You are currently browsing the tag archive for the ‘Stephen King’ tag.

Koulussa on ollut ki-ki-ki-kiire. Juuri nytkin pitäisi läksyjä kirjoittaa, mutta jos en nyt bloggaa, aivoista valuu lähimenneisyys kokonaan pois, ja se olisi sääli.

Halloween-perjantaina, siis viime kuun lopussa, luokkakaverini Joe piti pienehköt kekkerit kotonaan, ja oli superhauskaa. Matkustaessani pääkallopaikalle (matka oli todella pitkä, mutta oli se sen arvoistakin) julkiset kulkuneuvot olivat täynnä naamiaisasuja, ja yksi tyyppi SeaBusissa melkein tunnisti mut Maxiksi — ainakin se koko ajan supisi tyttöystävälleen että ”ihan varmasti muistan mistä elokuvasta toi asu on! Se on sellanen tosi outo elokuva. Miten mä en nyt muista sitä?” Mutta mitäs ei kysynyt minulta.
Bileissä oli enimmäkseen meidän luokkalaisia, vain pari ”ulkopuolista” nimittäin isännän kämppikset, mutta sekin oli virkistävää. Jotenkin onnistuttiin olemaan puhumatta liikaa koulusta (niin paljon kuin koulusta tykkäänkin).

Juhlimisen kruunasi seuraavana päivänä maailman paras krapula-aamiainen Moodyville’s:issä Pohjois-Vancouverissa erään toisen luokkakaverini, Candicen, kanssa. Mun kannattaisi varmaan kirjoittaa erillinen merkintä suosikkiravintoloistani… En todellakaan ole mestarikulinaristi, mutta jokainen tykkää jostakin, ja jos joku sattuu tykkäämään samanlaisista asioista kuin minä, merkinnästä voi vielä joskus olla iloa. Moodyville’s tarjoilee ns. aamiaisruokalajeja (vaikka hampurilaisiakin listalta löytyy) koko päivän, tai tarkemmin sanottuna puoli neljään iltapäivällä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, mutta en niin usein kuin haluaisin, koska se nyt vain on niin kaukana tämänhetkisestä asunnostani. Annokset ovat isoja ja ne, joita itse olen ehtinyt maistaa, olivat herkullisia: mustikkapannarit, köyhät ritarit sekä suosikkini kasvisomeletti, ja kaikki omeletit muuten tarjoillaan paahtoleivän ja hash brownsien (periaatteessa pyttäriperunakuutioiden) kera. Paikka on pienikokoinen ja suosittu, joten istumapaikkaa saattaa joutua odottamaan, mutta jälleen kerran, se kannattaa.

Aamupalan jälkeen Candice kysyi ohjeita Lonsdalen varrella olevaan sarjakuvakauppaan, ja kävelimme Big Pete’s:ille. Oli kiva kierrellä noin tunnin ajan, mutta en ollut aikeissa ostaa mitään, vaikka parit figuurit olivatkin varsin hienoja (Gentlemen-asetelman Buffysta aion pitää mielessä varakkaampia päiviä varten. Jostain syystä melkein kaikki luokkakaverini inhoavat sarjaa, ja Herrasmiehet piirustuspöydälläni sopisivat tiiviiksi puolustuspuheeksi). Mutta juuri kun olimme kiertäneet melkein joka sopen, huomasin tiskillä ohuehkon lehden, jonka kansi julisti valtavin, tutuin ”pokkarikirjaimin” olevansa ”Stephen King’s The Stand : Sketchbook”.

The Stand ( Tukikohta ) on ehdoton suosikkini lukemistani Kingin kirjoista, itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, piste. Kestää aikaa ja lukemiskertoja (sopivan pitkin väliajoin) uskomattoman hyvin.
Myönnän etten koskaan ole ollut täysin tyytyväinen siihen että kirjan hahmot ovat lopussa sellaisia uskonnollisia pelinappuloita (loppu on vähän epävireessä melkein scifimäisen ”sivilisaation romuttuminen” -alkuosan kanssa). Ja osaksi tuosta jatkaakseni, The Standissä on monta ominaisuutta (sekä henkilötyyppiä) jotka eivät tule Kingin kirjoja tunteville suinkaan yllätyksinä. Mutta n. ensimmäinen puolisko kirjasta on uskottavuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan, kuvauksissaan, kekseliäisyydessään ja koskettavuudessaan aivan kammottavan hyvä. Siihen pystyy astumaan sisään, ja henkilöiden koettelemukset pystyy tuosta vain näkemään ja kuulemaan ympärillään. Minulla on monta suosikkikohtaa kirjasta, useimmat sen alkupuoliskolta, mutta paras lienee Stu Redmanin ”vankeus” tutkimuslaitoksessa ja lopulta hyytävä vapautuminen.

