You are currently browsing the tag archive for the ‘Star Wars’ tag.

Tärkeimmät ensin: sain sen työpaikan Opuksesta. Työvuoroni ovat ainoastaan lauantai ja sunnuntai, mikä sopii mulle, sillä koulussa on muutenkin niin paljon töitä että viikkoihin en oo ehtinyt edes blogata… Aloitin Halloweenina (lokakuun 31) ja kaupan väki naamioitui lauantaiksi, teemana Star Trek. Mulla oli omaa Halloweeniani varten aivan toinen puku tehtynä, mutta tunnistettava Star Trek -asu ei onneksi ole vaivalloinen kaapia kokoon: ostin vain parin dollarin punaisen, pitkähihaisen paidan kirpparilta, tekaisin Starfleet-pinssin pahvista ja menin töihin Punapaitana 😉

Varsinaisena Halloweenina —  eli koulussa ja yhden luokkakaverin bileissä lauantaina — olin Luke Skywalker X-Wing-pilottina.

Se vaatikin jo enemmän töitä, mutta oli mun mielestä sen arvoista. Mulla oli kaikki tarvittava paitsi kypärä. Vaatteet löytyivät kirpparilta, mutta piti ommella ja muutella aika paljon, varsinkin valkoista liiviä — oon senverran intona Halloweenista että halusin itsetehdyn puvun ostetun sijaan. Sitä paitsi ne ostetut on usein niin halpatuotantoa että hajoaa jo yllä… Ai niin ja nuo harmaat vyöt jalkojen ympärillä oli rautakaupasta ostettua jonkin sortin peräkärrynpakkaamisnarua. Onnekas sattuma oli sekin että tukkani oli ylikasvanut ja näytti melkein täsmälleen Luken tukalta 😀 Mulla oli hauskaa ja puvusta tuli tarpeeksi hyvä, ei tietenkään yhtä yksityiskohtainen kuin originaali, mutta sanottakoon vain että muutamakin tuntematon kehaisi. Haluaisin pitää pukuani vielä joskus, kuka tietää vaikka Star Wars -bileet osuis kohdalle.

Meillä oli koulussa vielä parempi Halloween kuin viime vuonna: kaikilla oli mahtavat puvut, joita me pidettiin perjantaina koko päivä, ja tuntien jälkeen me alettiin pelleillä, ottaa valokuvia, syödä kaikenlaista epäterveellistä, katsoa kauhuleffoja ja tehdä kierros koulun kahviossa tutkimassa kuinka moni muu oli meidän lisäksemme pukeutunut (ei juuri kukaan).
Yksikään ekaluokkalainen ei pukeutunut. Olin äimänä.

Kovasti ois kerrottavaa mut juuri nytkin pitäis olla layoutia piirtämässä… Koko lukukausi on ihan pian finaalissa ja layoutsuunnittelussa ovat jo lopputyöt alkaneet. Layoutsuunnittelu on ollut kiinnostavampaa kuin viime vuonna, osaksi siksi että olemme tehneet enemmän tutkimustyötä niiden eteen (”Research, research, research”) ja osaksi siksi että ymmärrän paremmin miten sommittelusääntöjä sovelletaan layoutissa. Oonhan mä sommittelua opiskellu mutta aikaisemmin en oikein osannut yhdistää sitä taustojen suunnitteluun. Tuntuu että oon onnistunut kehittämään sitä puolta aika hyvin tän kurssin aikana. Postasin juuri pari layouttehtävää luonnosblogiini ja niistäkin näkee, että kaikki mitä oon tällä lukukaudella tehnyt (ehkä sitä ensimmäistä ”kotitaloni”-tehtävää lukuunottamatta) on sommittelullisesti edistynyt sitten viime layoutkurssin. Ei layout vieläkään suurin vahvuuteni ole, mutta olen saanut rutkasti enemmän itsevarmuutta sen suhteen. No jaa, pitää jatkaa kirjoittamista joskus myöhemmin. Nähtäillään :]

😀 😀 🙂
^Yllä on kuvattuna minä, Joe ja Juan kun me päästiin lauantaina katsomaan alkuperäinen Star Wars -trilogia huikeissa puitteissa.
Oikeasti, tuosta ei kyllä lauantai paljon parane.

Juan ei ole Star Wars -fani. Ihmettelimme Joen kanssa, miksi hän halusi mukaan; Juan sanoi että ”hei, en mä sanonut että ne huonoja leffoja on. Sitä paitsi mä oon nähnyt ne ainoastaan espanjaksi dubattuina, ja mua kiinnostaa nähdä ne englanniks.”

Kuten ehdinkin kertoa, Uusi toivo, jonka oli määrä alkaa seitsemältä, oli lippuja hankkiessamme jo loppuunmyyty, mutta olimme sopineet tapaavamme silti jo aikaisin teatterilla siltä varalta, että saisimme siihen peruutusliput Imperiumin ja Jedin kaveriksi. Teatterin työntekijät olivat kertoneet ennen tapaamispaikalle saapumistani Joelle ja Juanille, että lippuja melko varmasti riittäisi jos tulisimme ovelle kuudelta, jolloin lippukassa aukeaisi. Siihen oli kuitenkin melkein kolme varttia aikaa, eikä kukaan meistä ollut vielä syönyt, joten sen pahemmin katumatta päätimme antaa tällä kertaa Uuden toivon olla (Imperiumin vastaiskuhan se varsinainen pihvi on Star Wars -hampurilaisessa). Kavereita ei tarvinnut suuremmin suostutella Templetoniin, se kun on loistavan lähellä Vancity-teatteria ja olikin jo Joelle tuttu.

Templeton ei tiloillaan pullistele, joten jouduimme odottamaan pöytää, mutta onneksi vain kymmenisen minuuttia. Sitten pääsimme kunnolla tappamaan aikaa, mässäilemään, rääkkäämään jukeboxia, nauramaan hölömöinä ja intoilemaan tulevasta leffaillasta.

