You are currently browsing the tag archive for the ‘Spaced’ tag.

Mistäs kaikesta mun pitikään kertoo… Aloitan Anime Evolutionista. En onnistunu saamaan koko viikonloppua vapaaksi joten menin ”messuille” vain sunnuntaina, ja silloinkin olin melkein koko päivän Cloudscapen pöydän takana. Ehdin silti kiertää koko ”artistisiiven” ja näin monta tuttua ja sainkin pari tuttua. (Vähän vaikea sanoo että ”sain pari kaveria” koska eihän näin lyhyessä ajassa vielä voi tietää onko ne mun kavereita. Mutta toisaalta jos ne on tavannut Cloudscapen kautta niin se on jo aika hyvä luottamuslause.)

* * *

Kesäleffoista… (Sori kun oon tämän kanssa myöhässä. Työt ja sarjikset jättää yllättävän vähän aikaa bloggaamiselle.)
Katsoin tietysti Scott Pilgrim vs. the World :in ensi-illassa, koska vaikka en Scott Pilgrim -sarjista olekaan lukenut ja vaikka Michael Cera on hieman ärsyttävä, pesun- ja hiiliajoitustestin kestävälle (anteeksi omahyväisyyteni) alkuperäiselle Spaced- sekä Jason Schwartzman-fanille Edgar Wrightin ja Schwartzmanin ensimmäistä kertaa yhteen tuova elokuva oli HINGUTTAVA PAKKONÄHTÄVÄ. Parhaat odotukseni toteutuivat ja jopa ylittyivät: leffa on täynnä hyviä näyttelijöitä Michael Ceraa auttamassa; näin Kieran Culkinin ensimmäistä kertaa sitten Freak The Mighty :n (elokuva joka itkettää minua melkein joka katsomiskerralla, mutta oikeista syistä) ja kuten silloinkin, hän oli kiistämätön tähti; arkieloon lisätyt efektit ja temmokas kuvakieli kääntyivät eräänlaiseksi ”seuraavan sukupolven Spaced”iksi — ei vähiten kämppiseloa esittelevissä kohtauksissa, joista tuli (nostalginen ja onnellinen) tunne, että joitakin niistä visuaalisista vitseistä olisi harkittu Spaced :iin mutta karsittu ajan ja työmäärän vuoksi, ja niitä olisi nyt päästy käyttämään, yhtä viihdyttävin ja katsojasuhdetta vaalivin tuloksin; Spaced-fani ja sukupolvensa parhaaksi ääni-imitaattoriksi paljastunut rakastettava Bill Hader pääsee lyhyesti ääneen castingvalinnassa jonka voi nörttimäisen kutkuttavasti kuvitella Spacedin jenkkijulkaisun kommenttiraidoista jatkuneeksi yhteistyötoiveeksi; ja lopputekstien aikana kävi ilmi, että Beck oli kirjoittanut varta vasten tälle leffalle noin puolet juuri kuulluista lauluista, mitä en ollut hokannut etukäteen mutta mikä kävi järkeen ottaen huomioon miten paljon olin kyseisistä biiseistä nauttinut. (Jos ne eivät olisi olleet täysin uusia Beck-biisejä olisin varmana tunnistanut ne 😀 )

Vaikka en pelaakaan hurjasti videopelejä, en myöskään ole viettänyt viimeistä kahtakymmentä vuotta tynnyrissä — voisi sanoa pelien olevan ainoa popkulttuurin muoto johon EN ole kehittänyt riippuvuutta, joten suurin osa geimeri(höhöhöhör)viittauksista osui ja upposi mullekin. (Huom, ”osui ja upposi” on hyvä asia. Siinä teille tämmöstä vanhaa manuaalista pelihuumoria 😛 )
Haluan siis erityisesti hälventää sellaisten ihmisten Scott Pilgrimiä koskevat ennakkoluulot, jotka uskovat ettei ”videopelileffa” vetoaisi heihin. (Mutta nopeatempoisia toimintaleffoja sentään pitää sietää. Jos ei itseironisesti tyylitelty viihdyttävä rymistelykään kelpaa ja olet esimerkiksi yksi niistä vanhemmista joista nykyiset lastenohjelmat käyttävät liikaa leikkauksia ja liian monia kamerakulmia, tämä leffa ei hauskuudestaan huolimatta ole oikea katsomisvalinta.)

Ilokseni voin raportoida että hörönaurut eivät johdu pelkistä pelikulttuuriviittauksista vaan yhtä usein visuaalisuudesta, absurdeista konsepteista, näyttelijöiden koomikkotaidoista — kaikkein lyhyimmätkin roolit on miehitetty mahdottoman itsevarmasti ja huumorintajuisesti roolinsa luovilla näyttelijöillä. Suurin yllätys ja yksi elokuvan kohokohdista oli Chris Evansin roolihahmo, jonka jokainen liike oli täydellisesti ajoitettu ja puhetapa tuppasi naurattamaan olipa hänen dialoginsa sitten mitä hyvänsä — en osannut odottaa moista häneltä. Kunnia ei tässä tapauksessa voi mennä ainoastaan käsikirjoitukselle eikä ohjaajalle, vaan minun täytyy myöntää hoivanneeni erittäin epäreilua mielikuvaa Evansin kyvyistä. Tämä kaikki sulautui MIELIPUOLISEN NAURATTAVAKSI, monessa käänteessä Michael Cerasta huolimatta jopa sympaattiseksi (mm. Culkinin esittämä Wallace yltää yhden elokuvan keston aikana lähes samalle tasolle ”pidettävyydessä” kuin Spacedin monen jakson etumatkan saavat rakkaat hahmot) usean katsomiskerran kestäväksi viihdepommiksi.

Alkuperäisen sarjakuvan (tarina ja taide: Bryan Lee O’Malley) faneille en osaa sanoa mitään avuliasta, olen lyhyesti selaillut sarjista luokkakavereiden kautta eikä se oikein koukuttanut minua lukemaan koko juttua. Kaverini, jonka kanssa leffan näin, sanoi ettei se kovasti muistuttanut sarjista… Itse en tiedä muuta kuin että elokuva on hyvä.

