You are currently browsing the tag archive for the ‘Stephen Colbert’ tag.

Tärkeää! Olemme katsoneet historiantunneilla monia sanoinkuvaamattoman hauskoja piirrettyjä, mutta viime torstaina löytyi ehdoton suosikkini: Chuck Jonesin vuonna 1942 ohjaama WB-lyhäri ”The Dover Boys at Pimento University”, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. VOITTAJA. Kaiken voittaja.
Sanat eivät riitä. Tämä täytyy nähdä omin silmin ja erityisesti kuulla omin korvin.


(linkki)

”A runabout! I’ll steal it! NO ONE WILL EVER KNOW!!”

(Entä muistaako joku, kun jenkkikäsikirjoittajien lakon aikana Conan, Jon Stewart ja Stephen Colbert ottivat toisiltaan turpiin? Nytpä tajusin mikä sen viimeisen pysäytyskuvan inspiroi.)

* * *

Kiitospäivä oli 13. päivä, ja koska en ole tottunut sitä juhlimaan, en tehnyt mitään erikoista. (Paitsi että sitä edeltävänä lauantaina oltiin Courtneyn luona ja kivaa oli.)

Kaikki liiketoiminta rullasi myös kiitospäivänä, mitä en ollut osannut odottaa. Pidän valtavasti siitä, että täällä on käytännöllisesti katsoen kaikki auki ihan joka päivä (vaikka monet kaupat tietysti sulkevat aikaisemmin la-su kuin arkena). Hieman keskiverrosta poikkeavaa päivärytmiä seuraavana ihmisenä arvostan täällä nykyisessä olinpaikassani suuresti esimerkiksi naapurin ”Prisman” JOKApäiväistä klo 23:n sulkemisaikaa, mutta harmittelen bussien aikaista yöpuulle vetäytymistä yms.
Tietysti ymmärrän että täällä on useamman valtion verran enemmän ihmisiä kuin Suomessa pyörittämässä kauppoja iltamyöhään. Muutosta kotimaan aukioloaikoihin en jaksa vaatia, onhan sitä tähänkin asti hengissä selvitty — tarkoitan vain että ”yöttömästä yhteiskunnasta” valittavilla ei ole murjotukselleen kunnon perustelua, sillä YY:tä ei vielä ole olemassakaan.

* * *

Niin pitkä kirjoitustauko on ollut etten muista mistä halusinkaan kirjoittaa… Mutta jo mainitsemastani torstaista jatkaakseni, historiassa siis käsiteltiin Chuck Jonesia. Saman päivän koe edellisen viikon asioista meni multa aivan myttyyn, mutta seuraavan varmaan suoritan suvereenisti, koska kamuni, joka oli kipeänä, oli värvännyt minut tekemään tunnin aikana mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja. Yritin kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kuin koskaan, sillä itsekin olisin murtunut jos en pääsisi torstaina kouluun.
Valikoidut piirretyt Jonesin koko uran ajalta kuvastivat ohjaajan kehitystä Disneymäisestä tyylistä neulanterävään ajoitukseen, vahvoihin poseerauksiin, taustojen ja animaatiohahmojen kanssakäyntiin jne. The Dover Boys tosiaan sujahti suosikikseni nopeammin kuin ajoasu Dan Backsliden ylle, ja sen tyylitelty animaatio (asennosta toiseen salamannopeasti, asentojen välissä tavallisten inbetweenien sijasta ”smear drawing”eja, jotka venyttävät hahmoa animaatioidenkin mittapuulla groteskisti ja lähes havaitsemattoman nopeasti) kelpaa tietynlaiseksi symboliksi Jonesin roolista animaatioinnovaattorina. Yhtä suuri kiitos Dover Boysin lumosta kuuluu Warner Bros.in luottoäänelle Mel Blancille Backsliden repliikkien tulisesta, empimättömästä ylilyönnistä.