Mietin mihin luonnoslehdykkä mahtaisi liittyä. Julkaisiko joku artisti ihan omaksi huvikseen graafisia näkemyksiään romaanista (eli periaatteessa fanitaidetta — moisia myydään silloin tällöin, tosin yleensä tunnetummista kirjoista ja fantasiapuolelta), vai oliko tekeillä elokuvaversio jota lehdykkä puffasi? Ei, vaan sarjakuva! Huomasin ihmetteleväni miksei ideaa oltu keksitty aikaisemmin. Ilmaista luonnoslehteä lukiessani olin yllättävän tyytyväinen taiteilijan näkemyksiin kirjan henkilöistä. Tarkoitan tietysti, että ne vastasivat suhteellisen tarkasti oman mielikuvitukseni tarjoamaa kuvaa. Kuten sanottu pidän tarinasta niin kovasti, että jo sen fanitusvaikutuksesta olisin ostanut sarjakuvalehden ensimmäisen numeron. Mutta luonnoslehtiö ja sen välittämä tuntemus käsikirjoittajan ja taiteilijoiden kiintymyksestä lähdemateriaaliin sai minut ostamaan seuraavankin (The Standia olikin ehtinyt ilmestyä vasta kaksi numeroa).

Myöhemmin kotona tarkasti sarjislehtiin tutustuessani viimeistelty taide ei valitettavasti ollut yhtä …no, voimakasta kuin luonnosvaiheessa (harmillisen yleinen ilmiö), mutta henkilöiden ulkonäön suunnittelu kolahti edelleen. Pidin erittäin paljon tavasta jolla romaani oli muokattu sarjiskäsikirjoitukseksi (sen verran kuin kahden ensimmäisen numeron perusteella voi arvioida). Tarinaa ei helpotuksekseni oltu kiirehditty liikaa. Jonkin verran on tietysti ollut pakko typistää, mutta sarjakuvalehti antaa muunnoksen tekijälle paljon enemmän tilaa nautiskella kirjan tunnelmalla kuin elokuvan tai TV-minisarjan kässäri (en pitänyt The Standista minisarjana, mutta pitkänä TV-sarjana sillä olisi mahdollisuus olla jopa loistava. Elokuva ei tule kysymykseenkään, ellei joku sitten ala tehdä kokonaista leffasarjaa — juoni on paljon yhtä vaivaista elokuvaa isompi). Tähänastisen kokemuksen perusteella, vaikka kirjassa olisi tietysti ollut ainesta parempaankin, sarjakuva on iloinen yllätys ja saa minusta säännöllisen lukijan. (Ja minä en varsinaisesti edes ostele sarjakuvalehtiä; tykkään uppoutua lukemiseen pitemmäksi ajaksi kuin vain yhden lehden verran, ja ilman niitä pirun MAINOKSIA, kiitos! 😦 Siksi suosin kokooma-albumeja ja pitkähköjä sarjakuva”romaaneja”.) Varsinkin kun edellisestä Tukikohdan lukemiskerrastani on ehtinyt kulua melkeinpä liikaa aikaa ja nyt olen oikeassa tilanteessa nauttimaan tuttujen, mukaansatempaavien hahmojen jälleentapaamisesta.

* * *

Koulussa työstetään dialogia ja puheen animointia. En näin myöhään pysty edes muistamaan kaikkea mistä halusin koulutehtäviin liittyen kirjoittaa. Yritän palata asiaan lähiaikoina dialogitehtävän jatkuessa.

Meillä kävi ääninäyttelijä puhumassa työstään yhden koulupäivän verran, mitä en yksinkertaisesti kykene kuvailemaan paikallaolemattomille. Olemme harjoitelleet dialogin äänittämistä, ja seuraavaan animointitehtävään meidän täytyy itse äänittää puheenvuoro (saamme suostutella myös jonkun kaverimme lausumaan vuorosanat, jos emme itse halua; emme vain saa napata jotain valmista dialoginpätkää elokuvasta tai muusta).

Kouluhommia riittää, ja lisäksi tuli yhtäkkiä rypäs kuvitustoimeksiantoja tutuilta koti-Suomesta. Se, että tämän härdellin lisäksi olen alkanut metsästää uutta kämppää, on toki täysin omaa tyhmyyttäni (olen puhki.), mutta kun olisi niin sopivaa muuttaa ensi kuun alussa… Aion nimittäin matkustaa Suomeen joululomalla, ja joudun olemaan poissa kevätlukukauden ensimmäisen koulupäivän, ja kiirettä on odotettavissa silloinkin. Olisi helppoa jos olisi silloin jo ns. sisäänajettu kämppä johon palata. Joskus pidän nykyisestä kämpästäni enemmän, joskus vähemmän: koulun suhteen sijainti on hyvä, mutta olen kaivannut asuntoa lähempää Lonsdale Avenueta, ja jollen ole tehnyt tätä jo selväksi, niin kämpässä ei ole hiljaista juuri koskaan. Vuokraisäntäväki on hyvin mukavaa mutta ylpeinä isovanhempina ovat hyysänneet kaksosvauvoja kodissaan joka. Ikinen. VIIKONLOPPU! Kaipaan edes hitusen enemmän yksityisyyttä.

