanoi vaivihkaa: ”Älä ota itseesi — teeskentelin vain selkävammaa jottei minun tarvitsisi mennä lavalle.” Kilistimme laseja. Me oltiin kaverit! 😀

* * *

Kesässä on tyhmintä hyönteiset ja sade.

Asunnon esittelyt ja muutto (kotimaassa, vielä tässä vaiheessa) ovat viimein takanapäin.

(Ja EM-kisat. Ihan kivaa oli. Portugalin putoamista lievitti kisojen kokeminen mun namnam telkkarista.)

Nyt en edes tiedä, mitä kirjoittaa. Casa Karikoskessa elämä on myrskyisää kuin kesäsää. Ja minä olen ollut täällä vasta kolme päivää! En ole vielä asentanut omaa tietsikkaani enkä purkanut läheskään kaikkia tavaroitani, mutta eipä se mitään. Minulla ei missään nimessä ole syytä valittaa. Eikä minulla tietenkään periaatteessa ole mitään talon alkuasukkaita vastaan, mutta ahdistusta aiheuttaa tämä: puhun täysin normaalilla nopeudella ja täysin normaalilla äänenvoimakkuudella, ja suurimman osan ajasta täällä se tarkoittaa että voisin yhtä hyvin olla huonekasvi. Tuosta huolimatta jostain käsittämättömästä syystä tykkään näistä ihmisistä.

Slings & Arrowsin loistava loppu oli samalla siksi masentava, ettei samaa herkkua enää saa. (Siis uusia jaksoja.) Mutta ah sitä loppua! Pelkäsin että se olisi paljon mustempi. Sarja oli asenteeltaan ajoittain niin säälimätön, etten osannut uskoa niin onnelliseen finaaliin, vaikka tietysti toivoinkin sitä.

Minulla on suuri kiusaus sanoa, että laatusarjoja löytyy harvoin, mutta nykyaikana se olisi törkeä vale, kun jo pelkästään 00-vuosikymmenellä syntyneeseen katraaseen kuuluvat mm. Six Feet Under, Rescue Me, Slings & Arrows, Green Wing ja niin valtavasti muita että pyörryttää. Olen tullut katsoneeksi todella monia loistavia sarjoja, ja vain harva niistä on koskettanut minua yhtä syvältä (lukekaa tuo kuvaannollisesti älkääkä kirjaimellisesti) kuin Slings & Arrows.
En voi taata että jokainen nostaisi tämän sarjan samanlaiselle jalustalle kuin minä, mutta fakta on, ettei kenelläkään voi olla hyvää syytä jättää sitä näkemättä.

Laatusarjoihin kuuluu myös Dexter (jonka ensimmäistä kautta uusitaan parhaillaan Nolosella, vaikka syyskuun lopulla Walloissa alkavat jo kolmoskauden jaksot). Mainitsen sen siksi, että oman mielipiteeni mukaan Dexter on osoittautunut hatunnoston arvoiseksi paitsi korkean laatunsa puolesta, myös yltämällä niiden harvojen ja valikoitujen tv- tai elokuvatoisintojen joukkoon, jotka ovat alkuperäiskirja(sarja)ansa parempia.

En ollut lainkaan kuullut Jeff Lindsayn Dexter-romaaneista ennen sarjan alkua Nelosella viime syksynä. Tämä tapahtui vasta ensimmäisen jakson alkutekstejä tiiraillessani. Seuraavan tunnin aikana jäinkin sitten tv-sarjaan niin pahasti koukkuun, etten halunnut lukea koko kirjaa spoilereiden pelossa. Mutta kun olin ehtinyt katsoa kaksi kautta Dexteriä (tietenkin hämärin keinoin), uskaltauduin ostamaan kaksi ensimmäistä kirjaa kesälukemiseksi.

Tämä saattaa tietysti herättää epäilyksiä, että kirjat saavat minulta pelkän olankohautuksen siitä yksinkertaisesta syystä, että katsoin sarjan ensin ja osa juonen saloista oli siis jo selvillä. Mutta voin aivan rehellisesti sanoa, että kaksi ensimmäistä Dexter-kirjaa ovat mielestäni keskinkertaisia. Mukiinmeneviä. Menetteleviä. Sanoisin aivan samaa, vaikkei telkkarisarjaa olisi ikinä tehty. (Tosin jos sitä ei olisi tehty, minulla ei olisi kirjoista tämänkään vertaa sanottavaa, koska en luultavasti olisi edes lukenut niitä.)

Aiheesta ehkä lisää myöhemmin. Taidan mennä purkamaan muuttolaatikon tai pari.

Otsikko ei liity elämääni (tai siis liittyy siinä määrin kuin Slings & Arrows liittyy elämääni, eli loppujen lopuksi erittäin vahvasti), oli vaan niin parsa repliikki.

I could forgive a bit (argh what a pun) of product placement BUT NOT WHEN YOU ARE TAUNTING ME THIS CRUELLY
Slings & Arrows! Tim Hortons! Ainut mikä yhdistelmästä tekisi paremman on makutelevisio.