Joe: ”Meidän pitää ehottomasti käydä Vancity-teatterissa joskus uudestaan.”
Minä: ”Kannatan.”
Juan: ”Miten niin uudestaan? Eihän me olla käyty siellä vielä ollenkaan.”
Joe: ”Mutta se näytti mahtavalta ulkoopäin.”
😀 😀 😀
Juan: ”Totta.”
Minä: ”Hei, meidän pitäs käydä siellä uudestaan jo tänään! Siellä kuulemma esitetään SW-trilogia!”
Joe: ”Loistoidea, mulla on liput!”
Juan & minä: ”Onnenpotku!”
Juan: ”Miksikäs te oikein ootte SW-faneja?”
Minä: ”Tohon en kyllä osaa vastata.”
Joe: ”Höh, no koska se on niin paras?!”
Minä: ”Ei hullumpi vastaus.”
Joe: ”Miksikäs sä oikein et oo?”
Juan: ”Mä en oikeestaan oo minkään fani.”
😯 😯
Minä: ”Mun on vaikee kuvitella millasta se ois, mutta–”
Joe: ”Täytyyhän sulla joku lempileffa tms. olla?”
Juan: ”Ei varsinaisesti. En oo edes kattonu mitään elokuvaa kahdesti. Paitsi Braveheartin, vahingossa.”
Minä: ”……Oho.”
Joe: ”SEKÄ tän päivän jälkeen Star Warsit. Sittenhän sä voit alkaa ainakin kutsua itteäs SW-faniksi.”
Juan: ”Joo ilman muuta: mä oon SW-fani, oon nähny alkuperäisen trilogianki kaks kertaa!”
😀 😀 😀

Olin nälästä heikkona. Onneksi Templetonin annokset ovat ainakin minun vatsalleni aika tujun kokoisia. Me otettiin kaikki joko hampurilaiset tai grillatut leivät, ja imuroin päälle melkein litran pirtelöä. MMMMMM! Asiat alkoivat olla mallillaan.
Pojat otti kaljat, mutta päivä oli ollut niin pitkä etten halunnut olusen saavan silmäluomiani turhan raskaiksi tätä merkittävää iltaa varten. Tilasin kaiken varalta lopuksi kahvin. En ollut aikaisemmin kahvitellut Templetonissa, ja hetken kuluttua eteeni jymähtävä vähintään puolen litran vetoinen, piripintaan täytetty, korvalla varustettu saavi pisti koko pöytämme hiljaiseksi. ”Enjoy!” sanoi tarjoilija mennessään. En ehtinyt kiittämään, selvitin kurkkuani pöllämystyneenä.
”Imperiumin vastaisku alkaa vasta puol kymmeneltä”, Juan sanoi huomatessaan minun vilkaisevan kelloani, joka oli puoli kahdeksan.
Joe: ”Kyllä kai tuo …muki siihen mennessä…”
Minä: ”That’s no mug. It’s a space station.”

Kaikesta huolimatta kahdeksalta olimme jo suoriutuneet ulos, ja tallustelimme kurkkaamaan mikä tilanne oli teatterilla ennen kuin menisimme odottamaan leffan alkua johonkin baariin. Huomattuamme, että teatterin aulassakin oli baari, päätimmekin kysyä ovihepuilta saisimmeko mennä odottamaan sinne. Lippumme tarkistettuaan heppu päästi meidät baariin, joka oli näin näytöksen aikana typötyhjä, ja niin aulakin. Kaljaostoksista ei sillä hetkellä tullutkaan mitään, sillä alkoholia tarjoiltiin vain juomalippuja vastaan, ja juomaliput (yksi ilmainen juomalippu per yksi leffalippu — lisäliput maksaisivat ekstraa. Aika hyvin silti mun mielestä; ilmaista ilolientä elokuvateatterissa!) saisimme teatterin kassalta elokuvalippujamme näyttämällä.
Ei muuta kuin kassalle, jossa taas yksi heppu antoi meille kullekin kaksi kaljakuponkiamme. Kysäisimme siinä samalla millainen paikkatilanne teatterissa mahdollisesti olisi Uuden toivon päätyttyä. Heppu kertoi ettei ihmisten ole pakko lähteä teatterisalista näytösten välissä, ja että n. 80 %:lla katsojista oli kolmoisliput trilogiaan. ”Tätä juttua ei katsojien kannalta oo suunniteltu ihan täydellisesti, meille varmistui lupa esittää se vasta pari päivää sitten… Ja Uusi toivo aloitettiin aiiiika myöhässä. Mä luulen että jonkun verran väkeä antaa periksi ensimmäisen elokuvan jälkeen. Mut vaikka ei antaiskaan niin ei siellä aivan täyttä ole. Oottakaas hetki.” Heppu käväisi salissa ja tuli sitten sanomaan: ”Jos meette yläkatsomoon vasemmanpuoleisesta ovesta, niin siellä ois ylimmäisellä penkkirivillä kolme-neljä tyhjää paikkaa. Obi-Wan ja Luke on just palkannu Solon ja pakkautunu Falconiin.”

Emme olleet uskoa tuuriamme! Kaljakuponkien hyödyntäminen saisi odottaa. Kiitimme sulosoinnuin ja riensimme yläkertaan. Ylimmän penkkirivin paikat olivatkin varsin hyvät, ja asetuimme niille parahiksi näkemään Alderaanin tuhon.

Emme voineet olla päivittelemättä vähän aikaa kuiskaten mikä yllätys oli että pääsimme katsomaan niin reilun siivun Uudesta toivosta ILMAISEKSI, ja miten tajuttoman upea äänentoisto teatterissa oli, ja miten istuimet olivat niin leveät etten yltänyt käyttämään käsinojia, ja että kaljat sai tuoda leffateatteriin (heti kunhan käväisisime väliajalla ne lunastamassa). Sitten rauhoituimme — tai no, emme pystyneet rauhoittumaan koska tilanne oli niin harvinaislaatuinen, mutta keskityimme — nauttimaan Star Warsista ylevässä Vancity -teatterissa.