Mutta mikä poissaolevaisen kannalta vielä surullisempaa, iltapäivän designtunnilla käytiin käsiksi Super Sculpeyyn. Viime viikolla designissa luonnosteltiin ns. arkkityyppihahmoja, joista piti valita yksi turnaroundin (rotaation) sekä maquetten (patsaan) aiheeksi. Tänään kaikki saivat turnaroundistaan palautteen (omakehuvaroitus! Turnaroundini ei kaipaa ainoatakaan parannusta!), ja sitten John päästi ääneen Animation Adamin, Resident Sculpey Expert:in.

Kesäkurssilla raadoin saadakseni muovailtua kallon, Skull-pyn. Kokonaisen hahmon muovaileminen vaikutti minusta vaikeammalta, mutta myös mielenkiintoisemmalta. Varsinkin kun jonkin verran on alkanut tykätä siitä itse keksimästään hahmosta ja opettajana on joku, joka on tehnyt patsaita vuosia, elävänmallinopettajan sijasta. Skullpyn kohdalla tekemäni virheet ovat myös opettaneet minua muutamissa pikkuasioissa (ainakin siinä, ettei foliossa kannata pihistellä). Adam kertoi hyviä vinkkejä mm. muotoilutyökalujen valmistamisesta itse, patsaiden jalustojen ”lavastamisesta”, hiusten, vaatteiden, turkin, höyhenten, suomujen tms. muovailemisesta… Hänen näytille tuomansa valmiit patsaat ja jalustat olivat upeaa työtä. Olin aiheesta paljon innostuneempi kuin toissakesänä. Seurasin kyllä koko ajan tiiviisti, mutta valitan, etten jaksa kirjoittaa tässä kaikkia neuvoja. Yritän sujauttaa niitä väliin jos kirjoitan oman muovailuprojektini edistymisestä — tosin hahmollani ei ole höyheniä, turkkia eikä edes hiuksia, joten kaikki vinkit eivät ehkä tule esille, mutta ne olivat silti niin mielenkiintoista kuultavaa, että yritän parhaani.

Yksi jippo, jota en varmaankaan ole itse pitkään aikaan kokeilemassa, mutta joka oli niin vaikuttava, että se on pakko mainita: Adam oli käyttänyt lentolisko-maquetten siipien materiaalina kumihanskasta leikattua palasta, joka oli liimattu pikkutarkasti patsaan siipien luiden päälle ja lopuksi koko komeus oli maalattu, niin ettei sculpeyn ja kumin välistä saumaa huomannut. Se oli harvinaisen uskottavan näköistä. Me oltiin tunnusteltu niitä siipiä tovi eikä kukaan ollut arvannut että ne olisi voitu tehdä kumihanskasta, tai edes ilmapallosta tai muusta sellaisesta, ennen kuin Adam kertoi meille. Tunnin juoni oli suurelta osin se, että sculpey-tuunauksen tarpeessa kannattaa etsiä välineitä kotoaan ennen kuin lähtee askartelukauppaan maksamaan itsensä kipeäksi.

Kyseisellä tunnilla en vielä ehtinyt muuta kuin tehdä hahmolleni rangan paksuhkosta rautalangasta ja täytteet foliosta, eli en vielä edes avannut sculpey-pakettiani. Mutta sculpey-patsaisiin pätee opettajiemme mukaan sama periaate kuin hahmodesigniin: tärkeintä on, että poseeraus ja rakenne ovat kunnossa. Poseeraamista helpottaa rautalankainen ”luuranko” (raajoja voi väännellä eri kulmiin, hahmoa voi taivuttaa jne. — jopa tietyssä määrin sculpeyn lisäämisen jälkeen) ja mahdollisimman suuri osa rakenteesta kannattaa yrittää tehdä foliokerroksilla eikä sculpeylla siksi, että sculpey kuulemma paistuu parhaiten, jos se on noin neljännestuuman paksuista (sitä paitsi siinä ei mene sculpeya turhaan hukkaan). Askartelu on kivaa. Kirjoitan muovailuyritykseni etenemisestä lisää tässä joskus.

Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.

Hei, koulun verkko saatiin jälleen toimimaan, kiva kiva!

Keskiviikkoaamuna olin aika surkeana. Kalloa kiristi, väsytti, kuumotti ja tuntui nestehukkaiselta. Olisin arvellut sitä auringonpistokseksi (alkuviikon porotti armottomasti) ellei kurkkunikin olisi ollut niin kipeä.
En jaksanut edes ajatella pakkashuuruista tietokoneluokkaa, joten jäin suosiolla kotiin potemaan. Eka kerta kun olen tällä kurssilla ollut koulusta poissa. Olin aika varma ettei sen päivän flässitunnilla tehtäisi mitään tähdellistä.

Sattumoisin keskiviikko oli myös se päivä, jolloin vuokraisäntäväkeni, Greenit, lähtivät pariksi viikoksi sukuloimaan tms. Ne pyys jo aikaisemmin mua pitämään vähän huolta niiden kasveista, posteista ja kissasta. Helppo homma, suostuin ilman muuta. Kastelen kukkia silloin tällöin ja jätän kissalle päivittäin ruokaa. En ollut koko oleskeluni aikana tiennyt että vuokranantajillani on kissa, mutta he sanoivatkin sen olevan niin ujo, että se enimmäkseen piilottelee yläkerrassa niiden sängyn alla.
Kävin keskiviikkona kerran uteliaisuuttani yläkerrassa, ja kissaa huhuillessa tauoton vieno maukuna kuului sängyn alta, mutta kissa itse ei tullut näkyville enkä viitsinyt ryhtyä patistelemaan. Pärpätin vain olevani sen ruokkijana pari viikkoa, joten sillä ei olisi mitään syytä pelätä.

Kissan nimi on Buchy. Luin sen vasta keskiviikkona vuokranantajien jättämästä lapusta, eikä minulla ole mitään aavistusta siitä kuinka se lausutaan. Lausutaanko se samoin kuin BucKy? Vai Booky? Tai Batshi?? Onkohan se niinkuin Bootsy Collins, mutta suhuässällä… Buutshi? Ihan sama millä nimellä kutsuin, kissa ei näyttäytynyt. Hassua vain, miten se aina vastasi naukaisulla jos sanoin sille jotain. Niin ujoksi elikoksi Buchy on puheliain kohtaamani kissa. Kun vain tietäisi mitä ne kissat aina oikein yrittävät sanoa. Mä esimerkiksi tiedän miten meidän Sylvi naukuu ruoan perään tai Osku ”haukkuu” lintuja ikkunan ulkopuolella, mutta mitä Buchy tarkoittaa sängyn alta vastaillessaan??

”Buchy?”
”Mauuu!”
”Miten sun nimi oikein lausutaan?”
”Mauu!”
”Mä oon sun väliaikainen kyökkipiika, hauska tavata.”
”Mauuu!”

Torstaina en vielä suinkaan ollut täydessä terässä, mutta sen verran paremmassa kuitenkin että menin taas kouluun. Kotiin palattuani kurkkasin yläkertaan uudestaan ihan vain tsekatakseni, että Buchy oli kunnossa, vaikka ruoka olikin kadonnut päivän aikana lautaselta. Naukaisut kuuluivat tällä kertaa vaatehuoneesta. Buchy kyyhötti siellä, henkareissa roikkuvien pitkien takkien ja mekkojen lomassa jonkin vaatekasan päällä, tuijotti minua silmien rävähtämättä ja naukui koko ajan.

