You are currently browsing the tag archive for the ‘Steve Carell’ tag.

Ai mutta mähän oon ehtiny olla kotona jo iäisyyden! Ääk, nyt on kyllä ihan liikaa muistiin kirjoitettavaa…
Tulee ihan hirveesti ihan päätöntä juttua. Annan varmaan puolimatkassa periksi.
Pitää kuitenkin se sanoa, että ehdin ennen Kanadasta lähtöäni nähdä sekä Shrek 3:n, joka (olen aivan liian myöhässä varoittaakseni elokuvayleisön enemmistöä, mutta te loput tulette kiittämään minua tästä) oli silkkaa ajanhukkaa, että Feeniksin killan, joka sekin jätti (ainakin minulle) toivomisen varaa. Viidettä Potteria rutkasti parempi oli sitä edeltävä ”GET SMART”IN TEASER-TRAILERI!!! Ette usko paljonko odotan tätä elokuvaa. Maxwell Smartiksi on (Don Adamsin jälkeen) vaikea keksiä sopivampaa näyttelijää kuin Steve Carell.
[EDIT: Enpäs odotakaan. Huomasin juuri että Get Smartin puikkoihin päästetty Segal on ohjannut kolme Adam Sandler -elokuvaa eli on ilmiselvä vajokki. No jaa, nautin silti trailerista — ja siihen se jääneekin. Voi Adam Sandler, miksi sun pitää pilata kaikki?!]

Samalla sivuraiteella jatkaakseni, Clive Owen toi Shoot ’Em Up :in mainoksissa siinä määrin mieleen jo kertaalleen mainitsemani Tommy ”Hitman” Monaghanin, että en voinut olla kuvittelematta miekkosta mahdollisen Hitman-elokuvan nimiosassa — vaikka tuo roolitus on nyt siis ikään kuin pakkosyötetty minulle pelkän pukeutumisen ja pienten ulkoisten yhtymäkohtien tuloksena, eli tekisi mieli omatoimisesti ”löytää” joku originellimpi ja arvaamattomampi mutta silti ah niin lapsellisen nerokkaan ”why-didn’t-I-think-of-it-before” SOPIVA näyttelijä Tommyksi. (Irkku ei tarvitsisi aivan välttämättä olla, onhan Tommy kasvanut Gothamissa, mutta ulkonäön olisi osuttava nappiin. Ja pitäisi olla karuakin karumpi. Pahahaaaljon Clive Owenia karumpi. Niin suuri vastuu onnistumisesta kun kuitenkin olisi juuri Tommyn esittäjän kannettavana.) Toisaalta, en millään …jaksaisi jos yhdestä maailmani valopilkusta tehtäisiin puolivillainen elokuva, eli on ehkä ihan parempi että kukaan ei lähdekään työstämään sellaista. Täydellisyyttä tuskin voi vaatia, mutta kyllä sen pitäisi joko olla mahtava tai jäädä tekemättä.

Lähtö lentokentälle ja etenkin kämppäni loppusiivous olivat hivenen pottumaiset, ja juuri ja juuri sain kaikki mystisesti laajentuneet matkatavarani yhteen vanhaan ja yhteen uuteen laukkuun tungettua. Mutta itse matka oli taas todella mukava. Vancouverista noustessamme ilta oli jo niin pitkällä että oli pilkkopimeää ja ylhäältä katsottuna kaupungissa virtaavat (osuvampaa sanaa en tiedä) autojonot näyttivät hämähäkinseittimäisissä uomissa aaltoilevalta hehkuvalta laavalta. Oli ihanaa olla taas Suomessa, vaikkei minulla tänne varsinaisesti kertaakaan ehtinyt ikävä tulla. Vasta silloin, kun lähdin Kanadasta matkaan ja tajusin, että näkisin kaikkia perheenjäseniä taas ihan pian, tuli hiukan niitä ikävä –täydellinen ajoitus siis!
Tulin Helsinkiin keskiyön maissa pe-la-yönä (elokuun viimeisenä viikonloppuna), ja oltuani kaksi tuntia Suomessa kaksi lärvihumalaista viisikymppistä miestä oli jo ehtinyt aloittaa yksipuolisen keskustelun kanssani lentokentän kahvilassa, kyllä oli hämmentävää. Minä kun luulin että tuntemattomien keskustelunaloitukset jäisivät kotimaassa vähiin. Mutta jos sitä ei huomioida, niin oli kuten sanottu ihanaa olla taas Suomessa.