Siihen nähden on ironista, että olen huomenna menossa katsomaan huonetta talossa, jossa minulla olisi neljä talokämppistä. Mutta se on loistopaikalla Lonsdalen lähellä, silti jotenkin ihmeellisesti halvempi kuin nykyinen asuntoni, ja huone olisi kellarikerroksessa, ja kuulostaa muiltakin osin todella hyvältä. Olen puhunut puhelimessa mahdollisten tulevien kämppisteni kanssa eivätkä hekään vaikuta hullummilta, ja he ovat painottaneet olevansa rauhaisaa väkeä. Myös kiinnostuksen kohteemme ovat aika samanlaisia. En halua houkutella huonoa onnea, mutta vaikuttaa todennäköiseltä että saan sen huoneen, niin että pystyisin muuttamaan joulukuun alussa. Jännittää silti, sillä mua luultavasti arvioidaan huomenna vähintään samalla mitalla kuin itse arvioin sitä kämppää.

Talossa on kissat sallittu. En osaa pehmentää tätä uutista: jos saan kyseisen kämpän, aion adoptoida Bennyn.  : | Hee. Hmmm.
Kysyin Ninalta, ja se on okei. Kissat ovat kuitenkin arvaamattomia enkä vielä voi taata Bennyn suostumusta. Saattaa vielä karata tämän nykyisen talon pihaan takaisin. Kissa on lisäksi järkyttävän vanha, Nina sanoi, että vähintään viisitoista vuotta. 😯 Mutta kun Bennyllä ei ole ketään…

Lauantaina Yis ja minä tapaamme Lonsdale Quayssa ennen lähtöämme keskustaan, jossa meidän on määrä tavata Tyler ja hänen kaverinsa Grant, ja mennä elokuviin JEEEeee. Lonsdale Quay (”Quay” lausutaan jostain syystä samoin kuin ”key” eli avain) osoittautuu jättimäiseksi vilkkaaksi kauppahalliksi, jossa myydään kaikkea herkullisen näköistä vihanneksista ja hedelmistä kaloihin ja karkkiin. Ravintoloitakin on joka lähtöön. Kauppahallissa on viinimyymäläkin. Leipureiden pitkissä tiskeissä on riveittäin tuoksuvia piirakoita, kakkuja ja käsintehtyä suklaata. Jollemme olisi lähdössä melkein koko päiväksi kaupungille, ostaisimme molemmat sylin täydeltä ruokia ja juomia. Erityisen nerokas on hedelmäkauppa, jonka tiskillä voi koota oman hedelmäsalaatin — ihan kuin olisi ostamassa irtokarkkipussia — suorastaan päätähuimaavista valikoimista! Quayhin on tosi helppoa ja nopeaa päästä bussilla ja se on auki seitsemänä päivänä viikossa, joten mielessäni alkaa itää toive tulla jonakin viikonloppuaamuna tänne, napata mukaan yksi hedelmäsalaattipurkki à la meitsi, pussi kotitekoista toffeeta, jääkahvi, katkarapuleipiä, ehkä viinipullokin (vaikka julkisílla paikoilla juopottelu onkin — muistaakseni? — täällä kielletty) ja mennä lähimpään puistoon seurustelemaan kirjan kanssa koko aamu- ja iltapäiväksi.
Ilma on mitä ihanin, kuten on ollut joka päivä tähänkin asti.

Keskusta. (Sori tämä lyhykäisyys, kirjoitan kiireellä!) Katselemme breaktanssijoita ennen Tylerin ja Grantin tuloa. Juomme oluet Red Robinin (jälleen yksi ketjuravintola) terassilla.

Tyler ja Grant käpöstelevät paikalle, ja kertovat, että lähimmässä leffateatterissa, johon meidän oli määrä mennä (Tyler meni ostamaan lippuja etukäteen) Transformers on loppuunmyyty. Tyler siis ehdottaa että ajetaan Pohjois-Vancouveriin jo nyt ja käydään leffassa siellä. Hänkin saa samalla tutustua uuden naapurustonsa elokuvateatterivalikoimiin.

