You are currently browsing the tag archive for the ‘SPARK FX’ tag.

Hirvee tauko taas mutta tärkeimmästä kai aloitan… Mulla oli oma oikea joulukuusi tänä jouluna! 😀 Kuten kirjoitin, päätin hyvissä ajoin että kun en kerran pääse Suomeen sukuloimaan, niin kuusi mun ainakin pitää saada. Pähkäilyä se vaati, koska minulla ei ole autoa, jolla kuusen kotiin kuskata, mutta kyllähän se kantamallakin ihan hyvin onnistui — joulukuusia myytiin aika useiden supermarketeiden pihoilla, joten valitsin kotiani lähimpänä olevan marketin sekä pienimmän kuusen, joka niiltä löytyi 😉
Siitäkin huolimatta kotimatkalla tuntui vähän kuin olisin kantanut ruumista kätkettäväksi, kuusi kun oli kääräisty oranssiin muovisäkkiin ja ilta oli epäilyttävien tekojen suorittamiseen sopivan pimeä.

Niin, siis ihana kuusi mulla oli koristeineen päivineen, ja joulu meni ihan mukavasti. Rankkaa yrittää muistella näin pitkän ajan jälkeen, koska kevätlukukausi on jo täydessä käynnissä enkä pysty ajattelemaan (melkein) mitään muuta… Tää on viimeinen lukukausi ja keväällä valmistutaan, ja kaikki meidänluokkalaiset on samanaikaisesti sekä hermona että innostuneita. Aika suuri osa luokasta aikoo hakea ensi vuodeksi Capilanon ”kolmannelle opiskeluvuodelle” eli 3D-animointiopetusohjelmaan, itse en kuitenkaan aio. Haluaisin ensin koettaa onneani 2D-maailmassa.

Cloudy with a Chance of Meatballs julkaistiin vihdoin DVD:nä vuoden alussa, ja kaveripiirissäni vallitsi juhlatunnelma sen ansiosta pitkään uudenvuodenaaton jälkeen.
(Siitä puheen ollen, en juhlinut uutta vuotta muuten mitenkään, paitsi uudenvuodenaaton aamupäivällä pari luokkakaveriani ja minä käytiin Grouse Mountainilla, yhdessä Vancouverin laskettelukeskuksista — emme tosin lasketelleet/lautailleet vaan yksinkertaisesti TELMIMME LUMESSA. Se oli juuri niin kivaa kuin kuulostaakin, ja juuri niin kivaa kuin muistin. Koko kaupungissa ei tietenkään ole ollut lumen hiventäkään koko talvena, mutta laskettelukeskuksessa oli toinen ääni kellossa… Joten pääsin nauttimaan joululomallani sekä kuusesta että lumesta! Kyllä kelpas! :D)
Hohhoijaa, että rakastan sitä leffaa.

Muita hyviä leffoja, Guy Ritchien Sherlock Holmes oli varsinainen spektaakkeli (Sherlock Holmes tekee juuri oikein kaiken sen missä 300 epäonnistui räikeästi — ja KYLLÄ, tiedän ettei Guy Ritchie ohjannut 300-elokuvaa; tarkoitukseni on sanoa että 300 ja SH tuntuivat pyrkivän samanlaiseen ilmaisuun ja vain jälkimmäinen oli itsevarmasti ohjaksissa) ai niiiiin ja käytiinhän me joululoman aloittajaisiksi katsomassa tietysti Disneyn Princess and the Frog, josta kyllä tykkäsin, joskaan en enemmän kuin esimerkiksi Aladdinista. Mutta meillehän leffan tärkein pointti oli ettei Disney ole hylännyt 2d-animaatiota kokonaan, joten sen näkeminen oli meille aikamoinen tapaus. Disneyllä on tuotannossa pari muutakin piirrettyä elokuvaa pitkästä aikaa, ja odotan innolla esimerkiksi huhuttua elokuvaversiota Andersenin Lumikuningattaresta.
(Avatar puolestaan tylsistytti minut kuoliaaksi. Myönnän että se näyttää upealta, mutta voiko kukaan rehellisesti sanoa että välitti puoleen taikka toiseen kuinka yhdellekään henkilöistä käy? Viimeistä piirtoa myöten täydellinen ulkoasu vain korosti elokuvan tylsyyttä ja hahmojen ohuutta. En menisi suosittelemaan.)