Se toinen kesäleffa jolle halusin raivata bloggausaikaa oli Angelina Jolien tähdittämä Salt. Todella näppärä ja ”she’s got nothing left to lose”-arvaamattomuutta uhkuva agenttilivistely, jossa on kaiken lisäksi Liev Schreiber (tosin armottoman typecastingin uhrina jälleen kerran. Jos on seurannut Schreiberin uraa ja tietää castingheppujen mielikuvituksettomuuden, Salt :in loppukäänne spoilautuu heti kun näkee, kuka Saltin työkaveria esittää! Mutta silti Schreiber on aina ilo nähdä). Kirjoitin viime kesänä, ettei minua häiritse niinkään naispäähenkilöiden vähyys seikkailu/toiminta/tms. elokuvissa, vaan se, ”että seksikkyyttä on ajateltu ennen muita hahmon ominaisuuksia ja siihen on panostettu enemmän kuin miessankareiden ollessa kyseessä […]” <– Miksi kirjoittaisin koko jutun toistamiseen, kun voitte lukea sen yhden klikkauksen päässä :]

Salt pääsee (valitettavan pienen) esimerkkijoukon jatkeeksi siitä mitä haluaisin nähdä enemmän. Eikä siinä kaikki, elokuva oli myös kepeästi hintansa arvoinen ajanviete, laadukas ja antaa paranoidin angstisella mutta samalla rukiisen määrätietoisella tunnelmallaan Bourne-trilogialle tervehenkistä kilpailua.

Lyhyesti sanottuna (ja anteeksi itseni lainaamisesta!) aivan kuten mainitsemassani blogerossa toivoin, agentti Salt ON ”joku jonka voi uskottavasti kuvitella asettavan työnsä kampauksensa edelle”.

…Juuri kun pääsee tuota sanomasta, on pakko muistuttaa että käsikirjoituksessa oli alunperin miespuolinen päähenkilö ja rooliin odotettiin Tom Cruisea. Ei siis sittenkään erityinen edistysaskel kyseessä. Ei kai voi muuta sanoa kuin onneksi on naisnäyttelijöitä kuten Jolie, joiden edessä jopa naispuolisia filmifriikkejä häpeällisesti aliarvioivat leffastudiot joutuvat nipistämään suunsa kiinni ja antamaan kassojen puhua — mutta eikö parempi askel olisi kirjoittaa monipuolisempia rooleja naisille, ei antaa naisille miesten rooleja?!

* * *

Tän blogimerkinnän otsikko on väärin kuultu Beck-sanoitus. Oikeasti What does it mean / To fake your death / To wake up tainted. Lyriikat ovat vain yksi monista syistä, joiden takia Beck on suosikkimuusikkoni. Beck-sanoitukset ovat mulle varteenotettava innoitus monissa taiteellisissa pyrkimyksissäni — muun muassa siksi että ne inspiroivat niin hauskaan sanavääntelyyn. Ne ovat jo alun perin minun tyyliäni, mutta tarjoavat niin monia vaihtoehtoja käytettäväksi, että harvoin jätän Beck-lyriikat koskemattomiksi, vaan ”lisäilen” niihin omia sanaleikkejä. Ja tämä blogero jotenkin tuntui sopivan tuohon fraasiin (ehkä senkin vuoksi etten ole pitkään aikaan ehtinyt lähettää nettiin yhtään elonmerkkiä :mrgreen:), jonka aina laulan oikeiden sanojen asemasta ”Think I’m in Love” -laulussa, vaikka oikeat sanat tiedänkin 😉

Syksy on. Pari päivää sitten aurinko vielä porotti, mutta sitten saapui vilpoisuus ja tänään on ensimmäinen virallinen sadepäivä. Ihan siis jos kiinnostaa… Eipä taida ketään kiinnostaa.

Elävänmallinpiirustus jatkaa puksuttaa edelleen yhtenä eloni valoista. Kesän elmalkerhossa on nautittavampaa piirtää koska kesäisin ei ole yhtä paljon osanottajia. Juuri äskettäin me entiset opiskelijat luovutettiin kerhon ohjakset nykyisille kakkosluokkalaisille, ja vaikka tästä lähin mun pitääkin siis maksaa elmalpiirustuksesta, on kyllä yllättävä helpotus vapautua varainhoidon ja mallien varaamisen velvollisuudesta. Voi keskittyä yksinomaan piirtämiseen ja sen meditatiiviseen vaikutukseen. Opuksessa työskennellessäni saan myös ideoita uusista piirustusmateriaaleista ja olenkin käyttänyt elmalkesäsessioita kymmenien kynien, hiilien ja muiden tikkujen vertailemiseen.

Paperikokeilut ovat vähemmän käytännöllisiä kuin piirustuvälinekokeilut, koska yhden elmalsession aikana (nopeita poseerauksia animaattoripainotteisessa kerhossamme) kuluu paperia hurrrjasti. Siksi niihin haluaa käyttää halpaa paperia, ja kyseisen hintaryhmän tarjoamat harvat vaihtoehdot on nopeasti vertailtu!
Newsprint on ohutta, harmaahkoa, vaatii pehmeän piirustusvälineen kuten hiilen tai contén — lyijäri tai puuvärikynä tarttuu huonosti.
Cartridge (”tusinapaperi”) on vääääähän paksumpaa ja hyväksyy kovempia piirustusvälineitä, pakkauspaperi on samaa mutta ruskeaa.
Siinä ne olivatkin, ja kaksi viimeistä vaihtoehtoa maksavat molemmat tuplasti sen mitä newsprint. Kulukki on niin suuri että jo tämä hintaero teki päätöksen kouluaikana helpoksi. Mutta eilen piirsin pastelleilla ja lyijäreillä pakkauspaperille, ja kokemus oli niin palkitseva, että taidan vähäks aikaa siirtyä pakkauspaperiin ja tehdä kokeiluja sen väriyhdistelmistä.

Väriyhdistelmistä tuli mieleen että olen tyytymätön pikkuruiseen skanneriini. Jos ois rahaa hankkisin uuden. HIRMU KIINNOSTAVAA LUETTAVAA TAAS, tiedän… Selkeesti aika lopetella ja palata kun on parempi inspiraatio.