Kun ajamme Vancouverin keskustassa, Tyler osoittaa puistossa jonkun naisen kanssa kävelevää musta-harmaahiuksista miestä ja kysyy silmiään siristäen: ”Hei onks toi teistä Stephen King?!”
”Ööh… Ei”, Grant sanoo. Minä en edes näe ukkoa kunnolla takapenkiltä, mutta se näyttää kyllä paljon laihemmalta kuin miksi muistaisin Kingin. ”Mitä Stephen King Vancouverissa tekis?”
”Yks mun kaveri näki Robin Williamsin täällä. Ei sillä että noilla kahdella olis mitään yhteistä”, sanoo Tyler. ”Se ajo tässä keskustassa, ja pysähty liikennevaloihin — mun kaveri siis — ja joku tyyppi tuli koputtaan sen auton ikkunaan. Kaveri huito että painu siitä, mutta se tyyppi toisteli ikkunan läpi että ’missä se-ja-se katu on??’, ja kaveri rullas ikkunan alas ja se tyyppi oli Robin Williams.”
”Musta tuntuu että Stephen King kävelee ihan eri tavalla kun toi tuolla”, Yis tuumaa.
”Niin, sehän jäi auton alle, olikse pari vuotta sitten”, sanon.
”Se ajo pyörällä ja joku auto ajo sen yli”, Grant muistelee.
”Vau, mä opin tänään ihan älyttömät määrät Stephen Kingistä!” Tyler sanoo.

Tyler saa neronleimauksen ja käy ostamassa tölkki-sixpackin olutta leffateatterin viereisestä pubista. ”Vähän helpotusta elämään, kun mä kerta pakotan teiät Transformersia kattomaan.” Päkki puretaan valmiiksi ja tölkit tungetaan Yis’n reppuun odottamaan elokuvakokemusta.

Kun tulemme Esplanade -leffateatteriin ja ostamme liput (yhdeksän Kanadan dollaria, halvempaa siis kuin kotona), ymmärrän oitis mitä Tyler tarkoitti sisään hiipimisen helppoudella. Kun ostat lipun, ja vaksi tai mikä lie lipunrepijä tarkastaa sen, katsojat kävelevät heti sen jälkeen suureen aulaan josta aukeavat ovet jokaiseen paikan teatteriin — ja samoista ovista tullaan näytöksen jälkeen ulos. Voisi aika liukkaasti jäädä hengailemaan tähän isoon saliin ja kävellä alkuperäisen maksamansa leffan jälkeen siitä vaan seuraavasta ovesta johonkin toiseen leffaan. Mutta Transformers loppuu niin myöhään, ettemme varmaan ole harjoittamassa rikollista toimintaa tänä iltana. Eikä Die Hard 4 edes pyöri tässä nimenomaisessa teatterissa.

Paikkalippuja ei ole, saamme valita sijaintimme salissa itse. Joudumme kyllä melko eteen, sillä sali on jo niin täynnä, mutta ei se paljon haittaa.
Trailerit alkavat, ja kohotamme yhdessä kaljatölkkimme kuin mitkäkin musketöörit ja sihautamme ne auki. Tää on kivaa. Hei! Minullahan on hauskaa Transformers -elokuvassa! Enpä olisi uskonut. Trailerit on aika okei. Andy Sambergin tähdittämän Hot Rod :in saatan mennä katsomaan, koska Samberg näyttää satuttavan itsensä siinä jatkuvasti. Samberg ei oo joku maailman huonoin koomikko, mutta on ollut niin vapaamatkustajana SNL:ssä ”Lazy Sunday”n suosion (tosin ansaitun suosion, mutta ei se silti oikeuta lepäilemään laakereillaan seuraavaa vuotta) jälkeen, että sympatiani häntä kohtaan on olematonta. Sambergin videoista suurin osa on puolivillaisia, kuten ”Andy pops into frame” (jonka Will Forte tosin melkein pelasti) ja se on silti muka niin komedian uusi toivo, kun taas monipuolinen Chris Parnell saa lähtöpassit. VÄÄRIN. Eli kyllä, meen Hot Rod iin ja katson kun Andy ajaa seinään. Sitten voin ehkä antaa miehelle anteeks, nähdessäni että se tekee todella töitäkin.
Lisäksi, Hot Rodissa on Bill Hader, joka on paljon Sambergia hauskempi SNL:ssä ja osaa matkia kuolevaa tontonia ihan sikahyvin. Samoin kuin Vincent Pricea, Al Pacinoa, Peter O’Toolea ym… ei sillä että sen imitaatioille olis Hot Rodissa paljon käyttöö. Bill Hader piipahtaa myös seuraavassa trailerissa (olikohan se joku Superbad -niminen elokuva), Seth Rogenin kanssa. Lisää tällaista! Superia että Hader saa leffarooleja! Rogenista puhumattakaan — se oli Freaks and Geeks :issä mahtava, vaikka niin oli kyllä kaikki siinä sarjassa.
Yksi ihan käsittämätön traileri joka on ilmiselvästi jostain jättihirviöleffasta tyyliin Godzilla (vapaudenpatsaan pää tömähtää Nykissä katuun ja ihmismassat kiljuu ja juoksee), mutta itse hirviötä, saati leffan nimeä, ei näytetä. Odottamaton lähestymistapa, ainakin uteliaisuus heräsi. Grant tarjoilee pokerina, että se on Blair Witch Project :in jatko-osa: ”Blair Witch 6: That Witch Is Huge!” Purskahdan nauruun niin että pärisytän kaljaa polvilleni. Hei älkää hyvät ihmiset väittäkö ettei se ollut hauskaa!