SIGGRAPH Spark FX-efektifestivaali (joka viime vuonna näytti alkuperäisen Star Wars -trilogian ja tarjosi mulle saman tien parhaan illan jonka olen tullut Vancouverissa viettäneeksi) on taas tulollaan! Yhtä mahtavia elokuvia kuin SW ei tänä vuonna ohjelmatietojen mukaan nähdä, mutta pari esitystä houkutteli mua sekä paria luokkakaveria. Varsinkin The Fifth Element, joka on melkoinen nostalgiapläjäys, ja The Wizard of Oz (jota tosin en välttämättä pääse katsomaan koska se näytetään työvuoroni aikana).

* * *

Koulusta olisikin sitten rutkasti kirjoitettavaa, aloitan taas tärkeimmästä — tai siis ei, valmistumisprojekti on tärkein, mutta tällä hetkellä toiseksi tärkein on se, että kevään ekassa animointitehtävässä (jälleen kerran kahden hahmon dialogi) käytetään päähenkilöitä Dreamworksin The Road to El Dorado -elokuvasta! El Dorado on yksi suosikkianimaatioistani, kuten olenkin jo maininnut, ja päähenkilöillä Tuliolla (ääni Kevin Kline) ja Miguelilla (ääni Kenneth Branagh!) on aivan hurjan hauska näytellä. …Suhtaudun animointiin aika pitkälti näyttelemisenä. Derrr.

Tämä stilli kuvastaa oivallisesti mitä ajattelin kun saimme tehtävänannon käteen ja luin sen ensimmäisen kerran:
SCOOOOOORE
😛
Minulla oli heti ensinäkemältä (siitähän on jo peräti vuosikymmen!?!) erittäin lämpimät välit elokuvan hahmoihin. Pääparin välinen kemia on ihan omaa luokkaansa, ja animoinnin suhteen olen vain jotenkin niin samalla aaltopituudella niiden kanssa. Elokuvan puhtaasti mielikuvituksellinen juoni ei siinä haittaa, pikemminkin päinvastoin, kun se ympäröi elokuvan varsinaista sydäntä eli vääjäämättä kehittyvää tunteiden ja tavoitteiden kriisiä kahden, sanalla sanoen, SIELUNKUMPPANIN välillä; ja mitä animoituun näyttelemiseen ja visuaalisiin gageihin tulee, on El Dorado silkkaa helmeä helmen perään.

Elokuvan animointityyli on suhteellisen realistinen ja samoin ovat hahmodesignit, joten tehtävä tarjoaa yhtä paljon teknistä haastetta (hahmojen mittasuhteiden ja liikkumistyylin säilyttäminen) kuin luovaa (fyysinen ”roolisuoritus”). Siksi on onni että pidän leffasta ja hahmoista niin julmetusti, sillä tässä tapauksessa tyylin säilyttäminen mahdollisimman tarkasti hädin tuskin tuntuu työltä. Olen sitten tehtävänannon katsonut El Doradon ehkä tusina kertaa (tutkimustarkoituksessa tietysti… öhöm), enkä vieläkään ole kyllästynyt. Ansaitsisi tätä pitemmän kirjoituksen… Mutta haluaisin sanoa, että elokuvan juoni ja henkilöt olivat ja ovat edelleen melko ainutlaatuiset yhdysvaltalaisten 2D-animaatioelokuvien maailmassa. Edes menemättä Dreamworks-animaatiodiktaattori Katzenbergin historiaan Disneyn kanssa, leffan taiteesta ja musiikista käy päivänselväksi, että El Dorado pyrkii kilpailemaan samalla kentällä kuin Disney, mutta meininki on tässä elokuvassa sen verran Disneystä eroava, moraalisesti moniulotteisempi ja hyvällä tavalla outo… Uskon vakaasti, että eurooppalaisella ohjaajalla, tai oikeammin sanottuna yhdellä ohjaajista, on tässä hieman uskaliaamman tunnelman luomisessa suuri osuus. (Samat ominaisuudet myös johtivat siihen, että vaikka animaatiomaailma pitää El Doradoa pienoisen klassikon maineessa, valtayleisön vastaanotto oli jähmeä.)