”Mitä ihmettä? Onko sulla joku hätä kun sä nau’ut heti kun näät mut?”
”Mauuuu!”
Kyykistyin liikkumattomaksi ja pidin kättäni kärsivällisesti Buchyn nenän ulottuvilla, ja pian se tuli aakealle paekalle, naukuen koko ajan. Lopulta se uskalsi puskea kättänikin.
”Onko sulla vaan ikävä sun perhettä? Siksikö sä huudat?”
”Mauuu!”
Buchy on valkoisen-, mustan- ja punaruskeankirjava piiikkuruinen kissa. Greeneillä on esikouluikäinen poika Curtis, joka on tosi kova riehumaan. En oikeastaan ihmettele Buchyn haluttomuutta oleskella alakerrassa jos Curtis myllertää siellä.
”Kyllä ne takas tulee. Sun on paras vaan tottua muhun.”
Buchy kiehnäsi jalkojani vasten ja antoi silittää itseään, ja näytti olevan hyvinkin tyytyväinen. Mutta alakertaan mennessäni se ei seurannut, enkä olekaan sen koommin saanut kissaa houkuteltua pois sängyn alta.

Voi kunpa tää flunssanpoikanen lähtisi nopeasti. Pärjäilin muutoin hyvin perjantaina ja viikonloppunakin, mutta kurkkua kutittaa ja yskittää ihan vietävän ärsyttävästi.
Viikonloppuna vuokrasin Strangers With Candyn ja Idiocracyn DVDinä kivunlievittäjiksi.

Strangers With Candy oli tietysti sairaasti hauska, muttei mitenkään voi voittaa tv-sarjaa. On kuitenkin tosi ihanaa että tämä elokuva edustaa rinnakkaistodellisuutta, jossa Flatpoint High School sittenkin yhä elää — todennäköisesti yhä tuhoon tuomittuna, mutta ehkä kuitenkin vielä muutaman lisätarinan verran (peukut pystyyn). Kyseessä on kertomus keski-ikäisestä entisestä narkkarista (Amy Sedaris), joka päättää jatkaa elämäänsä tasan siitä mihin huumeidenkäytön aloittaessaan jäi: lukiosta.
Kaikki SWC-sarjassa oli mielipuolista ja unohtumatonta. Pisteenä I:n päälle jokainen jakso päättyi tanssimiseen!!! EI PAREMMASTA VÄLIÄ.
Uskoisin että tv-sarjaa tuntematon nauttii elokuvasta minua enemmän — mutta koko Strangers With Candy-olio nyt vaatii omanlaisensa huumorintajun, joten jotkut kai inhoaisivat kumpaakin riippumatta katsomisjärjestyksestä. Jos luet blogiani suosittelen niitä molempia ehdottomasti, ja otan tyytyväisyydestäsi täyden vastuun. Strangers With Candy on muuten listallani sarjoista, joista takuuvarmasti pidät jos rakastat South Parkia. Ihan vinkkinä vaan.

Mike Judgen Idiocracy tasapainoili hauskuuden ja masentavan tarkkanäköisyyden välimaastossa, ja henkilökohtaisesti se musta kallistui masentavan puolelle (tuskallisen uskottava). Silti ihmetyttää, ettei se ole enempää huomiota saanut. Ideahan on se, että Luke Wilsonin esittämä tavis (Wilson on aivan herkullisen turhautunut tässä) syväjäädytetään ja herää 2500-luvulla huomaamaan evoluution tehneen U-käännöksen. On vain ajan kysymys, milloin ihmiskunta on liian tyhmä enää elämään. Kaiken oleellisen kertonee USA:n katsotuimman tv-ohjelman nimi: ”Ow! My Balls!”
Judgen edellinen Office Space yhdisti epätoivon ja slacker-spasmo-nörtti -huumoriakselin ehkä kesymmässä ympäristössä, mutta täydellisen rakastettavasti. Siinä vasta viiden tähden elokuva. (Minulle.) Idiocracy taas saisi kolme tähteä, koska sitä on oikeasti vaikea katsoa oivaltavuudestaan huolimatta.

Mutta olin arvannut, että tarvitsisin pikku pick-me-upin Idiocracyn jälkeen, joten katsoin Strangers With Candyn Amy Sedarisin, Paul Dinellon ja Stephen Colbertin kommenttiraidan sekä Okanagan-siiderin kera.