OLI AIVAN UNELMAAAAA!

Anteeksi etten mene yksityiskohtiin, mutta ilta oli yksinkertaisesti täydellinen. Teatterissa oli mahtavaa elää, samoin baarissa väliajoilla (vaikka totta kai me otettiin kaljamme mukaan leffaan). Tapahtuman tunnelma oli pakahduttava. Varsinkin kun valtaosa katsojista oli odotetusti faneja, puhumattakaan siitä että pääsin kerrankin kaverin kanssa ihkuttamaan ja asiaankuuluvissa kohdissa nauramaan koko höskää sydämeni pohjasta, ja että ainakin toiselle kamuistani alkuperäisen trilogian näkeminen leffateatterissa oli yhtä iso juttu kuin minulle. (Juankin viihtyi mutta oli vähemmän kuin vaikuttunut Star Warsin englanninkielisestä versiosta, varsinkin Yodan äänestä.)
Vaikka trilogiasta esitettiin ”Special Edition” -ysäriversio, se oli teatteri- eikä DVD-versio. Joten Jedin paluun lopussa ei näkynyt Vaderin/Anakinin aaveroolissa Hayden Christenseniä kuten ”SE”-DVD:llä, vaan Jedin paluun Anakin, Sebastian Shaw. Puhkesimme taputtamaan ja hihkumaan, kuten koko teatteri. Siinä vaiheessa oltiin jo kaikki sen verran hurmiossa että aplodit venyivätkin koko trilogianäytännön loppuaplodeiksi.

En voi sanoa muuta kuin että kaikki odotukseni ylittyivät. Minulla oli tuntikausien ajan hypervirne naamallani, ja siinä se varmasti pysyy koko kouluviikon.

* * *

Maanantaina sitten sovittiin kämppisten kanssa illastavamme kotona vähän kuin Carrien läksiäisiksi (se on kyllä palaamassa n. kuukauden päästä takaisin), joten Kadonneiden lasten kaupunki jäi väliin, mutta olin edelleen niin onnellinen elämästäni että ei jälleen kerran mistään voinut valittaa. Sitä paitsi muutenkin ilta oli tosi kiva ja kuten jo sanoin, kämppikseni ovat aika ihania. Tällä hetkellä talossamme asuvat Greg tyttöystävänsä Carrien kanssa, Jen, Rafa sekä minä. Jen asuu Vincen huoneessa sillä aikaa kun tämä on poissa ties missä vielä tämän kuun ajan.
Greg ja Carrie kokkasivat namia kasvislasagnea, nautiskeltiin vähän juomia ja katsottiin lopuksi Prince Caspian — enkä sitä edes itse ehdottanut, vaan Jen, joka ei ollut vielä nähnyt sitä. Me heijastettiin Gregin ja Carrien netistä aikaisemmin lataama leffa (”Don’t judge meeeee!”) projektorilla olkkarin seinälle. Ja sitten pääsin juhlimaan sitäkin, että Benny ensimmäistä kertaa ihan pyysi päästä ulos! Niin sitä pitää! Hiljaa hyvä kai tulee…

Ilta oli mukava ja ruoka ihanaa, mutta olis kyllä melkein kannattanut jäädä koululle, sillä tiistaiksi piti palauttaa yksi efektianimaatio (loiskahdus) jota jouduin sitten työstämään tiistaiaamuna näännyttävän aikaisin. Herätyksiä aamuisin (en yhtään tykkää tämän lukukauden aamupainotteisuudesta!) ei helpota se, että Benny on alkanut nukkua sänkyni jalkopäässä ja katsoo minua kuin olisin hullu aina kun alan raahata itseäni ylös puoli seitsemältä aamulla. ”Ai, niin tosiaan, sunhan pitää nousta jo. No ei muuta ku kivaa päivää sulle… Krrrrroooooohh.”

* * *

Tiistaisella animaatiotunnilla sain tehtyä ainoastaan päätöksen että teen lopulliseksi efektitehtäväkseni sulavan naaman. Tuntien jälkeen vielä LDC, jossa oli kivakivakivakivakivaa, mutta väsytti niin kauheesti sen jälkeen, että oli helpotus kun keskiviikko oli vielä tällä viikolla vapaa.

Keskiviikkona rrraaahauduin silti koululle, mutta en löytänyt inspiraatiota efektitehtävään laiskaa luonnostestiä enempää, loppuajan piirsin ”kuvitushaastetta” Cintiqillä. Meidän luokka on Capilanon animaatio-ohjelman perinteen (eikä pelkästään Capilanon… Suosittua touhua netissä) mukaan aloittanut säännöllisen kuvitushaasteen viikottaisesta satunnaisesta aiheesta, ihan huvin vuoksi sekä siksi että ihmiset sais pakotettua itsensä piirtämään jotain silloinkin kun ideat on vähissä. Mmmmm Cintiq on ihana, oispa mulla kotona.

Myöhään illalla kotiin tullessani löysin huoneestani Bennyn lipittämästä vettä, jossa olin liottanut pensseleitä avaruuspenskaa maalatessani! AAAaaaaarrrgh Benny älä kuole! Mikä vika sun omassa vesikupissa?! Onneksi Benny ei näytä oireilevan mitenkään.

”Ohjauskurssin” opettajamme sanoi lukukauden alussa, ettei halua käyttää storyboard-tehtävän pohjana jo kertaalleen filmattua käsikirjoitusta, varsinkaan tunnettua sellaista, jottei olemassaoleva elokuva vaikuttaisi piirustuksiimme. Vähän aikaa ajattelin, että siinä tapauksessa olisi vaarana saada piirrettäväksi joku pelkästään meidän tehtävää varten käsikirjoitettu epäkiinnostava ja pinnallinen tarina. (Eihän sillä niin hirveästi väliä ole yhdessä koulutehtävässä, mutta vaikeuttaisi huomattavasti itsemotivointia.) Mutta kun torstaina saimme storyboardtehtävänannon, materiaalina käytettävä originaali tarinanpätkä olikin yllättäen varsin mielenkiintoinen luomus. Se on pätkä Vancouveriin sijoittuvasta rikos/romanssikässäristä, jota ei ole (vielä) koskaan filmattu. Tehtävän palautus on parin viikon päästä.