On muuten kiva tuntea vihdoinkin ihmisiä jotka näkevät El Doradon samoin silmin kuin minäkin. Animaatiofriikit on kunnon höpsöjä 🙂

Koulujuttujen takia on taas tämä bloggaaminen jäänyt myöhäiseen yöhön, enkä enää ole ihan täysin hereillä… Pakko jättää tämä merkintä kesken ja jatkaa lennosta ensi tilassa. Sori kamut, hyvää yötä 🙂

😀 😀 🙂
^Yllä on kuvattuna minä, Joe ja Juan kun me päästiin lauantaina katsomaan alkuperäinen Star Wars -trilogia huikeissa puitteissa.
Oikeasti, tuosta ei kyllä lauantai paljon parane.

Juan ei ole Star Wars -fani. Ihmettelimme Joen kanssa, miksi hän halusi mukaan; Juan sanoi että ”hei, en mä sanonut että ne huonoja leffoja on. Sitä paitsi mä oon nähnyt ne ainoastaan espanjaksi dubattuina, ja mua kiinnostaa nähdä ne englanniks.”

Kuten ehdinkin kertoa, Uusi toivo, jonka oli määrä alkaa seitsemältä, oli lippuja hankkiessamme jo loppuunmyyty, mutta olimme sopineet tapaavamme silti jo aikaisin teatterilla siltä varalta, että saisimme siihen peruutusliput Imperiumin ja Jedin kaveriksi. Teatterin työntekijät olivat kertoneet ennen tapaamispaikalle saapumistani Joelle ja Juanille, että lippuja melko varmasti riittäisi jos tulisimme ovelle kuudelta, jolloin lippukassa aukeaisi. Siihen oli kuitenkin melkein kolme varttia aikaa, eikä kukaan meistä ollut vielä syönyt, joten sen pahemmin katumatta päätimme antaa tällä kertaa Uuden toivon olla (Imperiumin vastaiskuhan se varsinainen pihvi on Star Wars -hampurilaisessa). Kavereita ei tarvinnut suuremmin suostutella Templetoniin, se kun on loistavan lähellä Vancity-teatteria ja olikin jo Joelle tuttu.

Templeton ei tiloillaan pullistele, joten jouduimme odottamaan pöytää, mutta onneksi vain kymmenisen minuuttia. Sitten pääsimme kunnolla tappamaan aikaa, mässäilemään, rääkkäämään jukeboxia, nauramaan hölömöinä ja intoilemaan tulevasta leffaillasta.

Joe: ”Meidän pitää ehottomasti käydä Vancity-teatterissa joskus uudestaan.”
Minä: ”Kannatan.”
Juan: ”Miten niin uudestaan? Eihän me olla käyty siellä vielä ollenkaan.”
Joe: ”Mutta se näytti mahtavalta ulkoopäin.”
😀 😀 😀
Juan: ”Totta.”
Minä: ”Hei, meidän pitäs käydä siellä uudestaan jo tänään! Siellä kuulemma esitetään SW-trilogia!”
Joe: ”Loistoidea, mulla on liput!”
Juan & minä: ”Onnenpotku!”
Juan: ”Miksikäs te oikein ootte SW-faneja?”
Minä: ”Tohon en kyllä osaa vastata.”
Joe: ”Höh, no koska se on niin paras?!”
Minä: ”Ei hullumpi vastaus.”
Joe: ”Miksikäs sä oikein et oo?”
Juan: ”Mä en oikeestaan oo minkään fani.”
😯 😯
Minä: ”Mun on vaikee kuvitella millasta se ois, mutta–”
Joe: ”Täytyyhän sulla joku lempileffa tms. olla?”
Juan: ”Ei varsinaisesti. En oo edes kattonu mitään elokuvaa kahdesti. Paitsi Braveheartin, vahingossa.”
Minä: ”……Oho.”
Joe: ”SEKÄ tän päivän jälkeen Star Warsit. Sittenhän sä voit alkaa ainakin kutsua itteäs SW-faniksi.”
Juan: ”Joo ilman muuta: mä oon SW-fani, oon nähny alkuperäisen trilogianki kaks kertaa!”
😀 😀 😀