Jesssss mulla on vapaapäivä ja onnistuin silti heräämään ennen kuin mulla yleensä edes työpäivä alkaa!! Toivottavasti se tarkoittaa että ehdin tänään edistää kaikenlaisia rästissä olevia luovia pyrkimyksiä. Ehdinhän mä sentään jo blogata ennen aamupalaakaan 😛

[EDIT: Anteeksi jos jotakuta häiritsee se että bloggaan tällaisista aiheista kuin kylmäverinen liero vaikka Kauhajoella on ammuskeltu, mutta itse en todellakaan voi muuta asialle kuin esittää surunvalitteluni, ja jatkaa täällä maapallon toisella puolella arkieloani kuten tähänkin asti. Anteeksi etten ole järkyttynyt.]

Perjantaisen esitelmäni aikana olin niin hermona etten oikeastaan kuullut kaikkea mitä itse sanoin. Puhuin liian nopeasti ja kompastellen omaan kieleeni. Säikähdin alkuaplodeja. Tärkeimmät asiat tuli onneksi sanottua. Luultavasti. Ärsyttää ja kummastuttaa, että vaikka järjellä tietäisin kaikkien läsnäolijoiden olevan täysin harmittomia, julkinen puheenvuoro saa minut liioittelematta oksennuksen partaalle.

Vain pari luokkatoveriani oli kuullut Spacedistä. Kuten suunnittelin, näytin kaksi lyhyehköä kohtausta kakkoskauden viidennestä jaksosta (vaikka, kuten sanottu, ne eivät olekaan ehdottomat suosikkikohtaukseni koko sarjasta), ja selitin miksi oikein olin ne valinnut: nähtyäni feikkiammuskelun sarjan ensiesityskierroksella Suomessa [= v. 2001. Olen Spaced-fani ekana ja Shaun -fani tokana. Ja Hot Fuzz -fani vasta kolmantena. Vaikka ne ovatkin kaikki loistavia, Spaced on silti kiistämättä loistavin, eikä vain siksi että tutustuin siihen ennen noita jälkimmäisiä. *| ] kokeilin ensimmäistä kertaa kunnolla storyboardin piirtämistä. Ei sillä että siitä kokeilusta olisi kovin hienoa jälkeä syntynyt! Ja ennen ammuskelua näytin Timin ja Daisyn päätöksenteon (nimittäin siitä, millä tavoin he viettäisivät iltansa kaupungilla; kolikonheiton; ja sitä seuraavan baarimylläkän), ihan vain esittelynä hahmoista ja sarjan vaihtelevasta sekä omasta mielestäni visuaalisesti …ravitsevasta tyylistä.

Katsojien naurunremakka oli ikkunoita helisyttävä; sitä osasin odottaakin. Rakkaan sarjan jakamisen tuoma yhtäkkinen riemu oli tyrmäävä ja aivan odottamaton.

Esitelmän varsinaisena sydämenä (agghh… Sori, kuulostan jopa hölmömmältä kirjoittaessani tästä kuin puhuessani tästä) jaoin kaikkein henkilökohtaisimman tulkintani ammuskelukohtauksesta (tarkoitan henkilökohtaisella, että tekijät tuskin tietoisesti tarkoittivat mitään sen kaltaista): se on minun näkökulmastani ainoa aivan todella surrealistinen kohtaus sarjassa, ja päähenkilöt luottavat siinä kirjaimellisesti mielikuvitukseensa selvitäkseen mahdollisesti vaarallisimmasta pinteestä, johon he sarjan aikana joutuvat. Eivätkä ainoastaan omaan mielikuvitukseensa, vaan viereisen henkilön mielikuvitukseen. Kaikkien osallistujien mielikuvitukseen, niin ystävän kuin vihollisenkin. Sen voi nähdä edustavan jotain sarjan synnylle (periaatteessa minkä tahansa kelpo elokuvan tai sarjan luomisprosessille) elintärkeää.

Spacedin luojien välillä sykkii energiaa, joka tekee sarjasta paljon enemmän kuin osiensa summan. Jos kumpi tahansa käsikirjoittajista/pääosanesittäjistä vaihdettaisiin johonkuhun muuhun tai poistettaisiin, sarjaa ei olisi lainkaan olemassa; jos ohjaaja Edgar Wright poistettaisiin tai vaihdettaisiin, sarja olisi p____. (Hui kamalaa, ajattelin juuri Mitä Jos -maailmaa, jossa Simon Pegg ja Jessica Hynes eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan. *Brrrrrrrr.*) Miten epätodennäköiseltä vaikuttaakaan, että sattuisi tapaamaan jonkun, jonka kanssa on niin samalla aaltopituudella, että voisi yhdistää luomisvoimat ja tuottaa jotain mitä kumpikaan yksinään ei voisi kuvitella, ja silti se on yksi isoimmista asioista joihin elokuvat (+sarjat yms.) taiteena nojaavat. Luottamuksesi omaan mielikuvitukseesi ja yhtä vahva luottamuksesi työtoverisi mielikuvitukseen — ja loppujen lopuksi katsojan mielikuvitukseen.

Tuo kohtaus siis kiteyttää minulle jotain minkä Spaced kokonaisuutena todistaa. Siihen on joskus vaikeaa uskoa; siitä tuntuu joskus typerältä haaveilla, varsinkin kun on niin kömpelö, usein jopa vastahakoinen, jakamaan omia ajatuksiaan kuin minä; mutta katsoessani Spacediä ja muita täydellisiä ilmiöitä tiedän, etten ikinä tule luopumaan toivosta.

En maininnut pitäväni itseäni kömpelönä (eiköhän se ole kaikille selvää muutenkin), mutta silti olen edelleen aika hämmästynyt että uskalsin oikeasti kertoa tuon viimeisen osion koko luokalle.

Lopettelin sanomalla, etten halua muuttaa esitelmääni viime metreillä mainokseksi, mutta että haluaisin silti suositella Spacediä kaikille läsnäolijoille, koska jokainen, joka on tarpeeksi nörtti opiskellakseen animaatiota, nauttisi tällaisesta sarjasta, ”ja mä lainaan ilomielin DVD:n kenelle tahansa joka haluaa tulla käännytetyksi.” Puolen tusinaa kättä hujahti ilmaan ja tyypillisen innostunut Rosy hihkui ”MUT ON KÄÄNNYTETTY JO NYT!”