Transformers tarjoaa monet ihan kelpo naurut. En voi tässä muuta kuin nolosti myöntää ajatelleeni jo ennen Transformersia, että Shia LaBeouf on ihan lahjakas nuori näyttelijä, varsinkin koomisen materiaalin kanssa. Drake Bellin ja Josh Peckin kanssa samalla viivalla (joo, naurakaa pois vaan). On monta, monta hyvää syytä inhota Charlie’s Angels: Full Throttle -leffaa, mutta Shian hermostunut vitsailu angelsin ja Bosleyn kanssa aiheesta Helen Zass (ja silmänräpäysmäinen muutos hooposta hämilliseksi) ei kuulu niihin. Ja sen isännöidessä SNL:ää materiaali oli 98-prosenttisesti peräseinästä, ja Shia onnistui silti naurattaan pari kertaa. Pitää lukea netistä, josko poitsu ois ikinä ollu oikein käsikirjoituksella varustetussa elokuvassa, ja katsoa se.
Mutta Transformers ei mitä ilmeisimmin ole se elokuva. Vaikka naurankin kippurassa pariin otteeseen. Kokemus kärsinee siitä, etten ole Transformers-fani. Autobotien ja Decepticonien mytologia ei merkitse minulle yhtikäs mitään, toisin kuin seurueemme muille jäsenille. Kuten on kuitenkin tullut useasti todettua, on mahdollista nauttia olostaan vaikka elokuva olisi surkea.

Leffan loputtua lähdettäisiin johonkin ravintolaan istumaan. En kaipaa ruokaa, mutta kahvi tai jätski kelpaisi. Tyler ja Grant sen sijaan ulvovat nälkäänsä, ja Tyler ehdottaa Tomahawk Barbequeta, joka on hänen lempparihampparipaikkansa Pohjois-Vancouverissa.
”Niiden murkinat on parhaita. Sitä paitsi Tomahawkissa on uskomattoman hyvännäköiset tarjoilijat, kysykää keneltä vaan”, Tyler sanoo. Taltutan kiusauksen pyörittää silmiäni kuin elävä hedelmäpeli.
Mutta kun pian löydämme Tomahawk Barbequen, paikkaa on putsimassa kaksi miestarjoilijaa. He sanovat: ”Suljimme just, ainut mitä meillon myytävänä on piirakkapalat.”
”Millasta piirakkaa?” kysyy Tyler, piristyen.
”Banaanii ja omenamurua.”
Tyler pistäytyy sisällä ja ostaa kaksi palaa banaanipiirakkaa ja kaksi palaa omppupiirakkaa. ”Mennään hakeen kahvit tosta Tim Hortonsilta.”
Yksi 24h Tim Hortons -ketjukahvila on ihan Tomahawkia vastapäätä.

Koulun kahvilassa myydään Tim Hortons -ketjun kahvia ja leivonnaisia, joten tiedän etukäteen, että niiden donitsit ja cookiet vie kielen mennessään, eikä minun siis tarvitse tällä kertaa ostaa yhtään. (Vaikka jos olisin ensikertalainen, tiskin antimia olisi aivan mahdotonta vastustaa.)
Grant ja Tyler ottavat valtavan täytetyn sämpylän puoliksi, minulle ja Yis’lle riittää kahvi (NIIN HYVÄÄ!!). Tykkään Tim Hortonsista.
Pesiydymme sinne ja alamme lappaa piirakkaa, vaihdellen lautasia niin että kaikki saa maistaa sekä banaania että omenaa. Hyvää.