Olin nälästä heikkona. Onneksi Templetonin annokset ovat ainakin minun vatsalleni aika tujun kokoisia. Me otettiin kaikki joko hampurilaiset tai grillatut leivät, ja imuroin päälle melkein litran pirtelöä. MMMMMM! Asiat alkoivat olla mallillaan.
Pojat otti kaljat, mutta päivä oli ollut niin pitkä etten halunnut olusen saavan silmäluomiani turhan raskaiksi tätä merkittävää iltaa varten. Tilasin kaiken varalta lopuksi kahvin. En ollut aikaisemmin kahvitellut Templetonissa, ja hetken kuluttua eteeni jymähtävä vähintään puolen litran vetoinen, piripintaan täytetty, korvalla varustettu saavi pisti koko pöytämme hiljaiseksi. ”Enjoy!” sanoi tarjoilija mennessään. En ehtinyt kiittämään, selvitin kurkkuani pöllämystyneenä.
”Imperiumin vastaisku alkaa vasta puol kymmeneltä”, Juan sanoi huomatessaan minun vilkaisevan kelloani, joka oli puoli kahdeksan.
Joe: ”Kyllä kai tuo …muki siihen mennessä…”
Minä: ”That’s no mug. It’s a space station.”

Kaikesta huolimatta kahdeksalta olimme jo suoriutuneet ulos, ja tallustelimme kurkkaamaan mikä tilanne oli teatterilla ennen kuin menisimme odottamaan leffan alkua johonkin baariin. Huomattuamme, että teatterin aulassakin oli baari, päätimmekin kysyä ovihepuilta saisimmeko mennä odottamaan sinne. Lippumme tarkistettuaan heppu päästi meidät baariin, joka oli näin näytöksen aikana typötyhjä, ja niin aulakin. Kaljaostoksista ei sillä hetkellä tullutkaan mitään, sillä alkoholia tarjoiltiin vain juomalippuja vastaan, ja juomaliput (yksi ilmainen juomalippu per yksi leffalippu — lisäliput maksaisivat ekstraa. Aika hyvin silti mun mielestä; ilmaista ilolientä elokuvateatterissa!) saisimme teatterin kassalta elokuvalippujamme näyttämällä.
Ei muuta kuin kassalle, jossa taas yksi heppu antoi meille kullekin kaksi kaljakuponkiamme. Kysäisimme siinä samalla millainen paikkatilanne teatterissa mahdollisesti olisi Uuden toivon päätyttyä. Heppu kertoi ettei ihmisten ole pakko lähteä teatterisalista näytösten välissä, ja että n. 80 %:lla katsojista oli kolmoisliput trilogiaan. ”Tätä juttua ei katsojien kannalta oo suunniteltu ihan täydellisesti, meille varmistui lupa esittää se vasta pari päivää sitten… Ja Uusi toivo aloitettiin aiiiika myöhässä. Mä luulen että jonkun verran väkeä antaa periksi ensimmäisen elokuvan jälkeen. Mut vaikka ei antaiskaan niin ei siellä aivan täyttä ole. Oottakaas hetki.” Heppu käväisi salissa ja tuli sitten sanomaan: ”Jos meette yläkatsomoon vasemmanpuoleisesta ovesta, niin siellä ois ylimmäisellä penkkirivillä kolme-neljä tyhjää paikkaa. Obi-Wan ja Luke on just palkannu Solon ja pakkautunu Falconiin.”

Emme olleet uskoa tuuriamme! Kaljakuponkien hyödyntäminen saisi odottaa. Kiitimme sulosoinnuin ja riensimme yläkertaan. Ylimmän penkkirivin paikat olivatkin varsin hyvät, ja asetuimme niille parahiksi näkemään Alderaanin tuhon.