(Vai tuhlaisinko muka makutelevision tarjoamat mahdollisuudet Timbitseihin, kun voisi maistella Paul Grossia? 😈
…No jos juuri tänään kysytään: KYLLÄ.
Minkä tälle voi. Joka tapauksessa valinta ei teknologian tässä vaiheessa ole vallassani.)

Hirveä ikävä!

Olen aika toiveikas maastamuuton toteutumistodennäköisyydestä. Mutta (virallisuuksien lisäksi) piiiikkuisen ahdistaa ja syyllistää, etten ole saanut viime aikoina itseäni piirtämään oikein muuta kuin elävää mallia, mitä nyt silloin tällöin sarjisblogia. Löytyisikö tarvittavaa piirustusintoa uudenlaisista materiaaleista? Vai kenties tästä? Seuraava SketchCrawl 14 päivän kuluttua… Hmm. Nääntyisin kyllä varmasti kesken noin uutteran yrityksen. Tökeröä wannabe-animaattorilta päästää moista suustaan — mutta heikkona puolustuksenani, vuokraisäntäväki on rampannut uusien asukkaiden kanssa mittailemassa asuntoani jne., ja keskittymiskykyni on parin pikasiivouksen (lue: kaikki lattialla oleva roina on tungettava ullakolle ennen vierailua ja ajoitettava pyykkäyskin siten, että tavallisesti huoneeseeni runsaskätisesti sirotellut vaatekappaleet ovat vierailun aikana kellarissa kuivaushuoneessa) seurauksena rasittunut. SIIVOUS! 👿
Oikeastaan minun pitäisi katsella luurankokirjaa uudestaan. Mutta sen sijaan rentoudun ihan vain lukemalla kuvattomia kirjoja. No hemmetti, on tässä sentään vielä pari kuukautta aikaa töherrellä. Ja sen jälkeenhän se oikea piirtämispyörre vasta iskeekin. Iik, miksi kirjoitan täällä kun niin monta asiaa vaatii tekemistä?
Kuinka juhlinkaan sitten kun kaikki isot ja pienet kiusat on nujerrettu ja olen Vancouverissa.

Wäääääää Tim Hortons.

( 🙄 En sitte parempaa otsikkoa keksinyt, kaikkien Rushmoren loistavien repliikkien joukosta.)

Sain Capilanosta mm. kortin, jossa kutsuttiin kansainvälisten opiskelijoiden orientointitilaisuuteen 28. elokuuta. Siellä on ilmainen lounas! Hekottelin kortille. Aina kun muistan päässeeni koulutusohjelmaan, ilahdun tavallaan uudestaan. Muulloin taas on kumman turta olo. Että sillä tavoin hyödyttömästi tässä on elelty. Puolet ajasta hypin hilpeästi seinille ja toisen puolen tuijottelen johonkin lamautuneena yrittäen käsittää mitä edessäni on. (Noin kuvaannollisesti.) Kuten arvata saattaa, kummassakaan mielentilassa en saa edistettyä matkasuunnitelmiani paljonkaan. Onneksi edes jotkin asiat oudosti muistuttavat itse itsestään, kuten vakuutusyhtiö, joka lähetti laskun ensi vuodelle, mikä sysäsi minut selvittämään jonkin verran lähtööni liittyviä vakuutusasioita (vaikkeivät ne vielä kokonaan hanskassa ole, mutta ovatpahan vireillä). Opiskeluviisumin haku ja muut paperityöt hyytävät jo etukäteen — en pidä kirjaa juuri mistään enkä ole kotonani virallisuuksien viidakossa. Mutta laitan tämän jotenkin onnistumaan.

Jotkin asiat yrittävät lannistaa, niin kuin esimerkiksi sen mietiskely, onko koko luokka täynnä hädin tuskin high schoolista päästettyjä teinejä joiden jengiin en sovi millään (tosin kukapa teinijengiin haluaisikaan, mutta en mielelläni olisi Antiikinaikainen Luuseri heti koulun alusta lähtien), tai sen, saanko jonkun surkean kämpän tai surkean kämppiksen, tai käykö kulttuurishokki sekä aidossa metropolissa seikkailu kohtalokkaaksi. Mutta sitten on niitäkin toiveita — odotan animaation opiskelua ihan järjettömästi, Vancouverissa odottaa yksi kaveri, ehkä saankin kelpo kämpän, varteenotettavalla todennäköisyydellä luokkatoverini ovatkin huipputyyppejä iästä riippumatta — jotka saavat ajattelemaan, että se on helposti paperisodan arvoista.

* * *

Pääsin nauttimaan Rushmoren Criterion-julkaisusta. (Slings & Arrows ei vielä ehtinyt saapua.)