Tänään (kellontarkasti ottaen eilen…) oli keskivertopäivä koulussa. Psyykkasimme itseämme huomisiin Star Wars -näytöksiin. (Vaikka meitä onkin yhteensä vain kolme ihmistä lähdössä.) Mun pitääkin pestä reissua varten mun vanha Yoda-paita, se kun on ainoa Star Wars -vaatekappale, jonka omistan — siis teltankokoisen (joskin upeasti kuvitetun) gangstahupparin lisäksi. Tuota noin, luitte oikein, käytin sanaa ”gangsta” Star Warsin yhteydessä. Mutta näin on todellakin asia. Hupparini voi nähdä ulkoavaruudesta, sillä siitä ei ollut olemassa naisten kokoja joten jouduin ottamaan miesten XL:n, mutta en yksinkertaisesti voinut olla ostamatta kun näin sen Athletes World:issä. (Tapahtui ennen joulua, kun olin ostarilla metsästämässä viime hetkillä tuliaisia veljelle.) Tähtien sodan ja Ecko Unlimited -urbaanivaatevalmistajan yhdistelmä oli epätodennäköisyydessään hulvaton — valtavissa huppareissa ja T-paidoissa oli stereotyyppisten gangsta-fonttien seassa old school Star Wars -kuvituksia. Mallisto oli osatekijöiden vastakohtaisuudesta huolimatta Lucasfilmin siunaama, hynttyissä oli viralliset logolaput.

Jospa saisin ne pari muuta Star Wars-kumppania suostuteltua ennen näytöksiä possuilemaan Templetoniin?.. Siellä on aina kivempaa syödä seurassa.

Kämppiksetkin suunnittelee yhteistä juhlimista maanantai-illalle ennen kuin yksi meistä, Carrie, lähtee taas pitemmäksi aikaa matkalle — eikä enemmistölle sovi mikään muu päivä, mikä tarkoittaisi sitä, etten pääsisikään katsomaan Kadonneiden lasten kaupunkia isolta kankaalta, mutta ois kyllä kiva hengailla kämppisten kanssakin… Arrrgh. 😐

Koulusta tultuani aloitin oitis avaruustenavan paikkaamisen. Kävin ostamassa nopeasti kuivuvaa liimaa, sillä olin malttamaton maalaamisen suhteen ja tiesin etten jaksaisi odotella pitkään liiman kuivumista ennen käymistä itse asiaan. Korjausoperaatio oli menestys, ja olen tässä lätkinyt maquetteen ensimmäisen maalipinnan telkkaria katsellessa. Vaikeaa valita mukulan puvun värejä, mutta valitsin vain jotain umpimähkään jotta pääsisin pian maalaamaan. Käytän tavallisia akryylivärejä, jotka eivät ole huippupeittäviä, joten maalikerroksia tarvitaan vähintään kaksi. En luultavasti saa patsasta maalattua kokonaan tänä viikonloppuna, sillä elokuvien lisäksi on hoidettava iso kasa koulutöitä. Siitä huolimatta maalatessani mietiskelen seuraavaa maquettea; oikeastaan ainoa, mikä estää minua aloittamasta sen jo nyt, on sen pirun asennon keksiminen. Mulle se poseerauksen osuminen oikein on vain käsittämättömän tärkeää, melkeinpä taikauskoista. Avaruustenavassakin pose on (omakehun lemun uhallakin) suunnittelun suurin vahvuus, niin ettei kokemattomuuteni itse muovailemisessa pistä silmään.

Hyvä on, ei Ghostbusters kaikkia ongelmia poista, mutta yllättävän monta kyllä. Sunnuntai-ilta oli ihhhh-hana ❗ Venyi vain aika paljon myöhempään kuin suunnittelin. Me käytiin ensin syömässä Templetonissa ja oltiinkin sitten niin täynnä, ettei ostettu mitään leffaevästä. Onneksi ostimme liput ennen ravintolassa käyntiä, sillä palatessamme teatterille jono oli vaikuttava.

Yleisön joukossa ei näkynyt rooliasuja, mutta muutamallakin katsojalla oli paidoissaan Ghostbusters-logo. Näytöksessä oli äänekäs ja innostunut tunnelma loppuun asti, mikä laajensi kokemuksen, ja aplodeista suurimmat sai (tietysti) herra Stay Puft, ”Marsipaanimies”.
On se vaan niin hemmetin hauska leffa. Paljon hauskempi kuin muistin. Naurettiin niin että vatsaan koski, ja koko kotimatkakin vielä hihitettiin ja laulettiin ja siteerattiin parhaita pätkiä.

Unohdettiin ettei SeaBus enää siihen aikaa sunnuntaiyönä kulje, joten siitä tuli pieni mutka matkaan, kun piti palata linja-autolla, mutta kotiin päästiin kuitenkin. Tomoko ja minä olimme yhtä mieltä siitä, että täytyy alkaa seurata tarkemmalla silmällä, milloin kaupungissa esitetään vanhempia elokuvia. Ja kun seuraavana päivänä tarkastin leffalistaukset, niin eikös sieltä vain pistänyt silmään Pan’s Labyrinth! Ja (omasta mielestäni) vielä parempaa: Kadonneiden lasten kaupunki! Ensi maanantaina! Iiiiiikkkk, täytyykö mun alkaa järjestellä koulutyöt elokuvien esitysaikojen ehdoilla?