Emme voineet olla päivittelemättä vähän aikaa kuiskaten mikä yllätys oli että pääsimme katsomaan niin reilun siivun Uudesta toivosta ILMAISEKSI, ja miten tajuttoman upea äänentoisto teatterissa oli, ja miten istuimet olivat niin leveät etten yltänyt käyttämään käsinojia, ja että kaljat sai tuoda leffateatteriin (heti kunhan käväisisime väliajalla ne lunastamassa). Sitten rauhoituimme — tai no, emme pystyneet rauhoittumaan koska tilanne oli niin harvinaislaatuinen, mutta keskityimme — nauttimaan Star Warsista ylevässä Vancity -teatterissa.

OLI AIVAN UNELMAAAAA!

Anteeksi etten mene yksityiskohtiin, mutta ilta oli yksinkertaisesti täydellinen. Teatterissa oli mahtavaa elää, samoin baarissa väliajoilla (vaikka totta kai me otettiin kaljamme mukaan leffaan). Tapahtuman tunnelma oli pakahduttava. Varsinkin kun valtaosa katsojista oli odotetusti faneja, puhumattakaan siitä että pääsin kerrankin kaverin kanssa ihkuttamaan ja asiaankuuluvissa kohdissa nauramaan koko höskää sydämeni pohjasta, ja että ainakin toiselle kamuistani alkuperäisen trilogian näkeminen leffateatterissa oli yhtä iso juttu kuin minulle. (Juankin viihtyi mutta oli vähemmän kuin vaikuttunut Star Warsin englanninkielisestä versiosta, varsinkin Yodan äänestä.)
Vaikka trilogiasta esitettiin ”Special Edition” -ysäriversio, se oli teatteri- eikä DVD-versio. Joten Jedin paluun lopussa ei näkynyt Vaderin/Anakinin aaveroolissa Hayden Christenseniä kuten ”SE”-DVD:llä, vaan Jedin paluun Anakin, Sebastian Shaw. Puhkesimme taputtamaan ja hihkumaan, kuten koko teatteri. Siinä vaiheessa oltiin jo kaikki sen verran hurmiossa että aplodit venyivätkin koko trilogianäytännön loppuaplodeiksi.

En voi sanoa muuta kuin että kaikki odotukseni ylittyivät. Minulla oli tuntikausien ajan hypervirne naamallani, ja siinä se varmasti pysyy koko kouluviikon.

* * *

Maanantaina sitten sovittiin kämppisten kanssa illastavamme kotona vähän kuin Carrien läksiäisiksi (se on kyllä palaamassa n. kuukauden päästä takaisin), joten Kadonneiden lasten kaupunki jäi väliin, mutta olin edelleen niin onnellinen elämästäni että ei jälleen kerran mistään voinut valittaa. Sitä paitsi muutenkin ilta oli tosi kiva ja kuten jo sanoin, kämppikseni ovat aika ihania. Tällä hetkellä talossamme asuvat Greg tyttöystävänsä Carrien kanssa, Jen, Rafa sekä minä. Jen asuu Vincen huoneessa sillä aikaa kun tämä on poissa ties missä vielä tämän kuun ajan.
Greg ja Carrie kokkasivat namia kasvislasagnea, nautiskeltiin vähän juomia ja katsottiin lopuksi Prince Caspian — enkä sitä edes itse ehdottanut, vaan Jen, joka ei ollut vielä nähnyt sitä. Me heijastettiin Gregin ja Carrien netistä aikaisemmin lataama leffa (”Don’t judge meeeee!”) projektorilla olkkarin seinälle. Ja sitten pääsin juhlimaan sitäkin, että Benny ensimmäistä kertaa ihan pyysi päästä ulos! Niin sitä pitää! Hiljaa hyvä kai tulee…

Ilta oli mukava ja ruoka ihanaa, mutta olis kyllä melkein kannattanut jäädä koululle, sillä tiistaiksi piti palauttaa yksi efektianimaatio (loiskahdus) jota jouduin sitten työstämään tiistaiaamuna näännyttävän aikaisin. Herätyksiä aamuisin (en yhtään tykkää tämän lukukauden aamupainotteisuudesta!) ei helpota se, että Benny on alkanut nukkua sänkyni jalkopäässä ja katsoo minua kuin olisin hullu aina kun alan raahata itseäni ylös puoli seitsemältä aamulla. ”Ai, niin tosiaan, sunhan pitää nousta jo. No ei muuta ku kivaa päivää sulle… Krrrrroooooohh.”