En osaa kirjoittamalla täysipainoisesti tuoda julki rakkauttani Rushmoreen, joka heti (lähes kymmenen vuotta sitten) sen nähtyäni valtasi hartiavoimin paikan suosikkielokuvieni listan kärjessä, eikä suostu hievahtamaan vaikka sitä parempia elokuvia silloin tällöin tehtäisiinkin. Eli epäloogista kyllä se on edelleen lempparini myös ohjaaja Wes Andersonin elokuvista. Max Fischer (Jason Schwartzman) on ajaton antisankari, silti kiistämättä yksi elämän voittajista, monimutkainen, moniulotteinen ihminen ja ehdottomasti roolimalliainesta. Olen havaitsevinani muutamia luonteen yhtäläisyyksiä Maxin ja itseni välillä (hyvässä ja pahassa — tämä saattaa tosin kertoa vain sen etten minä ole kypsynyt yhtään sitten viidennentoista ikävuoteni…), mutta tämän elokuvan ollessa kyseessä on toki pelottavan/lämmittävän helppoa löytää osa itseään jokaisesta tärkeimmästä hahmosta, kuten häpeilemättömän hempeästi eläytyvän Andersonin myöhemmissäkin ohjaustöissä.

Anderson yhdistää herkkyyden mielikuvituksellisuuteen omissa maailmoissaan, joissa tunteita ei piilotella. Vaikka maailmat tuntuvatkin hyvin tosilta ja kutsuvilta, ne ovat silti niin selvästi eri maailmoita kuin omamme, että niissä tunteiden voidaan sallia läikkyvän aivan eri tavalla pinnassa? Voiko todellisuudessa koskaan saavuttaa samaa? Tämä on yksi asioista, jotka samanaikaisesti sekä vetävät minua Andersonin elokuvien puoleen että pistävät sydäntä. Silti niiden ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa tekevän minua surulliseksi. Sekään maailma, jossa tällaisia elokuvia tehdään, ei nimittäin voi olla läpeensä paha. Wes Anderson välittää. Anteeksi tämä siirappisuus, mutta niin asia on.
Anderson kommentoi DVD:llä, että ”cooliuden” koko ydin hänen nuoruudessaan, ja miksei nytkin, oli piilottaa tunteensa ja olla kirjaimellisesti viileä. Maxia hän vertaa itseensä mutta kuvailee tätä enemmänkin roolimalliksi, jollaista hänellä itsellään ei koskaan Maxin iässä ollut: Maxia (joka on stipendin turvin opiskelevana puoliorpona outo lintu Rushmoren hienostokoulussa, niin paljon kuin hän kouluaan rakastaakin, ja sieltä lennettyään vielä oudompi valtion koulussa) ympäröi omalla tavallaan luokkiin [hahaa, koulusanaleikki!] jakautuneen yhteiskunnan paine, hän käsittää miten hänen tulisi käyttäytyä sulautuakseen joukkoon, mutta hän haluaa tuoda esiin oman näkemyksensä, oman kokemuksensa elämästä aivan liian määrätietoisesti ja palavasti voidakseen käyttäytyä siten. Max pystyy moiseen valintaan, koska hän haluaa, isolla H:lla Haluaa, löytää oman äänensä JA saada sen kuuluviin — ja siinä urakassa kun ei coolius auta. He’s a winner, he just doesn’t win at certain things that other people expect him to.

Maxin ja hänen isänsä Bertin suhde on yksinkertaisesti oiiiiii. Isän elämä vaikuttaa Maxin porhaltamiseen verrattuna rennolta ja mutkattomalta — mikä on pienoinen ihme, sillä ei voi olla lainkaan helppoa olla tällaisen pojan isä, vieläpä yksinhuoltaja. Mutta Bertin rakkaus ja tuki ovat järkkymättömät teki Max sitten millaisia käsittämättömyyksiä tahansa, ja vaikka Max onkin hämmentynyt ja äkkipikainen, tunne on hänenkin puoleltaan pohjimmiltaan yhtä vahva. Kaksikon yhteisissä kohtauksissa on vastustamatonta lämpöä. Arvailen aina, että ilman perhettä (toisin sanoen perheenjäsentä) joka on niin erilainen kuin hän itse, Max saattaisi olla jossakin hoitolaitoksessa hermot silppuna.

Olipa valitettavan katkonaista ja yhteen päivään ankkuroitunutta kirjoittelua. Olisi parempi koota ajan kanssa kunnon ”arvostelu”/selostus kaikesta Rushmoreen liittyvästä hehkutuksestani, mutta kun piti päästä sanomaan.

* * *

Owen Wilson saa minulta täyden tunnustuksen oltuaan omalta osaltaan kirjoittamassa lempielokuvaani, mutta miehen osuudesta kommenttiraidalla saa vain juuri ja juuri enemmän selkoa kuin Eli Cashin tv-haastattelusta The Royal Tenenbaumsissa.

Andersonin ja Wilsonin mukaan yhdessä aikaisemmista käsikirjoitusversioista Max pyrki syrjäyttämään rehtori Guggenheimin ja rehtoriksi rehtorin paikalle. VOI KUNPA TUO ELOKUVA JOSKUS TEHTÄISIIN.