Transformers, Transformers, Transformers, blaa blaa Transformers. Titus -sarjassa Tituksen pikkuveljeä esittänyt tyyppi oli pikkuroolissa, ja kehumme kaikki Titusta. Tyler kääntää, tuskin ketään yllättämättä, keskustelun australialais(? ainakin sillä oli aussiaksentti, tiedä yhtään oliko se sitten aito)näyttelijättäreen, jonka roolihahmon nimi mainittiin ehkä hyvällä tuurilla kerran koko leffan aikana. Ihmiset oli siinä elokuvassa niin herttasen yhdentekeviä. ”Se oli hottis.”
”Kyllä ne sitten osaa löytää niitä”, vahvistaa Grant. ”Vähän parempi ku ootin, siis toi leffa.”
”Vähän? Sehä oli upee”, Tyler intoaa.
”En määkään oikeestaan oottanu sen olevan noin hitsin hauska”, sanon. ”Ja loppuajan mä saatoinki sitten katella Shiaa. Vaikka vähän pedokshan siinä ittensä tuns.”
”Ke- täh? Oliks Shia se brunetti?” Tyler kysyy.
”Ei ku Shia oli se ns. päähenkilö”, Grant korjaa.
”Toiha on tytön nimi”, Tyler äimistelee. ”Ai sekö teinispede? Ootko tosissas?”
”Tai siis sehän on oikeesti 21, mut se vaikutti niin paljon nuoremmalta”, jatkan peittäen närkästykseni; ainut syy miksi ylipäänsä moisen lauseen päästin ilmoille oli, että Tylerin, ja vähemmässä määrin muiden kahden, naiskauneuden kommentointi pitkin iltaa tuppasi saamaan oloni hieman ulkopuoliseksi. Keskusteluni eivät kovin usein kulje niissä uomissa, en yleensä edes ilolla jaksa kuunnella naisten vatvomista hyvännäköisistä miehistä. Ja sitten kun improilen puolivitsinä mukana, kohtaan tyrmistynyttä tuijotusta. On tää kumma. Tai ehkä juuri keskusteluni harjaantumattomuus tämän aiheen ollessa puheena on syynä osakseni saamaani ihmetykseen..? Ei jaksa miettiä.
Pystyn kyllä hyvinkin symppaamaan sitä mielentilaa jossa Tyler näennäisesti on — välillä kun on aikoja jolloin ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan mitään muuta kuin vastakkaista sukupuolta (tai suuntautumisesta riippuen samaa sukupuolta). Mistäs minä tiedän vaikka Tyler olisi sattumoisin juuri päässyt yli edellisestä suhteestaan ja katselisi maailmaa viriilin vapauden ruusunpunaisten lasien läpi. Se on inhimillistä ja toisen ihmisen on se siksi kyettävä kestämään — enkä väitä etten kykenisi. Mutta koska omasta mielestäni sen puiminen on melko puisevaa kuunneltavaa, yritän suurimman osan ajasta mahdollisuuksien mukaan olla altistamatta muitakaan sille.

”No olihan se sillai viehkon lapsekas,” päättää Grant ilmeisesti piristää minua yllättävällä mielipiteellään, ”eikä ainakaan mikään kulunu kasvo, mutta sen rooli oli kyllä kirjotettu niiiin hemmetin ärsyttäväks.”
”Ketäs muutakaan mä sitä paitsi oisin voinu kattoo? Josh Duhameliako?? Pfffyyhhhht”, mielisin kauhistella, mutten ehdi saada suunvuoroa. Pojat puhuvat jo ihan muista elokuvista.

Mutta ilta on joka tapauksessa merkattava menestykseksi. Kahvittelun ja paljon hauskemman pulinan jälkeen Grant ajaa ensin Tylerin, sitten minut, sitten Yis’n kotiin. Kello on kaksi. Mitäs kaikkea mun pitääkään huomenna tehdä… Perspektiivipiirustusta, voi pakkenda; pyykkiä vähintään yks koneellinen; tsekattava se toinen elokuvateatteri jonka tiedän jossain päin Pohjois-Vancouveria olevan; ja jos jaksan niin käyn koululla netissä. Ei saa sunnuntaiunia huomisaamuna.

Ensin muistin, että 2006 oli Koiran vuosi kiinalaisessa horoskoopissa, ja nimikkoeläimen vuoden olisi tarkoitus olla onnekas kyseisen merkin vuonna syntyneille — siis myös minulle. (Vuh!) Rupesin miettimään vuoteni huippuja ja alhoja, mutta sitten tajusinkin, että kiinalainen uusivuosihan ei ole vielä lähelläkään (ken esimerkiksi on syntynyt tammikuussa 1982, saattaa hyvinkin olla Kukko eikä Koira, kun taas itse rääkäisin ensinuottini turvallisesti keskellä kesää, varsinainen dog day afternoon!, siispä minun ei tarvitse vaivata päätäni moisella), eli Koiran vuosi jatkuu yhä.

Pitipä horoskooppeja sitten huuhaana tai ei… En niinkään usko horoskooppien pohjalta tehtäviin ennustuksiin kuin niiden määrittelyihin luonteestani. Ja kiinalainen horoskooppi on tuntunut omalla kohdallani yhtä osuvalta kuin länsimainen, ellei osuvammaltakin.