* * *

Tiistaisella animaatiotunnilla sain tehtyä ainoastaan päätöksen että teen lopulliseksi efektitehtäväkseni sulavan naaman. Tuntien jälkeen vielä LDC, jossa oli kivakivakivakivakivaa, mutta väsytti niin kauheesti sen jälkeen, että oli helpotus kun keskiviikko oli vielä tällä viikolla vapaa.

Keskiviikkona rrraaahauduin silti koululle, mutta en löytänyt inspiraatiota efektitehtävään laiskaa luonnostestiä enempää, loppuajan piirsin ”kuvitushaastetta” Cintiqillä. Meidän luokka on Capilanon animaatio-ohjelman perinteen (eikä pelkästään Capilanon… Suosittua touhua netissä) mukaan aloittanut säännöllisen kuvitushaasteen viikottaisesta satunnaisesta aiheesta, ihan huvin vuoksi sekä siksi että ihmiset sais pakotettua itsensä piirtämään jotain silloinkin kun ideat on vähissä. Mmmmm Cintiq on ihana, oispa mulla kotona.

Myöhään illalla kotiin tullessani löysin huoneestani Bennyn lipittämästä vettä, jossa olin liottanut pensseleitä avaruuspenskaa maalatessani! AAAaaaaarrrgh Benny älä kuole! Mikä vika sun omassa vesikupissa?! Onneksi Benny ei näytä oireilevan mitenkään.

Hyvä on, ei Ghostbusters kaikkia ongelmia poista, mutta yllättävän monta kyllä. Sunnuntai-ilta oli ihhhh-hana ❗ Venyi vain aika paljon myöhempään kuin suunnittelin. Me käytiin ensin syömässä Templetonissa ja oltiinkin sitten niin täynnä, ettei ostettu mitään leffaevästä. Onneksi ostimme liput ennen ravintolassa käyntiä, sillä palatessamme teatterille jono oli vaikuttava.

Yleisön joukossa ei näkynyt rooliasuja, mutta muutamallakin katsojalla oli paidoissaan Ghostbusters-logo. Näytöksessä oli äänekäs ja innostunut tunnelma loppuun asti, mikä laajensi kokemuksen, ja aplodeista suurimmat sai (tietysti) herra Stay Puft, ”Marsipaanimies”.
On se vaan niin hemmetin hauska leffa. Paljon hauskempi kuin muistin. Naurettiin niin että vatsaan koski, ja koko kotimatkakin vielä hihitettiin ja laulettiin ja siteerattiin parhaita pätkiä.

Unohdettiin ettei SeaBus enää siihen aikaa sunnuntaiyönä kulje, joten siitä tuli pieni mutka matkaan, kun piti palata linja-autolla, mutta kotiin päästiin kuitenkin. Tomoko ja minä olimme yhtä mieltä siitä, että täytyy alkaa seurata tarkemmalla silmällä, milloin kaupungissa esitetään vanhempia elokuvia. Ja kun seuraavana päivänä tarkastin leffalistaukset, niin eikös sieltä vain pistänyt silmään Pan’s Labyrinth! Ja (omasta mielestäni) vielä parempaa: Kadonneiden lasten kaupunki! Ensi maanantaina! Iiiiiikkkk, täytyykö mun alkaa järjestellä koulutyöt elokuvien esitysaikojen ehdoilla?

No niin, maanantaina sitten vihdoinkin sain viimeisteltävän materiaalin viivyttelevältä puhtaaksipiirtäjältä, ja tietysti mun piti puurtaa melkein koko yö jotta sain sen valmiiksi tiistaiaamuksi. Mutta ei se kyllä mielipidettäni tämän toimeksiannon kiehtovuudesta muuttanut, ja tiistaisen tunnin aikana palasi virkeyskin, kun aloimme opetella ”efektien” (periaatteessa erikoisefektit käsittävät kaiken, mikä ei ole hahmoanimaatiota) animointia. Vettä, tulta, savua sun muuta.
Sitä paitsi keskiviikot ovat vielä vapaita.