Lisäksi, telkkarista S&A:ta katsottuani ja heti putkeen Rushmoreen uppouduttuani en voinut olla kuvittelematta jonkin sortin yhdistelmää noista kahdesta. Entä jos Max Fischer Players esiintyisi New Burbagen teatterifestivaaleilla? (Herman Blume houkuteltaisiin festarin uudeksi sponsoriksi. Maxin mieltymys pyrotekniikkaan, slangidialogiin ja blockbusterien näyttämöversioihin koettelisi Geoffreyn itsehillintää. Ja MFP –troupen versio mistä hyvänsä Shakespearen näytelmästä olisi tietysti täyttä dynamiittia. Entä ovatko Darren Nichols ja Max sukulaissieluja vai kilpailijoita samasta persoonallisuudesta veriseen loppuun asti? Kahta kauhukakaraa ei yksi festivaali vedä. …Ja kumpi voittaisi miekkailussa, entä kumpi aseettomassa mittelössä?) OIKEESTI VÄHÄN OIS IHANAA!

Chut the fuck up! Joku yrittää tehdä Donnie Darko -jatko-osan?! Ärräpää! Eivät ole tainneet huomata että aprillipäivä meni jo. Mistä ihmiset näitä neronleimauksia saa? Olen ymmälläni — varsinkin tästä retoriikasta:

Simon Crowe of Velvet Octopus added: ”I think there is a new generation of cinema-goers who will be very excited to see this film.”

Donnie Darko ilmestyi 2001, ”director’s cut” ilmestyi 2004, ja nyt on muka jo olemassa sukupolvi joka… Apua, antaa olla. Joku varmasti vain vitsailee.
Minä puolestani jään ihmettelemään miksei kukaan vieläkään tajua tehdä DD:lle sitä ainoaa oikeutettua jatko-osaa Sparkle Motion: The Movie!

* * *

Kun tämä merkintä on jo valmiiksi turha, niin menköön. Pakko kertoa että sain kuin taikaiskusta takautuvasti valtiolta selvää rahaa sen verran, että pääsin tilaamaan Slings & Arrows: The Complete Collectionin ynnä Rushmoren Criterion-julkaisun! Ihanaa! Ihanaa ihanaa ihanaa! Paketin pitäisi tulla rapakon takaa parin viikon sisällä.
Taidan olla seko (en kuitenkaan tarpeeksi seko ymmärtääkseni miksi joku antoi luvan tehdä Donnie Darkolle jatko-osan ilman Richard Kellyä tai yhtäkään Gyllenhaalia taitaitai) kun minulla on ladattuna koko S&A mutta silti katson sitä mieluummin FST:n tahtiin… On vain jotenkin kivan kihelmöivää odottaa sen jaksoja viikko kerrallaan. Sitten kun kaikki jaksot on esitetty, voin ruveta pitämään tuijotusmaratoneja. Tilasin varmaan DVD-boksin ihan vain ollakseni tukena tai kiittääkseni jotenkin. Tai ihan vain siksi että se on minulle aivan erityinen sarja, ja jotkut erityiset asiat on pakko kahlita ja pakata pahviaskiin ja käännellä käsissään ja esitellä hyllyssään. Ja Rushmore kaikilla mausteilla… Miten lie olen kituuttanut ilman sitä näinkin kauan.

Slings & Arrowsin toinen kausi ei ihan yltänyt ensimmäisen tasolle, mutta oli silti upea, ja sen perjantainen päätösjakso jätti tietysti nälkäiseksi näkemään millaisia valtataisteluita kolmoskausi tuo tullessaan. (Sivuhuomautuksena: toivottoman huvittavaa, miten Geoffreyn siistiytymisyritys levähti käsiin ennen kuin näytös ehti kunnolla loppuakaan. Hobo-chic!)
On huomionarvoista, että kausi oli lisäksi tulvillaan yksityiskohtia jotka aukeavat vain ykköskauden katsoneille. Onhan niitä monissa sarjoissa, mutta todella harvoin tällaista määrää. Vaikkapa Geoffreyn ja Ellenin kohtaus Romeon ja Julian kulisseissa oli hieno hetki myös sellaisenaan, mutta Ellenin kommentti, että hän ei jaksa Romeota ja Juliaa, koska omassa elämässä ei ole samanlaista intohimoa, oli sitäkin liikuttavampi kun muistaa Geoffreyn ekan kauden ”life can’t compete with that”-puheen Ellenistä. Nuo yksityiskohdat ovat sekä nautittavia että kunnioitettavia esimerkkejä sarjan luojien panostamisesta jatkuvuuteen, joka antaa vaikutelman, että S&A:n maailma on elänyt jo ennen kuin kamerat ryhtyivät seuraamaan sen tapahtumia ja tulee elämään *| kameroiden lopetettuakin, ei ainoastaan jakso tai kausi kerrallaan.