Koska esitelmät pidetään aina viestintätuntien viimeisinä, olimme vapaita viikonlopun viettoon, mutta kello oli vasta reilu 15 ja melkein kaikilla oli vielä jalkapalloanimaatio kesken, joten menimme animaatioluokkaan ja tuikkasin ykköskauden luokan DVD-soittimeen Rosyn ja Candicen yllytettyä. En ole ikinä päässyt katsomaan Spacediä seurassa. Aika kivaa. Koska nyt minua ei ymmärrä vain Spaced, vaan jossakin määrin ainakin muutama muu ihminen, ja ehkä vielä useampikin joista en vielä tiedä. ”Tää on omaa luokkaansa”, Rosy henkäisi. ”Mä en oo ennen nähny TV-sarjaa joka saisi mut haluamaan katsoa Star Wars -trilogian putkeen heti kotiin päästyä!”
Klubbausjakson viimein koittaessa päämme alkoivat heilua musiikin tahtiin, ja alta minuutin hypimme jo tuoleillamme ja tanssimme, vedet silmissä ja keuhkot kovilla naurusta. Olin nolostuttavasti hiessä tanssimisesta. Mutta enköhän ollut nolannut itseni esitelmää mupeltaessani jo tuota pahemmin, joten mitäs pienistä. Ensimmäisen kauden katsottuamme oli myös meidän kolmen kuitenkin pakko tehdä palloanimaatio loppuun, joten luovutin Spaced-boksin viikonlopuksi Dennisille, joka oli ensimmäisenä lainausjonossa.

*| A: Spacediä on enemmän. B: Spacedin hahmot ovat hauskempia. C: Spacedin hahmot ovat rakastettavampia. (liittyy tosin A:han.) D: Spacedin ”maailma” on yksityiskohtaisempi (katso taas A) ja tarjoaa enemmän ”keksittävää”, pääteltävää sekä päätettävää. E: En väitä, että tv-sarjan täytyisi aina tarjota yhtymäkohtia omaan elämääni jotta pitäisin siitä, mutta… Spaced saa minut ajattelemaan, että joku ymmärtää. Niin kuin olen jo kertaalleen kirjoittanut: Spaced ei ainoastaan naurata, vaan saat siitä uuden ystävän.

[Kiireistä kuromista]

Torstainen historian minikoe ei onneksi ollut mikään tiukka. Ei monivalintakysymyksiä, mutta vastaukseksi riitti kaikissa tapauksissa esim. yksi lause tai nimi. Sitten päästiin katsomaan aataminaikaisia Disney-lyhäreitä ja nauramaan jälleen katketaksemme. Seuraava koe samaan aikaan ensi viikolla. John piti taas melkoisen stand-up-shown iltapäivän designtunnilla. Torstai on parsa päivä kun saa nauraa naamansa kipeäksi.

Mistä tulikin mieleeni…

Top 5: opettajien aforismit ekoilta viikoilta

— Don’t draw for one day, and you notice the difference. Don’t draw for two days, and everyone notices the difference.

— Everyone here can draw. You can be an artist who looks around and says, ”this is a bunch of really good artists. I can really learn from this.” Or you can look around and say, ”this is a bunch of really good artists, but I’m still the best.” and you won’t stay happy very long. Because whoever you are, there will always be someone much, much better than you.
…And that someone is me.

— The copyright warning is here to protect You, The Artist.

— Fix this fuckin’ thing.

— OK everybody, let’s watch some cartoons.

Läksyksi tuli kuuden tunnetilan ilmaiseminen pelkällä ”luurankoposeerauksella” (tunnetaan myös tikku-ukkotyylinä). En jaksanut keskittyä luokassa, kun kaikki olivat vähän riehakkaalla tuulella, joten lähdin kotiin, mutta sain piirrettyä vain pari asentoa.

Perjantaisin pidettävästä ”communications for animation”-kurssista en olekaan ehtinyt kertoa mitään. Yritän palata asiaan pian, mutta tärkeimpänä täytyy mainita että pidämme siellä jokainen vuorotellen lyhyen esitelmän ”inspiroivasta kohtauksesta” — näytämme ja esittelemme sellaisen kohtauksen (esim. animaatiosta tai elokuvasta), joka on innostanut meidät tälle alalle. Useimmille meistä on tietysti vaikeaa valita vain yhtä, sillä kuten olen sanonut, lähes jokainen tykkäämäni elokuva saa minut haluamaan elokuvatyöhön, mutta aikani mietittyäni olen päättänyt näyttää jengifeikkiammuskelukohtauksen Spacedistä. Itse asiassa se ei ole ykkössuosikkikohtaukseni sarjasta, mutta sopii aiheeseen, sillä se on kiistämättä ollut tärkeä sysäys unelmalleni elokuvien parissa työskentelystä. Ensinnäkin, se sai minut kokeilemaan storyboardien piirtämistä melkeinpä ensimmäistä kertaa. Siitä olikin sitten yllättävän pieni askel ajatukseen animaation opiskelusta. Lisäksi kohtaus inspiroi minua myös joltisenkin syvemmällä tasolla kuin tuolla, ja juuri siitä syystä valitsin sen enkä jotain hienoa animaatiota, unohtamatta sitä että Spaced on jo vuosikausien ajan uhannut julistautua suosikkisarjakseni koskaan. Mutta menen tarkempiin yksityiskohtiin sitten kun oma esitelmäni on valmiimpi; minun vuoroni tulee vasta ensi perjantaina. Tällä kertaa esitelmänsä pitivät Will (No Country for Old Men) ja Rosy (Dreamworksin Spirit: Stallion of the Cimarron). Ensiksi mainitun elokuvan olen nähnyt, toista en.

Lauantaina valmistauduin rasittavaan ja ärsyttävään shoppailureissuun, sillä tarvitsin lenkkarit, mutta onnekseni erinomaiset löytyivät heti ensimmäisestä kaupasta, jossa kävin. Ostin myös Spacedin ykkösalueen DVD-kokoelman. Esitelmää varten en välttämättä olisi sitä tarvinnut, sillä vaikka en tuonutkaan omaa kakkosalueen Spaced-boksiani Suomesta, minulla on jaksot aina Zenissäni, mutta aikomuksenihan oli joka tapauksessa ostaa se, ja näin ehtisin kenties ropistella uusilta kommenttiraidoilta lisämaustetta esitelmääni. Ei sillä että nippelitiedolle olisi esitelmässä älyttömästi aikaa, mutta ties vaikka tulisi kysymyksiä ”yleisöltä”. (Hmmm… En vielä tiedä onko kukaan luokkalaisistamme nähnyt sarjan. No, aina vain parempi jos on.)