No niin, maanantaina sitten vihdoinkin sain viimeisteltävän materiaalin viivyttelevältä puhtaaksipiirtäjältä, ja tietysti mun piti puurtaa melkein koko yö jotta sain sen valmiiksi tiistaiaamuksi. Mutta ei se kyllä mielipidettäni tämän toimeksiannon kiehtovuudesta muuttanut, ja tiistaisen tunnin aikana palasi virkeyskin, kun aloimme opetella ”efektien” (periaatteessa erikoisefektit käsittävät kaiken, mikä ei ole hahmoanimaatiota) animointia. Vettä, tulta, savua sun muuta.
Sitä paitsi keskiviikot ovat vielä vapaita.

Kävin katsomassa muistaakseni keskiviikkona Defiance :n. Erinomaisista näyttelijöistä ja painavasta aiheesta huolimatta umpitylsä elokuva. En syytä ketään joka haluaa katsoa tämän pelkästään Liev Schreiberin takia, onhan hän katsomisen arvoinen aina ja kaikkialla, mutta teitä on varoitettu. Lisäksi parrasvaloissa on taas syvästi inhoamani ”aksenttiongelma”.

Valtaosa amerikkalaistekoisista elokuvista päätyy ratkaisuun ”puhutaan englantia puuronpaksulla aksentilla jotta katsojat varrrmasti ymmärtävät että nyt puhumme Vierasta Kieltä!” ja minua ärsyttää. En ole ikinä voinut olla pitämättä sitä yleisön älyn aliarviointina. Aksentin käyttö on minusta perusteltua vain silloin, kun ei-englantilainen henkilö puhuu elokuvassa englantia; jos henkilö puhuu OMAA äidinkieltään, joka on vain valtavirtayleisön hyväksi muutettu englanniksi, mitä syytä aksentille silloin muka on?! Toiseksi, aksentit tekivät puheesta vaikeasti ymmärrettävää; ja kolmanneksi, roolihenkilöiden kommunikoidessa venäläisten kanssa näyttelijät puhuivat venäjää — mikä oli ympäröivän aksenttikeiton huomioon ottaen mielestäni outo valinta.

Äskettäin nähtyyn (englantiin käytännöllisesti suhtautuvaan) Valkyrieen verrattuna tämä inhoamani ominaisuus sekä mielivaltainen vuorottelu venäjän kanssa ihan särki korviani.

* * *

Torstaina kouluun tullessani kuulin heti aamulla luokkakavereiltani, että Vancity -teatteri, sama joka esittää Pan’s Labyrinthin ja Kadonneiden lasten kaupungin, pyörittää parhaillaan muutaman päivän kestävää SPARK FX -minifestaria merkittäviin efektielokuviin keskittyen (siksi siis mukana myös edellä mainitut elokuvat), ja viime hetken lisäys ohjelmistoon (taidettiin suorastaan julkistaa vasta tänä aamuna) on lauantaina alkuperäinen STAR WARS -TRILOGIA! Pyhä jyssäys!
”Niin että sähän varmasti haluut tulla mukaan? Me tilataan just lippuja netistä. Ne myy hirmu nopeesti!”
ETTÄ HALUANKO?!

Uusi toivo oli lippuostoksia tehdessämme jo loppuunmyyty, mutta nappasimme Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun, ja päätimme mennä kaiken varalta teatterille aikaisin koska Uuteen toivoon on kuitenkin vielä pienen pieni mahdollisuus saada viime hetken lippuja kassalta.

Päivä siis alkoi mitä mainioimmin, eivätkä tunnitkaan olleet hullumpia. Mutta sitten otin koululta kotiin mukaan avaruustenava-maquetteni maalattavaksi, ja vaikka yritin pakata sen reppuun mahdollisimman varovasti, yhteen sen käsivarteen tuli matkustaessa pari äkäistä säröä. Käsivarsi ei onneksi irronnut, ja kunhan lähiaikoina hankin liimaa ja sitten liiman kuivuttua tasoittelen säröjä hiekkapaperilla, niin eiköhän maali sen jälkeen peitä ne jotakuinkin tyydyttävästi. Ei onneksi käynyt tuon pahemmin. Kun on liput kahteen Star Wars -leffaan kunnon teatterissa ei päivää pilaa mikään.

Ja taas jotain uskomatonta! Löysin (ja latasin menestyksellä) torrentin Hitman-sarjakuvasta! (”Varasta, mutta varasta kaikkein parasta!”) Siinä on sarjislehden kaikki numerot digimuodossa! Ja minä kun en koskaan uskonut saavani lukea Hitmania loppuun asti! Olen ollut tosi kiireinen joten luin vasta pari numeroa, mutta toisaalta haluankin nautiskella löydöstä hyvän aikaa. Elämä on ihanaa! Hitman on niiiin voittaja!

Kirjoitan uudesta kodistani! Olen tosi hyvilläni, vaikka huone onkin tällä hetkellä vähän karu. En ole vielä purkanut kuin muutamia tavaroitani, mutta huokaisen nyt vähän aikaa ja juhlin, että pääsin siitä alati yltyvästä metakasta. Työtkin on lisäksi tältä erää hoidettu, joten huomisesta alkaen saan keskityttyä kouluun täysillä!

Harmi kyllä tämäniltainen LDC jäi väliin kaikessa muuttohässäkässä, ja se olisi ollut viimeinen mahdollisuus piirtää ennen arvioitavien töiden palauttamista Moh’n tunnilla huomenna. Meidän pitää antaa seitsemän itse valitsemaamme el.mal.piirustusta, ja vaikka olenkin aika tyytyväinen niihin mitä mulla on tällä hetkellä tarjota, tunsin olevani niin hyvässä vedossa viimekertaisella piirustustunnilla, että oikein odotin millaista jälkeä syntyisi tämänpäiväisessä klubissa (siis odotin kovemmin kuin tavallisesti). Mutta eipä maksa vaivaa valittaa.