*| Anteeksi huono suomeni.

[Varoitus: ÄÄRIMMÄISEN TURHAN MERKINNÄN päätösosa! Jatkaa lennosta.]

Geoffrey: ”I have been offered a job.”
Ellen:
”Let me guess, someone’s hired you to slander the dead. You’re very good at that.”
Geoffrey: ”No, they’ve asked me to be the Artistic Director.” (kikattaa)
Ellen: ”WHAT.”
Geoffrey: ”Well, interim Artistic Director while they search for a real one, but you know how long that process could take — weeks, months, years…”
Ellen: ”You can’t come back, you’re insane.”
Geoffrey: ”Apparently that doesn’t matter in the theatre.”
Ellen: ”Geoffrey, this is my home. I don’t want you in my home.”
Geoffrey: ”Frankly, Ellen, your home could use a little cleaning. And anyway, don’t you think this is what Oliver would have wanted? You and I, thrust together by his tragic death? …Or maybe you don’t agree? Why don’t we ask him!” (nostaa kylmälaukun baaritiskille) ”Is this what you wanted, you sly old devil? —’That’s right, Geoffrey!’
Ellen: ”You didn’t–”
Geoffrey: ”M-hm. I promised him that I would look after his head. And unlike some people, I keep my word.”

Anna: ”It’s not heavy at all.”
Geoffrey: ”It’s much lighter without the ego.”

Työmotivaatio.

Anna: ”You sound cranky.”
Richard: ”Anna. All I do, all day, is beg for money. I am way beyond cranky. I wish I was cranky.”

Geoffrey: ”I do not want to be insane… I refuse to be insane…”
Oliver: ”That’s the spirit!”

Geoffrey: ”I’m not mentally equipped.”
May: ”If you ask me, we could use a little madness around here. What’s on the agenda today?
Geoffrey: ”Nothing. Avoiding people.”
May: ”Good — ease into the job.”

Priorisointi.

Geoffrey: ”Forget about perfection. There’s nothing more boring than perfection. Imprecision, fear — this is what gets them to their feet.”
Jack: ”Well, I should be brilliant then.”
Geoffrey: ”And it is not that big of a play.”
Jack: ”Yeah, right!”
Geoffrey: ”Come here. Sit down. Sit. Now, look at me. I want you to think of it in terms of six soliloquies. OK? Count’em off with me. O, that this too, too solid flesh… O, what a rogue and peasant slave am I… To be or not to be… ’Tis now the very witching hour — that’s a short one, that’s only twelve lines… Now might I do it pat… How all occasions do inform against me… That’s it. Six. And the rest, as they say, is silence.”
Jack: ”I think there’s some dialogue in between.”
Geoffrey: ”Filler.”

Jack: ”I’m gonna throw up.”
Geoffrey: ”Use it.”

Hermoromahdus.

Ellen: ”Why did you run away?”
Geoffrey: ”That was an entirely different situation.”
Ellen: ”Yes, you ran away in the middle of a performance.”
Geoffrey: ”Not now, please!
…Okay. It was you.”
Ellen: ”Oh, come on.”
Geoffrey: ”You and Oliver. And a broken heart. Or, maybe it was just my time to go whohoohohohoo mad! I don’t know, I give up!”

Ellen: ”They tried to go on without you.”
Geoffrey: ”Yeah, well. You can only go so far without your Hamlet before you hit a speech.”

Geoffrey: ”I could offer nothing. Nothing. I would have cut my throat, but you’re not allowed to do that in front of subscribers, so …I jumped in there.”
(Molemmat katsovat lavastehautaan)
Ellen: ”You didn’t come out for seven years.”

Geoffrey: ”I think human beings, all human beings, are by nature selfish and so when we mourn, we are actually mourning a part of ourselves that has died. You have now lost the person that defined you. And so, in a sense, you have lost your identity. Who are you now without her? You are uncomfortable inside your own skin. You have become a stranger, even to yourself.”

Policeman: ”Him? Were gonna have to keep him for observation.”
Anna: ”Why?”
Policeman: ”Because he was found drunk, in tights, trying to stab people with a sword.”
Anna: ”That’s just Geoffrey being Geoffrey.”

”Juuri saamamme tiedon mukaan…”

Geoffrey: ”What is happening here? You’re dead!”
Oliver: ”Apparently, there’s an afterlife. Despite what they taught us in university.”

Geoffrey: ”Let’s cut to the chase, shall we? Are you dead or am I insane?”
Oliver: ”I don’t see why those two thoughts are mutually exclusive.”
Geoffrey: ”Well if I’m insane then I’m talking to myself, aren’t I!”
Oliver: ”And I’m a figment of your deranged mind? I’d rather be dead, thank you very much.”