Kakkosalueen boksi näyttää ulkoapäin mielestäni paremmalta, mutta ykkösalueen DVD sisältää kaikki herkulliset ekstrat edellisestä julkaisusta ja rapiat, joten viis kannesta. Ostosyy: aikaisemmin mainitsemani uutukaiset lisäkommenttiraidat, joilla amerikkalaiset kuuluisat (<–toiset enemmän, toiset vähemmän) Spaced-fanit pääsevät ääneen. Olen kuunnellut vasta ensimmäisen kauden jenkkikommentoinnit (joten jätän tarkemmat elämänlaatukirjoitukset hamaan tulevaisuuteen — sitä paitsi hädin tuskin pystyisin edes aloittamaan kirjoitusta jostakin, joka on minulle näin tärkeä ja jolle haluaisin tehdä mahdollisimman hyvin oikeutta), ja niiden perusteella ykkösalueen DVD:tä ei vielä voi väittää täysin pakkohankinnaksi. Spaced on kuitenkin aina Spaced, joten kukapa julmuri voisi syyttää esim. Patton Oswaltia siitä, että hän unohtuu päiväunelmoimaan Jessicasta kesken milloin minkäkin lauseen? Kevin Smith on kuivan hauska, ja imitoi Edgar Wrightia jos ei äänellisesti täysin osuvasti niin ainakin hengessä äärimmäisen huvittavasti. Mietin edelleen miksi Trey Parker ei komppaa Matt Stonen kommenttiraidalla, mutta hmmm, jospa onkin typerää olettaa, että vain koska Stone fanittaa sarjaa, Parker fanittaa sitä myös? Vai onko kyseessä eräänlainen ”haistakaa hillo, ei me tehdä joka ikistä asiaa yhdessä” -periaate? Vai oliko Parkerilla yksinkertaisesti hammaslääkäriaika nauhoituspäivänä? No nyt tuli uhrattua asialle ihan liikaa aivoenergiaa. Kakkoskauden uusilla kommenttiraidoilla ovat sitä paitsi tarjolla loputkin varsin houkuttelevista vieraista… Uuuuh en malttaisi odottaa niiden kuuntelemista!

…Mutta kun sosiaalisiakin taipumuksia olen alkanut kehittää! Tänään kävimme Lenan ja Tomokon kanssa lounaalla ja kävelimme ylös alas ala-Lonsdalea poiketen kaupoissa. Inhoan kaupoissa kiertelyä silloin, kun etsin jotain epätoivoisesti tarvitsemaani vaatekappaletta. Jos en ole etsimässä mitään, se menettelee. Kivaa oli. Suunnittelimme jotain viikonloppuekskursiota lähiaikoina, vaikka Grouse Mountainille näköaloja katsomaan, ja ainakin leffaan. Kerroin myös kiinnostuksestani Calvin Harrisin ensikuista keikkaa kohtaan, jos vaikka tytöt harkitsisivat mukaan lähtemistä. Yksin en nimittäin ilkeä mennä. Suomessa ehkä, mutta olen tässä vaiheessa vielä hyvin epävarma selviytymistaidoistani Vancouverin yöelämässä.

Vaikka en ole vähäisessäkään määrin ehtinyt kyllästyä omaan luokkaani — pikemminkin päinvastoin — on helpotus että on ainakin pari tuttua oman koulutusohjelman ulkopuolelta.
Voi hitsiläinen, pitäisi meilata Sashalle ja Yis’lle… Ollut niin kiire koulussa etten ole muistanut ollenkaan 😦

…niin ilman muuta Spaced.

Anteeksi tämä yhteen ajatukseen (siis tiettyihin ohjelmiin) tarrautuminen viime aikoina. Enkä sitten todellakaan ole muuttunut minkään sortin uutisblogiksi, en edes telkkarisarjojen suhteen, mutta silti on pakko hehkuttaa tätä tuoretta tiedonmurusta, jonka luin Spaced Out:ista.

Spaced julkaistaan Yhdysvalloissa (ensimmäistä kertaa 1-alueen DVD:nä) 23. heinäkuuta. Totta, tuo ei vielä juurikaan eurooppalaisia kiinnosta, mutta tässä itse pihvi: jenkkilän DVD-julkaisun kunniaksi sarjalle on nauhoitettu uudet kommenttiraidat. Sokerina pohjalla (sokeria ja pihviä? Gäh) äänessä eivät ole ainoastaan sarjan luojat Simon Pegg, Jessica Hynes (os. Stevenson) ja Edgar Wright *| vaan vierailevia kommentaattoreita ovat Kevin Smith, Quentin Tarantino, Matt Stone ja Diablo Cody. Kolme ensimmäistä ovat oikeita sankareita eikä neljäskään mikään turha heppu ole (joo joo, tiedän mää että se on nainen. Sanon sekä miehiä että naisia aina silloin tällöin ”hepuiks”). Kevin Smith! Quentin Tarantino! MATT STONE! :O (Mutta missä, missä on Trey Parker… Vaikka tämähän on jo melkein sama tilanne kuin jos maailmanrauha olisi toteutunut mutta sen päälle pyytäisi vielä strösseleitä.)

This, together with brand new cover art will hopefully sweeten the blow for those completists who already have the region 2.

–Simon Pegg

Uskaltakaakin väittää ettette ostaisi!

*| Anteeksi tämä sivuraiteelle lipsuminen, mutta pakko sanoa kuinka potuttaa se että muutamassa (muutamakin on liikaa) artikkelissa ja nettikommentissa ”unohdetaan” Simonin ja Jessican kirjoittaneen sarjan yhdessä. Shaun of the Deadin ansaitun suosion jälkeen on näköjään läsnä kiusaus kehua Spacedia vain Pegg-Wright -duon hengentuotteena. Mutta miten moista voisi edes olla huomaamatta? Eikö lopputekstejäkään enää osata lukea?? Jotkut ovat kommenteista päätellen jo hypnotisoineet itsensä blokkaamaan Jessin muutamista kohtauksistakin kokonaan pois! ”Muistatko kun Tim leikkiammuskeli niiden teinien kanssa blaapatiblaa…” Haloo! Tarkoitat sanoa ”Tim ja Daisy leikkiammuskeli niiden teinien kanssa blaapatiblaa.” Spaced ei olisi YHTÄÄN MITÄÄN jos yksikin sen arkkitehti olisi ollut joukosta poissa.
Puuh.
No, syypäät ovatkin yleensä amerikkalaisia. Siellä on Spaced-tilanne televisioesitysten suhteen ollut varmaan aika surkea. Toivotaan tietoisuuden parantuvan DVD:n myötä.