* * *

Heh, sain kirjoitettua yhden kokonaisen blogeron mainitsematta Colinia kertaakaan—ääääÄÄSH VOIHAN BRATZ!!

”And for that you’ll burn for eternity in the fiery pits of Spring! That’s my politically correct name for HELL.”

–Stephen Colbert

Aamen.

(Tää merkintä on hieman jäsentämätön ja katkonainen. Mutta koska ”rupesin neulomaan lapasia” tms. ei luonnollisesti riitä blogimerkinnän sisällöksi yksinään, ja töistä ei ole valtuutta kirjoittaa, niin tämä on sitten listaus pienehköistä, kasautuneista jutuista.)

Juu en pidä keväästä. Nyt on jo kuivempaa, mutta ennen Lappiin lähtöä oli yhtä helvettiä taas.

Ylläksellä oli ihanaa, kuinkas muuten. Putosin tosin viikon loppupuolella häntäluulleni sen verran kivuliaasti, että viimeinen täysi laskupäivä meni osaltani hukkaan, mutta näitä reissuja tulee lisää. Ja johan mä ehdin nauttiakin.

En ole lapsuuteni jälkeen käyttänyt pyöräilykypärää, heijastinta (ellei sitä ole ollut vaatteisiin ommeltuna), enkä kypärää rinteessä edes lapsena. Ihme että olen vielä elossa.

On suunnattoman epäreilua, että pyöräilykypärän tai vaikka polvisuojat voi ostaa, mutta kuori emotionaalisia kolhuja vastaan täytyy vieläkin vaan kehittää ihan itse. Maksaisin kyllä ihan silkkaa rahaa jos olisi mahdollista.

Ettei tulis aina niin tajutonta reaktiota ihmisten pottumaisuudesta. Miksi minun pitäisi piitata pätkän vertaa jos joku ei pidä minusta, nuorista, naisista, erakoista, lyhyttukkaisista tai vaikka Wes Anderson -faneista, tai jos niillä on huono päivä? Pystyis kohauttaan vaan hartioita ja jatkamaan omia touhujani. Tai jos vois levittää jotain ”paksunahka-voidetta”, joka tepsisi vaikka samoin kuin allergiseen ihottumaan.

Ei tämä kylläkään painokkain esimerkki ole, mutta niistä muista ei nyt huvita kirjoittaa: kävi kerran niin että ohikulkija, peräti selvin päin, huoritteli kadulla. Se paitsi yllätti, myös tuntui kovin epämiellyttävältä. En uskaltanut sanoa vastaan, vaikka jos tarkkoja ollaan heppu oli harvinaisen väärässä, vaan jatkoin matkaani (uskallan epäillä olisiko vastaaminen tehnyt oloani yhtään paremmaksi). Tapahtuma rassasi koko loppupäivän ja yönkin päätäni, mikä on järjetöntä, koska miksi muka pitäisi vatvoa sekuntiakaan mitä joku tuiki tuntematon teinipoika on minusta mieltä? Looginen kompakysymys: kun en kerran ikinä ole kaivannut tuollaisten ihmisten hyväksyntää, miten yhden sanan heiltä olisi kaiken järjen mukaan edes mahdollista tehdä minut alakuloiseksi? Tässä päättelykyky taas kerran petti. Todiste, että asioita tapahtuu luonnonlakien vastaisesti.

Ja minulle sentään kävi niin vain kerran. Tiedän ihmisiä joita tuntemattomat haukkuvat pahemmin joka päivä (lähes kaikki palveluammateissa. Kiittämättömyys on maailman palkka).

* * *

Pidän aurinkosuojavoiteen tuoksusta. Siitä tulee rantaelämä mieleen vaikka seisoisi tunturin laella.