Geoffrey: ”No, honestly. Why are you haunting me like this? Do you have some kind of purpose? Is there some sort of mystical task or something, that you’re supposed to perform before they let you move on?! Because I tell ya, I’ll help you, my friend, I would very much like to help EXPEDITE THAT PROCESS!”
Sarkastinen Oliver: ”I’m sorry, Geoffrey, I don’t know why I’m here. There was no pamphlet in the coffin.”

Richard: ”Everyone cries when they’re stabbed. There’s no shame in that.”

[Varoitus: ÄÄRIMMÄISEN TURHA MERKINTÄ OSA 1. Sitaatteja, sitaatteja, sitaatteja! Ack!]

Kevät. Vuodenajoista p*skin.
Inhoan kevättä ja kevätsäätä. Voisin muuten perustella, mutten halua masentaa itseäni miettimällä sitä hetkeäkään liian kauan. Olisi vain ohi nopeasti. Tänä vuonna se on kuitenkin sujunut hiiiukannnn kivuttomammin — ehkä olen ehdollistunut hyväksymään kevään ihan vähän helpommin, koska lähes jokainen kesä elämässäni on tuntunut olevan edellistä parempi. Poikkeuksia on ollut vain pari, joten nyt en voi olla ajattelematta joka vuosi paranevaa kesää jo keväällä. Kissat poukkoilevat Casa Karikosken pihassa, krookusta pukkaa, kuten kohta myös lyhyttä kesätukkaa. Kevät on voittanut tämän erän, mutta ottelu jatkuu.

Slings & Arrows on parasta, mitä Kanadasta on ikinä tullut.
Se on yksinkertaisesti jotain aivan ainutlaatuista, vaikken ole katsonut sitä vielä loppuun saakka. Sanon tämän vakavissani, sillä televisioriippuvuuteni on syvä ja lavea. Omasta puolestani julistan S&A:n Kanadan suurimmaksi saavutukseksi koskaan. Ai niin eikös ne siellä perustanu ensimmäisinä liigan jollekin joukkuepelillekin? Lumifrisbee, avantocurling tai joku muu talviaktiviteetti. Ei pärjää S&A:lle. Geoffrey Tennant on uusi lisäys roolimalleihini, ja Paul Gross sankareihini — mikä taituri, tietysti muuta komppaniaa unohtamatta. Tämä ryhmä saa koko huomioni haltuunsa henkäyksenhelposti ja (sarjan säälimättömästä komiikasta huolimatta) ihailtavan todentuntuisesti.
Kuten aiemmin kirjoitinkin, S&A:n näyttämönä on Shakespeare-painotteinen teatterifestivaali, mutta vaikka olisi aika hauskaa esitellä henkilöhahmot piinaavan yksityiskohtaisesti, se on vielä hauskempaa itse koettuna. Joten KATSOKAA ITSE, en voi paremmin sanoa.

Turhuusvaroitus on hoidettu. Eli etiäpäin. Ehdoton suosikkihetkeni on kohtaus ykköskauden päätösjaksosta. Festarin taloudellinen johtaja ja varsinainen taiteen vastapaino Richard hehkuttaa ensimmäistä Hamlet-kokemustaan ohjaaja Geoffreylle, joka on rohkaissut nuoresta Hollywood-kiiltokuvasta Jackista esiin odottamattoman pätevän lavaesiintyjän:

Richard: ”That was… I don’t know what to say, that was incredible! You know, I saw Chorus Line when I was sixteen years old–”
Geoffrey: ”The critics are gonna slaughter us.”
Richard: ”What? How can they?”
Geoffrey: ”Because Jack is an American movie actor. That’s all they’re going to write about. Right?”
Richard: ”They can’t ignore what happened on this stage tonight.”
Geoffrey: ”What did happen, exactly?”
Richard: ”I– I don’t know! This is all new to me!”
Geoffrey: ”Well please, join us again! We do eight shows a week, matinées on Wednesdays and Saturdays.”

Tuo viimeinen, traaginen ja periksiantamaton, jalo ja säälittävä repliikki näyttelijänsuorituksineen viimeistään murtaa padon.

On toki hölmöä kirjoittaa dialogia ylös, koska niin hyvä kuin sarjan käsikirjoitus onkin, näyttelijät nostavat sen kolmanteen potenssiin… Mutta näiden hetkien muistelu kohottaa mieltäni niin kovasti. Toisella katsomiskerralla, etenkin hyvin pian ensimmäisen jälkeen, kyyneleet eivät enää virtaa yhtä herkästi, mutta puristus kurkussa (sekä aivojen hyrrääminen ylikulturelleilla ylikierroksilla) säilyy. Nauru onnistuu säilymään sitäkin pidempään.


Arvot.

Holly (motivaatioäänitteensä kanssa): ”I am the center of my universe. All things revolve around me. My power is beyond measure. I am God. Please turn tape.”

Richard: ”You want to associate your product with crippled athletes? That makes no sense. ’Drink the water that blind hurdlers drink’?! That’s insane!”

Rakkaustarina.