Pyörin siellä lentokentällä ne kaksi tuntia sen vuoksi, että odotin bussia Jyväskylään. Tuntui että kaikkialla satoi kun katselin kotimaata bussin ikkunasta. Mitähän tässä nyt voi enää sanoo… Olin kotona. Äiti tuli hakemaan Jykylässä bussiasemalta ja kuskasi Casa Karikoskeen, missä odotti mm. mustikkapiirakka, mutta koska kello oli kuusi aamulla se meni itse nukkumaan pikaisen kuulumistenvaihdon jälkeen. Niin tein minäkin, ja nukuin iltapäivään, enkä ole vieläkään saanut päivärytmiäni ”normaaliksi” — ei oo ollut mitään painavaa syytä yrittää.

Painavaa… Ihme kyllä palasin Kanadasta hiukan kevyempänä kuin sinne menin, vaikka sorruin herkkuruokiin ihan joka päivä. Jos olisin tiennyt, olisin syönyt enemmän donitseja. Ehkä.

Vaikken tunnetusti ole pohjimmiltani hirmu masentunut heppu, olen ollut ihan säädyttömän onnellinen ja hyvällä tuulella paluuni jälkeen, kaikki on vain jotenkin niin mukavaa. Kaikki tuntuu erityisen todelliselta ja hallittavalta.
Ehkä se johtuu siitä, että koska olen viimein virallisesti kotona voin viimein virallisesti julistaa Kanadanmatkani kauttaaltaan hyväksi! Kaikki onnistui! Ekokatastrofit ja kaikki muu ahdistava maailmassa häilyy jossain ihan mielen kellarissa kun taas päällimmäisenä ovat uudet oppimani jutut ja tieto Vancouveriin palaamisesta jossain vaiheessa elämää — onpahan joku suunnitelma, vaikka onkin pitkän tähtäimen suunnitelma ilman tarkkaa aikataulua. Kaikki maistuukin paremmalta. Ja voi miten IHANAA päästä oman jättitelkkarin ääreen! Ja on kauheasti hyviä kirjoja luettaviksi!

Vahdin melkein koko viime viikon Casa Karikoskea ja sen kissa-asukkaita kun äiti ja Pate oli Kuusamossa vaeltamassa, onnenpekat. Ja oli ihanaa sekin. Oli nimittäin kivaa kun sain halia Sylviä sydämeni kyllyydestä oltuani ensin niin kauan poissa. Lisäksi omenapuumme olivat, tai oikeammin ovat edelleen, satoa väärällään, joten saatoin kokata joka päivä tilavassa modernien mukavuuksien täyttämässä keittiössä esimerkiksi omenamurua vaniljakastikkeen kera (yksinkertaisesti maailman parasta ruokaa, ainakin tällä hetkellä), omenapiirakkaa, omenalettuja tai köyhiä ritareita (tuliais)vaahterasiirapissa kuullotettujen omenoiden kera… Olen todella hidas kokki, mutta semmoinen ihan pystyvä kunhan keittiössä on astianpesukone. Ilman tiskikonetta kokkaaminen ei minun mielestäni ole sen loppusiivouksen arvoista. Ja vaikka minulla olisikin kotona sellainen, tilanpuute (ja elämäntapasiivottomuus) rajoittaa kokkauspuuhia. Ei kannata käsittää väärin, en haikaile öin päivin täydellisen keittiön perään sillä kokkaaminen tai sen puute ei vaikuta suuresti onnellisuuteeni, mutta on kivaa päästä välillä kokeilemaan.

Pitäisi tässä joskus kirjoitella oikein kirjoittamalla miten Kanadasta ostettu kirjalasti parantaa elämänlaatuani, mutta se käy melkein työstä… Pyrin kuitenkin kirjoittamaan ihan tavallisestakin tallaamisesta mahdollisimman pian, kun tämä on kuitenkin tällainen jäsentämätön paniikkiposti.

* * *

Esittelen vielä näin viimeisessä virallisesti reissuuni liittyvässä merkinnässä animaatiokurssilta muutamia Oz-tehtävän hahmoluonnoksia. Jotkin näistä kuvista ovat kyllä tällä hetkellä nähtävissä myös Työnäytteitä-sivulla, mutta kyseinen sivu on netissä väliaikaisesti.

Kiinnyin kovasti näihinkin hahmoihin, edes kirjan laimeus ei haitannut suunnitteluhauskanpitoa.