Värjäytin muuten tukkani violetiksi viikonloppuna, ja vaikka yksi ikivanha mies nauroikin mulle SkyTrainin liukuportaissa päin naamaa (luulis Vancouverissa hassumpiakin hiuksia näkyvän), niin animaatio-opiskelijoilta oon kyllä saanut pelkkiä kehuja, ja kehuthan aina kohottavat mieltä 🙂 Paitsi silloin, jos itse tietää ettei oikeasti ansaitse niitä, mutta tässä tapauksessa kyllä hyvin tiedän, että tukkani näyttää MAHTAVALTA. 😛

Mun pitää heti ensi tilassa ostaa pesurättejä (ironista kyllä… mutta huoneeni hyllyt ovat tällä hetkellä niin pölyssä että jopa mua arveluttaa laskea kamojani niille) sekä pieni, kuljetettava patteri, kun kellarihuoneet aina tuppaavat vähän viilenemään — niin ja lisää vuodevaatteita. Mulla on vain yksi setti omasta takaa.

Tämä paikka tuntuu kyllä jo nyt yllättävän kotoisalta. Talossa on kapoiset porraskäytävät, jotka tuo mieleen kotitalon Jyväskylässä, ja kaikenlaisia hullunkurisia komeroita portaiden alla. Ja yhdessä komeroista on pyykkihuone. Johonkin niistä mahtuis kyllä sauna aivan varmasti.
Varsinainen kylpyhuone on ”maantaso”-kerroksessa, mutta kellarikerroksessakin on pieni vessa (huom: on se silti isompi kuin yläkerran vessa meillä kotona! 😛 ), ja se on ihan hirmu söpö! Kivaa.

Eihän nyt paljon muuta puutukaan kuin Benny. Sillekin pitää ostaa ruokakuppia, hiekkalaatikkoa ja ties mitä! Mutten silti malttaisi odottaa sen hakemista.

Mun viereisessä huoneessa asuva Vince on hinnoittelemassa vanhoja Legojaan myytäväksi netissä, ja ostin siltä Star Wars Gungan-sukellusveneen parillakympillä. Hehe, vaikkei Phantom Menace kehuttava ollut, niin ”Gungan Sub” oli silloin vuosia sitten aivan ensimmäinen Star Wars-teemainen legohärveli jonka olin ikinä nähnyt, ja siitä asti oon hiukan mielinyt sellaista. Ryhdyn tästä rakentelemaan, ja kirjoitan aikaani monopolisoivista koulutehtävistä lähipäivinä.

[EDIT: Anteeksi jos jotakuta häiritsee se että bloggaan tällaisista aiheista kuin kylmäverinen liero vaikka Kauhajoella on ammuskeltu, mutta itse en todellakaan voi muuta asialle kuin esittää surunvalitteluni, ja jatkaa täällä maapallon toisella puolella arkieloani kuten tähänkin asti. Anteeksi etten ole järkyttynyt.]

Perjantaisen esitelmäni aikana olin niin hermona etten oikeastaan kuullut kaikkea mitä itse sanoin. Puhuin liian nopeasti ja kompastellen omaan kieleeni. Säikähdin alkuaplodeja. Tärkeimmät asiat tuli onneksi sanottua. Luultavasti. Ärsyttää ja kummastuttaa, että vaikka järjellä tietäisin kaikkien läsnäolijoiden olevan täysin harmittomia, julkinen puheenvuoro saa minut liioittelematta oksennuksen partaalle.

Vain pari luokkatoveriani oli kuullut Spacedistä. Kuten suunnittelin, näytin kaksi lyhyehköä kohtausta kakkoskauden viidennestä jaksosta (vaikka, kuten sanottu, ne eivät olekaan ehdottomat suosikkikohtaukseni koko sarjasta), ja selitin miksi oikein olin ne valinnut: nähtyäni feikkiammuskelun sarjan ensiesityskierroksella Suomessa [= v. 2001. Olen Spaced-fani ekana ja Shaun -fani tokana. Ja Hot Fuzz -fani vasta kolmantena. Vaikka ne ovatkin kaikki loistavia, Spaced on silti kiistämättä loistavin, eikä vain siksi että tutustuin siihen ennen noita jälkimmäisiä. *| ] kokeilin ensimmäistä kertaa kunnolla storyboardin piirtämistä. Ei sillä että siitä kokeilusta olisi kovin hienoa jälkeä syntynyt! Ja ennen ammuskelua näytin Timin ja Daisyn päätöksenteon (nimittäin siitä, millä tavoin he viettäisivät iltansa kaupungilla; kolikonheiton; ja sitä seuraavan baarimylläkän), ihan vain esittelynä hahmoista ja sarjan vaihtelevasta sekä omasta mielestäni visuaalisesti …ravitsevasta tyylistä.

Katsojien naurunremakka oli ikkunoita helisyttävä; sitä osasin odottaakin. Rakkaan sarjan jakamisen tuoma yhtäkkinen riemu oli tyrmäävä ja aivan odottamaton.

Esitelmän varsinaisena sydämenä (agghh… Sori, kuulostan jopa hölmömmältä kirjoittaessani tästä kuin puhuessani tästä) jaoin kaikkein henkilökohtaisimman tulkintani ammuskelukohtauksesta (tarkoitan henkilökohtaisella, että tekijät tuskin tietoisesti tarkoittivat mitään sen kaltaista): se on minun näkökulmastani ainoa aivan todella surrealistinen kohtaus sarjassa, ja päähenkilöt luottavat siinä kirjaimellisesti mielikuvitukseensa selvitäkseen mahdollisesti vaarallisimmasta pinteestä, johon he sarjan aikana joutuvat. Eivätkä ainoastaan omaan mielikuvitukseensa, vaan viereisen henkilön mielikuvitukseen. Kaikkien osallistujien mielikuvitukseen, niin ystävän kuin vihollisenkin. Sen voi nähdä edustavan jotain sarjan synnylle (periaatteessa minkä tahansa kelpo elokuvan tai sarjan luomisprosessille) elintärkeää.