Ellen: ”Geoffrey, wait. I’m a lot older now.”
Geoffrey: ”Yeah, me too.”
Ellen: ”I just don’t want you to be disappointed.”
Geoffrey: ”Ohh God…”
Ellen: ”I don’t know who you’ve been with! Firm young actresses…”
Geoffrey: ”No.”
Ellen: ”No? What, firm young actors?”
Geoffrey: ”No, I haven’t been with anyone.”
Ellen: ”You’re lying.”
Geoffrey: ”No, I’m telling you the truth!”
Ellen: ”For eight years?!”
Geoffrey: ”Ellen, listen. You have to remember I was in an asylum. And then, when I got out, I just kinda never met the right girl.”

Muistopuhe.

Geoffrey: ”’The theatre is an empty box, and it is our task to fill it with fury and ecstasy. With revolution.’ You know, for a time — for a time — there was a kind of electricity in this place I’ve not experienced anywhere else. Because Oliver made us believe that what we did had meaning. He made us believe that love could be rekindled, that regimes could be toppled, by the simple act of telling a story truthfully. Ridiculous ambition, really. It was a beautiful idea.
Naww, it’s all gone to shit now.”

Karisma.

Ellen: ”I don’t know how to do anything else. I’d starve to death if I left the theatre. […] I wonder what life would be like if I could bake or something.”
Geoffrey: ”Ah, well, you would be the bakery queen, and you would be constantly late, you’d be petty and argumentative and everyone would hate you, but the people — they would still line up to buy your tarts.”

Karma.

Sloan: ”You’ve had your chameleon for a year and you didn’t even know what sex he is?”
Ellen: ”It was a present from a friend, a kind of a joke. He was trying to teach me responsibility.”
Sloan: ”They are a lot of responsibility. That’s some ’joke’ your friend played, giving you an exotic animal as a pet. Sounds like a jerk.”
Ellen: ”Well, he’s dead now, so… Ha-ha.”

Johtajuuden realiteetit.

Geoffrey: ”Now, let’s try it again without the Vietnam flashback.”

Richard: ”What the hell are we going to do? I mean, I know what I’m gonna have to do, I’m gonna have to go to the Minister of Culture and beg for money like some kind of blind hurdler!
Geoffrey:
”I think we should downsize.”
Richard:
”We’re gonna have to downsize. I’m gonna have to fire people. Anna’s gonna kill me.”
Geoffrey:
”Richard, I agree with you.”
Richard: ”Oooh?”
Geoffrey:
”Yeah. This place is too big! We need a small company of good, solid actors… Add a little fear, there’s not enough fear here. No, actors should be frightened for their lives. That’s when they do their best work.”
Richard: ”Really? That’s just like normal people!”

Geoffrey: ”Look at this hideous mug that I stole from the gift shop this morning! Look at this! ’Art!’ Literally, art as product. This — is a crime.” *|
Basil:
”Fascinating.”
Geoffrey:
”Oh, by the way, it was made in Malaysia.”

Art!


Olen myös äärimmäisen helposti johdateltavissa, sillä sarja saa minut ikävöimään esiintymistä. Minussa elää todella turhautunut (ja varmaan myös surkea) näyttelijä, suostumatta välittämään siitä tosiseikasta, että olen esiintynyt vain kolmessa kesäteatterimusikaalissa 🙄

No jaa. Eräässä mielessä animaattoritkin ovat näyttelijöitä, jotka käyttävät toisen hahmon ruumista. Eleet ja kehonkieli heidän täytyy kehittää ja tehdä itse, ja saada hahmo elämään aivan kuten ”ihmisnäyttelijäkin” tekisi. Siksipä animaattorit ovat kautta aikain filmanneet itseään ja näyttelijöitä referenssimateriaaliksi. (Tosin niitäkin liikkeitä täytyy yleensä liioitella, jos haluaa saada animaatiosta elävän näköistä.) Motion capture -tekniikoista en nyt jauha — animointi on (tietenkin täysin henkilökohtaisesti, tällaiselle ”kaikki pitemmän kaavan kautta”-kannonkäppänälle) mielestäni vaikuttavampaa kuin liikkeenkaappauksen käyttö. Mutta minä en ole vielä animaattorikaan, eli turhautuneiden ammatinharjoittajien määrä aivoissani alkaa käydä ahdistavaksi!

Varsinkin kun nyt siis haluaisin kaiken muun lisäksi tulla isona GEOFFREY TENNANTIKSI.

*| [Ai myymälävarkauteen verrattuna? Hm, pakko myöntää…]

Huomenna pääsen uudestaan Pixar-näyttelyyn, jee. Ja eiköhän sillä suunnalla ollessa tule ostettua myös luettavaa.