(Kyllä — olen kuullut Spacedin kehitteillä olevasta jenkkiversiosta sekä kuka sen tuottaa. Pyydän, älkää ikinä, ikinä puhuko minulle siitä. Ikinä. Jos teeskentelen ettei sellaista ole koskaan ajateltukaan, saati ryhdytty toteuttamaan, ehkä lopulta saan itseni uskomaan sen.)

Väliaikatiedotus! Upouudelta MTV3 Sarja -kanavaltahan alkoi näköjään eilen (aiemmin Ylen esittämä) Spaced eli ”Avaruuden tuntua”! Spaced DVD-boksin onnellisena pitkäaikaisena omistajana en sentään vielä joudu kiroamaan maksukanavan puuttumista kotitaloudesta, mutta haluan silti levittää tietoa mestariteoksesta, jonka uusinta on antanut odottaa itseään harmillisen pitkään. Spaced ei voi koskaan olla liian tunnettu.

Vaikka Spaced on viihdeviittaukset tuntevalle yksi kaikkein ilahduttavimmista brittikomedioista, sanoisin että sarjan tärkeimpänä vetovoimana toimivat harvinaisen sympaattiset ja (juuri tälle osalle kansasta — ja jos olet lukenut blogiani tiedät mitä osaa tarkoitan) ennätyksellisen samaistuttavat henkilöt. Sarja ei ainoastaan naurata vaan saat siitä uuden ystävän.
Jos tekisin top viitosen minulle rakkaimmista ”britcomeista” niin sen pakollisen Monty Pythonin jälkeen Spaced menisi The Young Onesin edelle kakkossijalle juuri siksi, että vaikka TYO on aivan nerokas tekele, Spacedin henkilöissä yhdistyvät yliluonnollisesti se mitä olen; se mitä haluaisin olla; se millaisia ihmisiä haluaisin tuntea; ja tyhjänpäiväinen popkulttuuri jonka viittauksia ei voi estää itseään viljelemästä vaikka tietää jo etukäteen ettei puhetoverisi tule tajuamaan mitä sönkkäät.

Olen kertonutkin kuinka aina silloin tällöin harkitsen uudestaan kämppiksen etsimistä, jotta voisin edes välillä kuvitella olevani Spaced-sarjassa, mutta olen juuri tajunnut, että olen jättänyt huomioimatta yhden tärkeän aspektin tämänhetkisestä elämästäni suhteessa Spacediin. Jo pelkän asuntoni kunnon tarkastavalle on päivänselvää, että olen jotenkin onnistunut päätymään sarjaan panematta kämppisasiassa tikkua ristiin…

Sillä olen aivan ilmetty Brian.

Olen tökerö ja tuppisuinen, itsetuntoni on joka päivä täysin arvaamaton arvo, seuraan vähemmistön päivärytmiä, ja tuleehan sitä taiteiltuakin aika innokkaasti.
Onko kyseessä hyvä vai huono asia? No sitä sopii kysyä. Joskus olen Brian aivan mielelläni, onhan hän mm. rakastettava ja salaperäinen (molemmat hyviä asioita. Ja toiseksi, täytyy ottaa mitä pystyy — voisihan olla niinkin etten sopisi Spacediin yhtään mitenkään) ja hämmästyttävän tuottelias (tuo ominaisuus osui meikäläisestä hieman ohi), mutta kun ajattelee Timin ja Daisyn yhteisiä kokemuksia, niin on pakko miettiä onko eristäytyneen eksentrikon osa laimea ja kylmä korvike.
Voitte ihan rauhassa sanoa että Timin ja Daisyn seikkailut on käsikirjoitettu eikä moista olisi mitään mahiksia saavuttaa tosielämässä. Mutta jossakin minussa elää yhä toivo, että sellaiseen voi törmätä. Ja se riittänee minulle hyvin pitkäksi aikaa. Olenhan optimismiongelmainen.

Kylläpä meni maku kaikesta piirtämisestä vähäksi aikaa (toivottavasti vain pariksi päiväksi) noin kiireisen projektin jälkeen. Ei tosiaan ole lomailua tämä luova työ! Tai olihan siitä loppupuolella luominen kaukana. Se oli enemmän tehtailua kuin taiteilua. Nukuttaa, potuttaa ja kättä särkee! Aion ottaa ”lomaa” pari viikkoa, jotta pystyn keskittymään täysillä pelkästään hakuportfolion työstämiseen. Ja sitten otan viikon oikeaa lomaa kun pääsen Ylläkselle! Jeeeeee! Portfolio on postitettava ennen lähtöä.

(Mutta ensin luistelemaan!)

Verenluovutuksessa suositellaan mulle silloin tällöin rautatabletteja, kun hemoglobiini häilyy luovutusrajan tuntumassa, mutta jostain syystä nuo napit nipistelevät mun vatsaa äärimmäisen äkäisesti. Sekin vielä. Sitä paitsi onko se tosiaan niin vaarallista jos minulla on alhainen hemoglobiini? SPR vain haluaa sen nousuun jotta voisi hyötyä minusta enemmän, mahanpuruista viis.
Mokomat itsekkäät verenimijät.
(Siis sarkasmia oli.)
Au!

Krrahhahhahaha! Teräsbetoni menee Euroviisuihin! En voi lakata nauramasta. Siis kyllähän melkein kaikki Suomen ehdokkaat olisivat tarjonneet huvitusta pitkään — ajattelin että vau, siitä tilaisuudesta tulee yhtä komedian juhlaa.
Onkohan ilkeää ajatella noin? Hmm. Tuskin. Jos minä olisin Euroviisuihin menossa niin suhtautuisin koko höskään koomikkokilpailuna (aivan kuten suhtaudun nytkin). Toivottavasti Teräsbetoni osaa sitten näytellä olevansa kisassa ihan perkuleen tosissaan — vakavuudesta ne parhaat naurut irtoaa. ”Ihan leikkimielellä me lähettiin” on niin kesyä.