Telkkari on jee! American Idol :in Melinda Doolittlella on järisyttäviä taikavoimia. Jollei se voita, Amerikka on tyhmä. Ja Simon Cowell on AI:ssa Janice Dickinsonin veroinen valopilkku (vaikka puhuukin enemmän järkeä).
Suomen Idolsia en seuraa. En haluaisi edes tietää siitä mitään, mutta valitettavasti en voi välttyä näkemästä iltalehtien otsikoita kaupassa. Ilmeisesti kilpailijat ovat paskoja, tuomarit paskoja ja laulut paskoja. Etusivun juttu minunkin mielestäni.

[^Melko paksua äskeisen vuodatukseni jälkeen, mutta kaikessa tekopyhyydessäänkin se on mielipiteeni. Jos joku Idols-kisailija tai tuomari sattuu lukemaan tämän, pitäkää mielessä että olen katsonut vain pari hassua jaksoa koko ohjelman olemassaolon aikana ja vaikka olisinkin ollut joka viikko nenä kiinni ruudussa en silti tuntisi teitä niin hyvin että voisitte ottaa vakavasti minkään teitä koskevan mielipiteeni — ehkä te saatte sen logiikan toimimaan…]

Zen Vision M:äni nimi on muuten ”Peter Parker, Spider-Man”. ”Peter Parker, Spider-Manista” on käytettävä koko nimeä, koska Hämiksen henkilöllisyys on nykyisin julkista tietoa, näin se Marvel-maailma makaa.

Voi SAAMARI, niistä on jo vuosi mennyt. Alkaa olla kyllästyttävää kirjoittaa koko ajan ”on ollut kaikkea muuta tekemistä” mutta näin asia vain on: en ole ehtinyt valmistautua Konservatorion pääsykokeisiin lainkaan niin perusteellisesti kuin olisin halunnut! Nyt on viisi päivää aikaa valita yks ainoa pääsykoekappale ja lähettää sen (tarvittaessa transponoidut) nuotit ja hakemus, niin ja tietysti Kuopion konservatorion todistukseni, jota en löydä hitostakaan tämän kotoisen kaaokseni keskeltä. Voin fyysisesti tuntea kuinka stressi iskee.

Onneksi sitten kun hakemus on lähetetty on kuitenkin vielä hiukan aikaa valmistautua itse pääsykokeeseen. Pelottaa kun ei ole laulanut tuntemattomille vuoteen. Ja pitää verestää teoriaosaamistani. Tai ei mitään osaamista sinänsä, mutta pakko ainakin yrittää.

Sain eilen sellaisen hullun päähänpistoksen, että pitäisin keikan otsikolla ”Reetta laulaa Eppuja” ja mulla olis säestäjänä vain sähkökitaristi. (Huom: tai sitten ”Reetta ja <kitaristin nimi> esittää Eppuja”.) Jossain Parnell’sin nurkassa vaikka luriteltaisiin. Semmonen kymmenkunta Eppubiisiä yksinkertaistetulla säestyksellä. ”Akun tehtaassa”, ja varmaan muutamissa muissakin, kitaristi laulaisi taustoja. Eli monilahjakasta henkilöä tarvittaisiin.

Minun täytyy päästä konservatorioon.
Tietysti laulunopetuksen takia, mutta muun muassa myös siksi, että se on tunnetusti melkein ainoa tapa, jolla tällainen spatsi saa kontaktia muusikoihin. Tunnen nimittäin tasan yhden kitaristin, vanhasta bändistäni TDI:stä. Enkä usko että se ikinä suostuis soittamaan Eppuja.

Oon vieläkin hiukan myrtynyt siitä, että kun ensin ravasin koko opiskeluaikani Kuopiosta Jyväskylässä bänditreeneissä (päivääkään en silti vaihtaisi pois), bänditouhu lopahti Jyväskylään muutettuani, tuosta vaan. Olis kova hinku laulaa bändissä. Jota oikeasti kiinnostaisi treenata ja jopa keikkailla. Ehkä joskus kymmenen vuoden päästä. Siihen mennessä on leffakin saatu valmiiksi.

Rupesin neulomaan lapasia.

Anteeksi kirosanoista!

Arkisto