Menen Noitanäytelmään parin viikon päästä, jee, mutta pelasin loppujen lopuksi varman päälle sen ikärajoituksen suhteen ja mukaani tuleekin ainoastaan ”uusi” lapsikaveri eli lapsikaverin vanhempi veli. Oma pitkähkö kokemukseni esikoisen asemasta ja pikku hulttioiden nauttimista usein ansaitsemattomilta vaikuttavista eduista *| on nähtävästi mennyt kohdallani aivan hukkaan, sillä tunnen jo valmiiksi syyllisyyttä tästä ”laiminlyönnistä” ja joudun melko varmasti suorittamaan hyvitystä myöhemmin, vaikka tilanne on siis tämän jälkeen veljesten kesken tasoissa.

Pari päivää sitten elin kauhistuttavan aamun, kun ensimmäisenä herätessäni näin postiluukusta pudotetun (asun aika ahtaasti, kuten sanottu) kirjeen Capilanosta. Kaiken kukkuraksi olin juuri havahtunut unesta, jossa hammaslääkäri kiskoi minulta poskihampaan, ja vapisin otsa hiessä. Luulin kirjeen nähdessäni että rukkaset tuli, sillä olin kuullut kesäkurssilla juoruja (eli ei mistään virallisesta lähteestä), että huonoimmat hakijat, joiden piirustustaidoilla ei ole mitään mahdollisuuksia, on helpointa havaita ja karsia joukosta pois ennen kuin ryhdytään harkitsemaan kelvollisten hakijoiden järjestystä — ja että hylätyt siksi saisivat tiedon tilanteestaan aikaisemmin kuin hyväksytyt. Mutta HAH! Kirje olikin vain varainhoitajan toimistosta, jossa selviteltiin jotain viime kesäisiä luottokortilla suoritettuja kurssimaksuja (en jaksa mennä yksityiskohtiin. Asia on joka tapauksessa hanskassa).
Pumppuni laukkasi silti siihen tahtiin, että huolestuin kuinka sille mahtaa käydä oikean päätöksen lävähtäessä eteismatolle.

* * *

Olen rikollinen! Pitkään aikaan ei ole omatunto tv:n luvattomasta katselusta kolkuttanut, mutta nykyisin kanavapomot, myös YLE:llä, ovat niin anteliaita ja hemmottelevat juuri minun makuani, että kaidan tien kutsu on tavallista voimakkaampi. Olisin mmmeeeeelkein valmis maksamaan ehtaa rahaa esimerkiksi Ykkösen uudesta Jam & Jerusalem (”Puuhaa ja pullateetä”) -sarjasta. Ensijakson katsoin silkasta solidaarisuudesta sen näyttelijöille ja lajityypille. Vaikka se oli aivan odotettua laatua, luulin hetken ajan havaitsevani hiukkasen liikaa yrittämistä ja pinnistämistä …ja sitten tapahtui sarjan keskipisteenä toimivan naisyhdistyksen ”Kulissien takana Lidlissä” -dianäytös(!), jolloin Puuhaa ja pullateetä siirtyi kertaheitolla pakkokatsottavien joukkoon.

Puhumattakaan sitten FST:llä uusittavasta sarjasta Slings & Arrows (ykköskauden suomennos oli ”Pää pystyyn, Hamlet” ja tällä hetkellä esitetään kakkoskautta nimellä ”Macbethin kirous”. Kyllä, kyseessä on saman sarjan toinen kausi, mutta eri suomennos. Kolmoskausi esitetään sitten nimellä ”Hyvästi, Kuningas Lear”). Koko sarja jäi minulta kiinnostuksestani huolimatta ensimmäisellä esityskerralla katsomatta, jostain unohtamastani syystä. Nyt korjaan tätä erehdystä perinpohjaisesti, ja sekä nauran että nieleksin kyyneliä aivan joka jaksossa. Uskallan sataprosenttisen varmasti luvata kanadalaissarjan uppoavan sekä aihepiirinsä (Shakespeare-painotteisen teatterifestivaalin pyörittäminen) että käsittelytapansa puolesta niin brittikomedian kuin outoluonteisen laatu-tv:nkin ystäviin.

Tarjolla on kärttyisen kuivaa huumoria, arvaamattomuutta ja yksinkertaista koskettavuutta, klassikkonäytelmien kiehtovaa käsittelyä eikä liikaa realismia. Hyvä farssi sekä henkilöiden sisimpien tuntemuksien setviminen kulkevat ihailtavasti käsi kädessä: viihdearvot ovat kohdallaan, mutta hahmojen moniulotteisuudesta tinkimättä, eikä koskaan rautalangasta vääntäen. Että osaa olla ihana sarja. Viime jaksonkin pätkä lasten esittämästä Macbeth-versiosta olisi voinut äityä liiallisen epätoivoiseksi eksentrisyyden tavoitteluksi, mutta sen seisauttaminen tyynimmilleen ja olennaisimmilleen juuri oikealla hetkellä (”En ymmärrä elämää.”), päähenkilön kaiken stressin ja harhojen keskellä, saa mut melkein niiskuttamaan kun ajattelenkin sitä.

Taas mieletöntä televisiointoilua. Ei voi mitään.

*| Vitsiä 😉 veli se on hulttiokin veli.

Arkisto