Kävin katsomassa muistaakseni keskiviikkona Defiance :n. Erinomaisista näyttelijöistä ja painavasta aiheesta huolimatta umpitylsä elokuva. En syytä ketään joka haluaa katsoa tämän pelkästään Liev Schreiberin takia, onhan hän katsomisen arvoinen aina ja kaikkialla, mutta teitä on varoitettu. Lisäksi parrasvaloissa on taas syvästi inhoamani ”aksenttiongelma”.

Valtaosa amerikkalaistekoisista elokuvista päätyy ratkaisuun ”puhutaan englantia puuronpaksulla aksentilla jotta katsojat varrrmasti ymmärtävät että nyt puhumme Vierasta Kieltä!” ja minua ärsyttää. En ole ikinä voinut olla pitämättä sitä yleisön älyn aliarviointina. Aksentin käyttö on minusta perusteltua vain silloin, kun ei-englantilainen henkilö puhuu elokuvassa englantia; jos henkilö puhuu OMAA äidinkieltään, joka on vain valtavirtayleisön hyväksi muutettu englanniksi, mitä syytä aksentille silloin muka on?! Toiseksi, aksentit tekivät puheesta vaikeasti ymmärrettävää; ja kolmanneksi, roolihenkilöiden kommunikoidessa venäläisten kanssa näyttelijät puhuivat venäjää — mikä oli ympäröivän aksenttikeiton huomioon ottaen mielestäni outo valinta.

Äskettäin nähtyyn (englantiin käytännöllisesti suhtautuvaan) Valkyrieen verrattuna tämä inhoamani ominaisuus sekä mielivaltainen vuorottelu venäjän kanssa ihan särki korviani.

* * *

Torstaina kouluun tullessani kuulin heti aamulla luokkakavereiltani, että Vancity -teatteri, sama joka esittää Pan’s Labyrinthin ja Kadonneiden lasten kaupungin, pyörittää parhaillaan muutaman päivän kestävää SPARK FX -minifestaria merkittäviin efektielokuviin keskittyen (siksi siis mukana myös edellä mainitut elokuvat), ja viime hetken lisäys ohjelmistoon (taidettiin suorastaan julkistaa vasta tänä aamuna) on lauantaina alkuperäinen STAR WARS -TRILOGIA! Pyhä jyssäys!
”Niin että sähän varmasti haluut tulla mukaan? Me tilataan just lippuja netistä. Ne myy hirmu nopeesti!”
ETTÄ HALUANKO?!

Uusi toivo oli lippuostoksia tehdessämme jo loppuunmyyty, mutta nappasimme Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun, ja päätimme mennä kaiken varalta teatterille aikaisin koska Uuteen toivoon on kuitenkin vielä pienen pieni mahdollisuus saada viime hetken lippuja kassalta.

Päivä siis alkoi mitä mainioimmin, eivätkä tunnitkaan olleet hullumpia. Mutta sitten otin koululta kotiin mukaan avaruustenava-maquetteni maalattavaksi, ja vaikka yritin pakata sen reppuun mahdollisimman varovasti, yhteen sen käsivarteen tuli matkustaessa pari äkäistä säröä. Käsivarsi ei onneksi irronnut, ja kunhan lähiaikoina hankin liimaa ja sitten liiman kuivuttua tasoittelen säröjä hiekkapaperilla, niin eiköhän maali sen jälkeen peitä ne jotakuinkin tyydyttävästi. Ei onneksi käynyt tuon pahemmin. Kun on liput kahteen Star Wars -leffaan kunnon teatterissa ei päivää pilaa mikään.

Ja taas jotain uskomatonta! Löysin (ja latasin menestyksellä) torrentin Hitman-sarjakuvasta! (”Varasta, mutta varasta kaikkein parasta!”) Siinä on sarjislehden kaikki numerot digimuodossa! Ja minä kun en koskaan uskonut saavani lukea Hitmania loppuun asti! Olen ollut tosi kiireinen joten luin vasta pari numeroa, mutta toisaalta haluankin nautiskella löydöstä hyvän aikaa. Elämä on ihanaa! Hitman on niiiin voittaja!

Arkisto