Spacedin luojien välillä sykkii energiaa, joka tekee sarjasta paljon enemmän kuin osiensa summan. Jos kumpi tahansa käsikirjoittajista/pääosanesittäjistä vaihdettaisiin johonkuhun muuhun tai poistettaisiin, sarjaa ei olisi lainkaan olemassa; jos ohjaaja Edgar Wright poistettaisiin tai vaihdettaisiin, sarja olisi p____. (Hui kamalaa, ajattelin juuri Mitä Jos -maailmaa, jossa Simon Pegg ja Jessica Hynes eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan. *Brrrrrrrr.*) Miten epätodennäköiseltä vaikuttaakaan, että sattuisi tapaamaan jonkun, jonka kanssa on niin samalla aaltopituudella, että voisi yhdistää luomisvoimat ja tuottaa jotain mitä kumpikaan yksinään ei voisi kuvitella, ja silti se on yksi isoimmista asioista joihin elokuvat (+sarjat yms.) taiteena nojaavat. Luottamuksesi omaan mielikuvitukseesi ja yhtä vahva luottamuksesi työtoverisi mielikuvitukseen — ja loppujen lopuksi katsojan mielikuvitukseen.

Tuo kohtaus siis kiteyttää minulle jotain minkä Spaced kokonaisuutena todistaa. Siihen on joskus vaikeaa uskoa; siitä tuntuu joskus typerältä haaveilla, varsinkin kun on niin kömpelö, usein jopa vastahakoinen, jakamaan omia ajatuksiaan kuin minä; mutta katsoessani Spacediä ja muita täydellisiä ilmiöitä tiedän, etten ikinä tule luopumaan toivosta.

En maininnut pitäväni itseäni kömpelönä (eiköhän se ole kaikille selvää muutenkin), mutta silti olen edelleen aika hämmästynyt että uskalsin oikeasti kertoa tuon viimeisen osion koko luokalle.

Lopettelin sanomalla, etten halua muuttaa esitelmääni viime metreillä mainokseksi, mutta että haluaisin silti suositella Spacediä kaikille läsnäolijoille, koska jokainen, joka on tarpeeksi nörtti opiskellakseen animaatiota, nauttisi tällaisesta sarjasta, ”ja mä lainaan ilomielin DVD:n kenelle tahansa joka haluaa tulla käännytetyksi.” Puolen tusinaa kättä hujahti ilmaan ja tyypillisen innostunut Rosy hihkui ”MUT ON KÄÄNNYTETTY JO NYT!”

Koska esitelmät pidetään aina viestintätuntien viimeisinä, olimme vapaita viikonlopun viettoon, mutta kello oli vasta reilu 15 ja melkein kaikilla oli vielä jalkapalloanimaatio kesken, joten menimme animaatioluokkaan ja tuikkasin ykköskauden luokan DVD-soittimeen Rosyn ja Candicen yllytettyä. En ole ikinä päässyt katsomaan Spacediä seurassa. Aika kivaa. Koska nyt minua ei ymmärrä vain Spaced, vaan jossakin määrin ainakin muutama muu ihminen, ja ehkä vielä useampikin joista en vielä tiedä. ”Tää on omaa luokkaansa”, Rosy henkäisi. ”Mä en oo ennen nähny TV-sarjaa joka saisi mut haluamaan katsoa Star Wars -trilogian putkeen heti kotiin päästyä!”
Klubbausjakson viimein koittaessa päämme alkoivat heilua musiikin tahtiin, ja alta minuutin hypimme jo tuoleillamme ja tanssimme, vedet silmissä ja keuhkot kovilla naurusta. Olin nolostuttavasti hiessä tanssimisesta. Mutta enköhän ollut nolannut itseni esitelmää mupeltaessani jo tuota pahemmin, joten mitäs pienistä. Ensimmäisen kauden katsottuamme oli myös meidän kolmen kuitenkin pakko tehdä palloanimaatio loppuun, joten luovutin Spaced-boksin viikonlopuksi Dennisille, joka oli ensimmäisenä lainausjonossa.

*| A: Spacediä on enemmän. B: Spacedin hahmot ovat hauskempia. C: Spacedin hahmot ovat rakastettavampia. (liittyy tosin A:han.) D: Spacedin ”maailma” on yksityiskohtaisempi (katso taas A) ja tarjoaa enemmän ”keksittävää”, pääteltävää sekä päätettävää. E: En väitä, että tv-sarjan täytyisi aina tarjota yhtymäkohtia omaan elämääni jotta pitäisin siitä, mutta… Spaced saa minut ajattelemaan, että joku ymmärtää. Niin kuin olen jo kertaalleen kirjoittanut: Spaced ei ainoastaan naurata, vaan saat siitä uuden ystävän.

Aivan ensimmäisenä: FOO FIGHTERS TULEE KESÄLLÄ PROVINSSIROCKIIN!

Ääääääää! Pitää muistaa hengittää välillä. Ääääääääää!
Aiemmin ehdin jo kirjoittaakin että FF on bändi jota olen (sanotaanko vaikka) fanittanut pisimmän ajan elämässäni Manhattan Transferin lisäksi ja ettei se ole koskaan ollu AIDOLLA keikalla Suomessa. Joten vaikka en tosiaan kuulu festivaali-ihmisiin, LÄSNÄOLO ON PAKOLLINEN. EEEEEEEEE!!!

…I’ll wait to hear your final call …bet it all

* * *

[Jäsentämättömyysvaroitus!
Spoilerivaroitusta ei tarvita, sillä jos et vielä tässä vaiheessa elämääsi ole Prinssi Kaspiania lukenut, se ei selvästikään kiinnosta]

Pari postausta sitten pääsin Narniasta märehtimisen makuun. Seuraavana Narnia-elokuvanahan leffateattereihin tulee kesällä Prince Caspian (Prinssi Kaspian), joka onkin luonteva jatko-osa (The Lion, the Witch and the) Wardrobelle (ja josta olen aivan liian innostunut käydäkseni normaalista. Jo tämä kuva aiheuttaa minulle hikan).
pcstills_narniawebcom.jpg

Itse ainakin pidän Narnia-sarjan alkuperäistä julkaisujärjestystä parempana kuin kronologista järjestystä: …Wardrobe on jännittävämpi avaus satumaahan kuin The Magician’s Nephew (Taikurin sisarenpoika); kun taas Pevensiein tempautuminen Narniaan vain huomatakseen heidän siellä viettämänsä ajan muuttuneen hädin tuskin muistetuksi, vuosituhannen takaiseksi taruksi on kiehtovampi jatko Wardrobelle kuin The Horse and His Boy (Hevonen ja poika).