”…It’s finished!”

Ei ollu skanneria niin hölömöilin vähän digikameran kanssa. Nää on thumbnaileja, klikkaa.

1-2 min:

st1.jpg st2.jpg st6.jpg
st4.jpg st5.jpg st3.jpg

5 min:

ona3.jpg ona1.jpg ona2.jpg

10 min:

st10min_2.jpg st10min_1.jpg 10min4.jpg

* * *

No niiiiiin, nyt se sitten on Harry Potter and The Deathly Hallowsin julkaisupäivä. Varmaan aika monet on jo ehtiny lukea sen, koska se tuli myyntiin keskiyöllä. Mä jäin sen verran jälkeen Potter-sarjan ties kuinka monennella uudelleenlukukierroksellani (haluan lukea koko sarjan yhteen pönöön ennen kuin tartun viimeiseen kirjaan) tämän matkan ja sen valmistelujen takia, että sain juuri vasta lopetettua Goblet of Firen. Nyt vain olen joka hetki vaarassa kuulla spoilereita viimeisen kirjan juonesta.
Itsestäni tuntuu, että Harry tulee kohtaamaan loppunsa. Muita arvauksiani ovat, että Crookshanks on ihminen, ja Snapehan on ilman muuta hyvien puolella: Dumbledore uhrautui (”Severus… Please.”) jotta Snape pystyis säilyttään coverinsa Voldemortin sisäpiirissä ja Double-D vaikuttaa itse asiassa ”koutsanneen” Harrya samaan kohtaloon, sillä arvailen että Harry joutuu kuolemaan jotta Voldemort tuhoutuisi.
Mutta kaikki tämä on tietysti silkkaa spekulointia.
Vaikka sattuisinkin jotenkin olemaan oikeassa, en silti halua tietää sitä ennen kuin luen kirjan. Pelkään että joku lehti joita on jaossa bussipysäkkini vieressä otsikoi kirjan juonipaljastukset etusivullaan. En enää tiedä mihin tässä uskaltaa katsoa!! Zeniäni (Peter Parker, Spider-Man) taas tulen varmaan kuuntelemaan tauotta mahdollisimman kovalla, jotten vahingossa sattuisi kuulemaan vieressä istuvien ihmisten keskustelua kirjasta.

* * *

Eilen ei tapahtunu mitään erikoista, paitsi että animaatiotunnilla katsottiin Brad Birdin kivan Iron Giant:in avauskohtaus efektiesimerkkinä, melkein freimi freimiltä. Siinä nimittäin on salamoita pilvien yläpuolelta kuvattuna, salamoita maasta kuvattuna, liekkejä, aaltoja, pärskeitä, sadetta, lasia pitkin valuvaa sadetta, särkyvää lasia, vedenalaista kuvaa, vedenalaisia kuplia, valonheittimiä, kaikki yhdessä kohtauksessa.
Ja sit katottiin myös Brad Birdin Family Dog (jota en ollutkaan nähnyt aikasemmin) esimerkkinä kameranliikkeistä — sekä yksinkertaisesti sen vuoksi, että se on hitsin hauska.

Matkustin koulun jälkeen keskustaan kattomaan Hot Fuzz:in (Eagle vs Shark oli ikävä kyllä just poistunu ohjelmistosta), josta pidin tosi paljon — eihän se tietysti ollut samalla tasolla häikäisevän Shaun of the dead:in tai vielä häikäisevämmän Spaced:in kanssa, mutta en mä moista odottanutkaan.

Me ei lähdettykään eläintarhaan tänä viikonloppuna, järjestelyt eivät ottaneet tulta tosi sateisen kelin takia (saakelin sadekeli on jatkunut tiistaista asti, tosin koulunkäynti on ollut niin kivaa ettei se oo paljon haitannut). Sen sijaan me mennään sisätiloihin piirtämään eläimiä — eli Vancouverin kuuluun akvaarioon ensi torstaina. Olisin mennyt varmaan käymään siellä muutenkin, mutta kiva näinkin, kun saamme lisäksi lipuista ryhmäalennuksen. Tismalleen sama pätee Vancouverin taidemuseoon, jossa on meneillään ”Monet to Dalí” -näyttely; sinne mennään luokan kanssa tiistaina.

Tämä ei enää ole mitenkään ajankohtaista, mutta on pitänyt niin kiirettä tiedät-minkä parissa että hädin tuskin jaksaa kirjoittaa! Siis: Runebergin päivä. Sehän oli 5.2. Runebergin päivä on minulle rakkain kaikista suomalaisten merkkihenkilöiden päivistä. Varsinainen syy tähän (vaikka Runeberg on päivänsä ansainnut) ovat runebergintortut, joita syön merkkipäivän hujakoilla niin paljon kuin suinkin ehdin, sillä sen jälkeen niitä pitääkin taas odottaa vuosi…
Eiköhän konditoria valmistaisi niitä tilauksesta vaikkapa jouluksi?

Täytyy sanoa, että herkullisen leivonnaisen nimeäminen henkilön mukaan on mahdollisesti PARAS tietämäni tapa juhlistaa tämän muistoa.
Takaumassa ”Holy Trinity, Batman!” mietin ohimennen miten mahtaisin toivoa lähimmäisten muistavan minua, kun aika minusta jättää. Miettiminen on päättynyt. Ottaisin empimättä ennemmin oman nimikkoleivonnaisen kuin esimerkiksi hautakiven, patsaan, laulun tai peräti pyramidin. ”Linjamaleivos.” (Tuohan kuulostaa jotenkin sotilaalliselta.) Tai ”Reetan rullapulla.” Jätän asian pitkällisemmän pohtimisen jälkipolville. Jotain tosi hyvää sen kuitenkin pitäisi olla. Runebergintortun viitoittaman tien mukaan sen pitäisi olla jotain mistä itse pidän — mutta kun kaikella syömälläni on jo nimi. No, kaikkea ei voi saada.