Koira on rehdein eläinradan merkeistä, haitaksi asti. Koiralle on olemassa oikea ja väärä, välimaastossa ei ole mitään.
Tähän merkkiin liitetään ennen kaikkea luotettavuus, empaattisuus, velvollisuuden- ja vastuuntunto, tinkimätön tasa-arvoisuus/tasapuolisuus, ajatustyö, periksiantamattomuus; uskollisuus mutta samalla riippumattomuus. Osaankohan selittää tämän tarpeeksi hyvin: Koiraa esimerkiksi loukkaa sydänjuuria myöten se, jos joku ilmaisee pientäkään epäluottamusta häntä kohtaan, sillä rehellisyys on hänelle elinehto, samanaikaisesti sekä itsestäänselvyys että hänen kallein ylpeytensä — mistäpä epäilijä sen tietäisi, hiljaisen Koiran ensi kertaa tavattuaan? Ja silti hänen on itse mahdotonta luottaa kehenkään ennen kuin vasta pitkän tuttavuuden jälkeen. Koska ihmisten aikakäsitykset tuppaavat eroamaan toisistaan radikaalisti, selvennettäköön: Koiralle ei kaksitoista vuotta ole vielä aika eikä mikään alkaa päästellä ilmoille syvimpiä tuntojaan. Mutta kun Koiran luottamuksen kerran voittaa, se kestääkin sitten lopun ikää.
No, jos jotakuta Koiran luonne enemmänkin kiinnostaa, voi lukea itse, lähteitä riittää.

Koiran vuoden väitetään olevan otollista aikaa vääryyksien korjaamiselle, oikeuden toteutumiselle, vähempiosaisten auttamiselle, heikkojen puolustamiselle… Sitä on varsin vaikea havaita viimeaikaisista tapahtumista. Jos esimerkiksi Saddam Husseinin teloitus oli olevinaan oikeuden voitto, Koiran metsästyshimo on varmaan karannut käsistä.
Toisaalta kiinalaisessa kulttuurissa koirat edustavat ominaisuuksia, joita länsimaissa ei ensimmäisenä arvaisi. Sotaisuus on yksi niistä. Kiinassa kun Koirat nähdään historiallisesti myös sodissa käytettyinä pysäyttämättöminä taistelukoirina eikä minään leppoisina takapihan Musteina ja Murreina, joten siinä mielessä kuluneen, anteeksi, kuluvan vuoden konfliktit eivät kenties olekaan niin yllättäviä. Tunteeton Koira ei missään tapauksessa ole — se ei vain kuuna päivänä aseta tunteita oikeudenmukaisuuden edelle.

Henkilökohtaisesti katsottuna vuoteeni on osunut pari menestystäkin, mutta myös melkein yhtä monta epäonnistumista, joten ennustukset jäänevät edelleen omaan arvoonsa. Silti, vaikka en muutenkaan ole erityisen masennukseen taipuvainen ihminen, tänä vuonna olen ollut keskimäärin paljon onnellisempi kuin yleensä. Ja ties mitä tapahtuu kiinalaiseen uuteenvuoteen (helmikuun 18.) mennessä. Vuorossa on Sian vuosi. Pitää järkipuheista huolimatta kipaista lukemassa millaisia tapahtumia Sian luonteenpiirteet lupaavat…

* * *

Jaa niin, niistä uusista tempuista puheenollen:
Olen kuunnellut äänikirjoja viimeksi naperona. Silloin ne olivatkin yleensä katselu-kuuntelu-kirjoja tyyliin ”Kun kuulet tämän äänen… *Plililililing!* …on aika kääntää sivua.” Monet niiden repliikeistä elävät puheessani vieläkin, eikä kukaan muu oikein tajua niitä. Paitsi pikkuveli silloin tällöin. Silloin ne ovat ratkiriemukkaita.
”Minä voin mennä vaikka sadan synkän ja kauhean kuilun pohjalle, mutta enpä haluaisi nähdä, mitä on sinun vatsasi pohjalla!”
”Ole hiljaa ja anna suolakurkkua jäätelöni päälle!”
”Sopii minulle, Ä-I-U-I-Ä!”

Ns. aikuisiälläni en ole tajunnut äänikirjojen viehätystä, kirjaa täytyy saada lukea omaan tahtiin, ja jos haluaa hautoa jotakin tiettyä lausetta pidempään, ei tarvitse pysäyttää/kelata mitään nauhaa tai levyä, jne. Ja mitä jos kertojan ääni ei kuulosta yhtään siltä kuin itse kuvittelee hahmon äänen kuulostavan?