Kyseiseen aikakupruun liittyy niin monia ajatuksensiemeniä, että niin Pevensien perheen kuin varsinkin Kaspianin kokemusten kuvitteleminen kirjaa lukiessa kutkutti lapsena (ja edelleenkin) ihanasti mielikuvitustani. Pevensiet eivät ainoastaan ole jo kertaalleen muuttuneet aikuisista lapsiksi (mahtoiko heistä tuntua siltä kuin he olisivat aikuisia lasten ruumiissa? Miltä tuntuisi kasvaa aikuiseksi kaksi kertaa, kahdessa eri ulottuvuudessa?), vaan heidän ”manaamisensa” Narniaan on Kaspianille sama juttu kuin jos Kuningas Arthur palaisi nykymaailmaan. *| Ajattelin millaista olisi, jos olisi kuullut koko ikänsä sankaritarinoita joiden ei voi varmasti tietää olevan totta, ja jos epätoivoisessa tilanteessa, viimeisenä mahdollisuutena, päättäisi pyytää apuun jotain legendoja, ja ne ilmestyisivät OIKEASTI. Eivätkä ne olisikaan mitään supersankareita vaan itseäsi nuorempia.

Ehkäpä minä olen vain vähään tyytyväinen — itse asiassa tiedän olevani — mutta minulle tuo ajan kulun, totuuden ja myyttien (sekä ”tosimaailman” että narnialaisten näkökulmasta) kiehunta riittäisi jo yksinään innostumisen syyksi. Lisäksi pidän kyllä Caspianissa niin monista muistakin asioista, että jos pääsen näkemään ne yhtä hyvin toteutettuina kuin …Wardrobessa, mainiota:

  • Caspianiin on päätynyt hiukan enemmän pimeyttä ja vaaraa kuin Wardrobeen. Päitä putoilee tekstissä välillä niin …niin mutkattomasti, niin sivumennen kirjoitettuna, että tekstin jämptiys ja tiiviys moisten veritekojen kuvaamisessa tuntui aikoinaan melkein järkyttävältä. Mutta silti ne kuuluvat juuri sellaisinaan tähän tarinaan. Tästä ei voi tulla ihan yhtä pienille suunnattua kuin ensimmäinen Narnia-elokuva oli. Jos kauhunäyt on jätetty pois eli kässäri on kesytetty lisäkatsojien toivossa, murjotan.
  • Kohtauksen lyhyydestä huolimatta, Caspian sisältää värisyttävimmän ihmissusikohtauksen Tarinaa vailla loppua **| edeltävässä lastenkirjallisuudessa. (”Olen nälkä. Olen jano…”) Koko kohtaus kuuluu selkeästi kirjan huippuhetkiin oli ihmissutta tai ei.
  • O-jee uskollinen Edmund.
  • Parikin rakastettavaa hahmoa. Hiiri Riipitsiip (engl. Reepicheep), joka saa aina taistella isompien eläinten ennakkoluuloja vastaan eikä siksi ole tottunut ottamaan mitään itseensä kohdistuvia vitsejä köykäisesti, on liioittelevassa kunniantunnossaankin pohjimmiltaan niin hyväsydäminen ja uskomattoman rohkea, että on todennäköisesti suosikkihahmoni sarjassa. (Ja Riipitsiipin ääneksi on huhuttu Eddie Izzardia, mikä kuulostaa todella lupaavalta. Varmasti tuo rooliin jotain sellaista mitä kenelläkään muulla näyttelijällä ei ole, mutta oi kunpa ulkonäön kanssa ei ruvettaisi liikaa söpöstelemään.)
    Myrtsi Piipari -kääpiö (Trumpkin) on unohtumaton ensitapaamisesta lähtien.
    Kaspianiin, kuten jo sanoin, on puolestaan kivaa samaistua hänen päästessään tapaamaan satuiluksi luulleensa olennon toisensa jälkeen.
    En vielä sataprosenttisesti tue päätöstä, että Kaspianiksi otettiin vanhempi näyttelijä kuin kirjan hahmo on — mutta toisaalta ensimmäisessä elokuvassa kirjan ja käsikirjoituksen väliset muutokset yllättivät monesti toimivuudellaan, joten ehkä tällä kertaa ei tarvitsisi niinkään paljon stressata.

Seuraa loistava video ”Death Star Canteen”, jonga jogu on tehnyt legoanimaationa Eddie Izzardin stand-up -vitsin pohjalta. (Huom: englanniksi.)

Hauskinta, mitä olen tällä viikolla nähnyt — kannattaa katsastaa saman legofanin muutkin Izzard-videot! ”Horses” on hulvaton.
Jos jokin yleensä Riipitsiipin onnistuu pilaamaan niin ei ainakaan Izzard.

*| Ah, aikatemppuilu.
Tuli sellainen hassu ajatus mieleen, että entä jos aika on kuin palapeli, niin ettei ole väliä milloin minkäkin palan laittaa paikalleen, kunhan ne menevät oikeisiin paikkoihin? Jos jollekin palalle ei vaan millään löydä paikkaa eikä edes saa selvää mikä kuva siinä on tarkoitus olla, niin kunhan keskittyy hetken jonkin toisen kohdan kokoamiseen sekin pala osuu sitten johonkin sopivasti ihan kuin itsestään.

**| Ehdottomasti mainittava: jos pidät Narnia-kirjoista, pidät vielä enemmän Tarinasta vailla loppua.

Arkisto