* * *

Ilouutinen! Olen muuttamassa! Löysin pienen, mutta silti minulle tarpeeksi tilavan, huokean yksiön loistolokaatiosta Pitkäkadulta vastaamalla juuri ennen Runebergin päivää Kesarissa olleeseen ilmoitukseen, ja kaikki kävi hämmästyttävän nopeasti: samana sunnuntaina kun soitin ja kyselin kämpästä pääsin jo katsomaan sitä, havaitsin sen tarkoituksiini lähes täydellisesti sopivaksi, ilmaisin kiinnostukseni ja tiistaina sain kuulla olevani uusi vuokralainen. Asunto on vapaa maaliskuun alusta.

Kuten olen kertonutkin, olen aina silloin tällöin vaalinut ajatusta hankkia kämppis, sillä eläisin niin kovin kovin kovin mielelläni Spaced –sarjassa. Mutta fiktio on fiktiota, ja todellisuudessa pidän loppujen lopuksi niin tiukasti kiinni omasta rauhastani ja säännönmukaisen epäsäännöllisestä päivärytmistäni että pyörisimme varmaan kämppiksen kanssa vain toistemme jaloissa. Tulevaisuus on kuitenkin aina hämärän peitossa.

Ainut huono puoli jonka olen uudesta asunnostani ehtinyt äkätä on uunin pieni koko: sinne ei mahdu Grandiosa-pannupizza kokonaisena.

* * *

Lisäksi: juuri vähän aikaa sitten Assassination Vacation :in kuunnelleelle tämäniltainen Yle Teeman elokuva Dallasin surmanluodit osuu juonikuvauksensa perusteella sopivaan saumaan. Kyseessä on 1890-luvun Dallasiin sijoittuva länkkäri jossa tutkitaan presidentti Garfieldin murhaa samaan tapaan kuin JFK:n murhaa. 😯 Ainakin lukemani mukaan — luin siitä vain pari lyhyttä arvostelua, joten ehkä puhun läpiä päähäni. Mutta Garfieldin tarina (AV :n ansiosta) tuoreessa muistissa tämä kaksi salamurhaa rinnastava omituisen kuuloinen elokuva lienee pakko katsastaa.

Hankalaa vain, kun maanantai-illan aikatauluttaminen käy jo muutenkin työstä! Toosan täydeltä tulee namia. Ja esimerkiksi My Name Is Earl ia en ole nähnyt viikkoihin koska koko muu talonväki haluaa juuri SILLOIN katsoa uutisia, vaikka uutiset tulevat kymmeniä kertoja päivässä, jääpäjääpä… Voi Vesuvius että kyllä muutto kannattaa.
Okei, okei, valitus loppu. 😉

Työt apteekilla sitten loppui. Viimeisenä päivänä töissä vältyin huonolta onnelta. Yksi lapsiasiakas myös sanoi minua tädiksi, mikä on mukavaa. Se olisi karvasta, jos teini-ikäinen tai aikuinen sanoisi minua tädiksi, mutta haluaisin kovasti olla jonkun täti.

Ei välttämättä edes sukua — haluaisin lapsikaverin. Kävisin sen kanssa kirjaston satutunneilla, lastenteatterissa, uimassa ja puistossa jäätelöllä, ja tietysti lukisin sille. Me voitaisiin myös pelata lauta- tai videopelejä. Ja erityisesti kävisin sen kanssa lastenelokuvissa! Ei minua suuremmin nolota se että käyn niitä yksin katsomassa, mutta se Happy Mealin ostaminen jälkeenpäin vain sillä leffalelulla leikkiäkseen on joskus liian kova paikka aikuiselle.
…Vitsi.
Kyllähän vanhempien on yleensä tarkoitus pitää huolta näistä aktiviteeteista, mutta jos lapsikaverini vanhemmat olisi joinakin päivinä liian kiireisiä tai haluaisivat omaa aikaa. Minulla nimittäin on melko runsaasti aikaa.
Jospa laittaisin ilmoituksen lehteen? ”Etsin lapsikaveria yhteisiin harrastuksiin (elokuvat, lukeminen, lumilinnat jne), mieluiten yli 5-vuotiasta, sukupuolella ei väliä. En veloita lastenvahtimaksua. Vanhempien maksettava lapsen elokuvaliput. — Neiti 23 v.”

Tärppäiskö? Vai tulisiko ensimmäinen yhteydenotto viranomaisilta?

Tärppäämisestä puheen ollen, en tunnu saavani itseäni liikkeelle työpaikan hankkimisen suhteen. Rehellisesti sanottuna en oikeastaan tiedä mistä etsiä. Jyväskylässä riittää kylläkin kaikenkokoisia mainostoimistoja… Eihän mainosala lainkaan unelmakenttäni ole, mutta ”beggars can’t be choosers” kuten viisas sanonta kuuluu. Huokaus. Ei voi vain istua ja odottaa onnenpotkua.

Onnenpotkusta puheen ollen, vaikkei tapa jolla Portugali pääsi semeihin ollutkaan varsinaisesti toivomani, niin JEE kuitenkin! Kun rankkareihin asti joudutaan niin eihän silloin enää tiimin taidolla ole yhtä paljon väliä kuin silkalla tuurilla, mutta (maalivahti) Ricardolla oli jälleen kerran ehdottomasti osansa joukkueensa ”tuurissa”. En olisi vähempää häneltä odottanutkaan.

Olen katsonut vuosien varrella liikaa Spaced :ia, sillä sain voimakkaan hingun hakea itselleni kämppistä. (Sain myös hingun lähteä diskoteekkiin pelastusliiviin pukeutuneena, mutta jospa jätän sen toiseen kertaan.) Helposti unohtaa, että kyseisen sarjan sympaattisuus ei ulotu tosielämän kämppäkavereihin. Mikäli joku kärsii samanlaisesta äkkihalusta yhteisasumiseen, suosittelen vastalääkkeeksi The Young Ones :ia. Samaten, jos jo asut kimpassa ja luulet omien kämppistesi olevan itsensä pirun sukujuurta, Young Ones varmasti saa sinut tuntemaan itsesi suhteellisen onnekkaaksi.

Mutta jos sittenkin? Mitä jos löytäisin ikioman Timin tai Daisyn? Varmasti sen vuoksi kannattaisi jo ottaa riski?

Tuliko tähän postiin liikaa retorisia kysymyksiä?

Arkisto