M u t t a . Siitä lähtien kun sain Zen Vision M:äni (Zenilleni pitäisi ehdottomasti antaa jokin nimi, tietokoneellakin se näkyy tähän mennessä ainoastaan nimellä ”My Zen”. Tämä vaatii harkintaa.), haluan käyttää sitä näin alkuinnostuksessa ihan k a i k k e e n . Jopa lukemiseen! 😯 TÄH?!?

Niinpä kirjauduin audible.comiin josta saa kaksi ilmaista äänikirjaa pelkällä rekisteröitymisellä (rekisteröityminen pitää perua kokeiluajan jälkeen, ennen kuin siitä ruvetaan laskuttamaan). Uskonpa että parempiakin äänikirjasaitteja löytyy, tämä kun väitti sydämettömästi, ettei voi ”maantieteellisen sijaintini” (taas: TÄH?!?) vuoksi antaa minun ladata mm. AINUTTAKAAN ROALD DAHLIN KIRJAA. Tämä jos mikä on ihmisoikeusrikos. Viis kansainvälisistä copyright-sotkuista, Dahl kuuluu kaikille niinku helevetti tähdet ja kuu! Yritin käyttäjätiedoissani vaihtaa kotimaani vaikka miksi, ihan vain kuullakseni Derek Jacobin lukevan Dahlin Going Solo n, mutta mikään ei auttanut. 😦

Audiblessa on silti pari hyvääkin puolta… Se osoitti edes rippusen arvostelukykyä tyrkyttämällä minulle ensimmäisenä suosituksenaan Sarah Vowellin Assassination Vacation ia.

Elämänlaatuani parantaa tällä hetkellä:

Sarah Vowell:
Assassination Vacation
(ÄÄNIKIRJA)

Useita kertoja, nähtyäni Vowellin talkshowssa jos toisessakin, olen muistuttanut itselleni että pitäisi kyllä lukea jotain häneltä — Vowell on pisteliäs, hauska, kiintoisa henkilö. Sanoisin tuntevani sielunsukulaisuutta häntä kohtaan ellei se olisi niin kolossaalista itseni imartelua. Outoa kyllä, pidän myös tosissani hänen lapsenomaisen äänensä kuuntelemisesta, ja hän lukee tämän kirjan suurimmaksi osaksi itse. Kirjaan törmääminen Audiblessa oli siis tervetullut yllätys.

Vowell kirjoittaa Assassination Vacationissa matkailustaan USA:n presidenttien murhiin liittyvillä paikoilla. Joskus hyvinkin etäisesti liittyvillä. Mitä tulee muihin kuin Lincolniin ja Kennedyyn, tiedän näistä hänen mielenkiintonsa kohteista tuskin mitään, mutta tässäpähän opin. Vaikkakin uskon kyseisen informaation olevan minulle enimmäkseen hyödytöntä, mutta osaa se olla viihdyttävää! Sitä paitsi se mikä kirjan tekee niin kiinnostavaksi ei olekaan salamurhatrivia, vaikka sekin osoittautuu todella koskettavaksi, aavemaisen ajankohtaiseksi, melkeinpä filosofiseksi, vaan Vowell itse henkilönä sekä hänen kiintymyksensä kirjan aiheeseen. Kenelle tahansa pikkupakkomielteisiin taipuvaiselle nörtille (ystävät, toverit!) monet Vowellin kuvailemista reaktioista sekä tilanteista joihin hän ajautuu kilauttavat kelloa.

Kuulijasta tuntuu kuin olisi tiiviissä ajatuksenvaihdossa Vowellin kanssa. Hänen aito innostumisensa jonkin uuden presidentillisen murhafaktan löytämisestä on hilpeän tarttuvaa, varsinkin koska hän toimii itse lukijana. Ässinä hihassa Vowellilla on erinäisten historian henkilöiden ääninä Jon Stewart (presidentti James Garfieldina juuri niin huvittava kuin saattaa odottaakin), Conan O’Brien (Robert Todd Lincoln– ÄÄÄÄÄ MITÄ VÄLIÄ KENENÄ, SE ON CONAN!!!) ja Stephen King (Abraham Lincoln), ynnä muita.

Harvakseltaan soitettu originaali välimusiikki ansaitsee myös suopean maininnan. Tunnelmaan täydellisesti sopivaa, ei vie huomiota kerronnalta, silti niin kaunista että sitä kuuntelisi aivan omillaankin. Kuuntelin kirjan alkua toistuvasti melkeinpä pelkän vienosti vinksahtaneen alkusoiton takia.

Kirja on ääneennaurattava, liikuttava, nautinnollisessa määrin karmiva ja ehdottomasti joko kuuntelemisen tai lukemisen arvoinen.

Arkisto