Dorothy lienee vähäsen Maija Karman ”Onneli ja Anneli” -kuvituksille sukua (ja sillä on tarkoitus olla tumma tukka, mutten ole jaksanut värittää sitä luonnoksiin):

dorothy2.jpg dorothy.jpg dorothy3.jpg

Variksenpelätti:

pelatti.jpg pelatti4.jpg pelatti3.jpg pelatti2.jpg

Peltimies:

tinman.jpg sadtinman.jpg

Pelokas leijona:

leijona2.jpg leijona.jpg

Joskus mitä mitättömimmät asiat huvittavat minua. Kuten luonnos leijonasta ja Totosta laulamassa yhdessä Totoa:

toto_africa.jpg


animluokka5.jpg animluokka2.jpg
”Vancouver 2007” kiittää, kumartaa kaikille jotka ovat sattuneet lukemaan ja asettuu arkistojen lepoon.

Oh, Kanada! Vaahterasiirappi… Mike Myers… Ratsupoliisit… Jim Carrey… Trailer Park Boys… Villieläimet… Terrance ja Phillip…

Voih eih, kirjoittamistauko on harmillisesti venähtänyt. Ja juuri kun olisi tapahtunut niin paljon. Täkäläisessä asunnossani on sellainen tv-kaapelin kautta toimiva internetyhteys, mutta valitettavasti uusi kannettavani on tällaisenaan valmis käyttämään vain puhelin-internetyhteyttä. Kaapelin (jollainen minulla oli Kuopiossa asuessani) käyttämiseen tarvitsisin modeemin, mutta en tiedä jaksanko ostaa sellaista kun koululla pääsee kuitenkin nettiin. Kampusalueella on langaton nettiyhteys käytössä kaikille opiskelijoille (luokkien nettiyhteyden lisäksi), joten voin viedä läppärin kampukselle ja lähettää tietokoneelle laatimani kirjoitukset blogiin ilman että tarvii siirrellä niitä esim. tikulle. Olisi se tietty kivaa surffata kotioloissakin, mutta pitää vaan suhtautua. Pieni pahahan se vain on.

Vaan jospa en ryhdy tässä jaarittelemaan internet-tilanteestani — tärkeintä on, että näin ensimmäisen opiskeluviikon kiireiden jälkeen saan viimein päivitettyä blogia. Viime viikonlopusta (sori etten ole ehtinyt kirjoittaa ensimmäisen opiskeluviikon sisällöstä juuri mitään, ehkä laitan myöhemmin) pistin juttua blogiin ”takaumamuodossa”, pidän sellaisesta preesenskirjoittamisesta silloin tällöin. Jos aikaa ja halua riittää, ne voi tsekata näistä linkeistä, ikävä kyllä ne ovat aika lailla kiireemmin tehtyjä kuin takaumani yleensä, mutta ovatpahan edes jotain:

6.7. Perjantai: ”Like a cannonball in the wind”
7.7. Lauantai: ”Why does Michael Bay get to keep on making movies…?”
8.7. Sunnuntai: ”If you have money to kill people, you have money to heal people”

Jos ei halua lukea takaumia, tässä taitavat olla tärkeimmät asiat summattuina:

Voin hyvin; matka oli ihana, pidän lentämisestä yhtä paljon kuin aina; Pohjois-Vancouverilaiset ovat hyväkuntoista kansaa, kaikki Vancouverilaiset ovat kohteliaita ja puheliaita; sää on aurinkoinen ja kuuma, ja olen polttanut niskani; Vancouver on kaunis ja kampus on kaunis, kuin joku viidakko; donitsien ja limsojen houkutus on melkein ylitsepääsemätön; en ole vielä ehtinyt mihinkään turistirysään; muista kurssilaisistamme hengailen enimmäkseen himososiaalisen Tylerin ja amerikkalaisen Yis’n kanssa, muihin en ole ihan sen vertaa tutustunut mutta OK-porukalta ne vaikuttaa; saamme piirtää elävää mallia niin paljon kuin pienet kätemme vain jaksavat; ensimmäinen ihka itse piirtämäni animaatio oli pomppiva pallo; animointi on PARSAAA ja koko ajan vaan parsanee, ja animaationopettajamme on kuin tosilaiha Will Arnett.
Eli ei paljon paremmasta väliä. Ainut mikä harmittaa on pakolliset aikaiset herätykset.

* * *

Ja ei kun nykyaikaan. Animaatiokurssia on ehtinyt kestää jo viikko +1 päivä, sillä se alkoi tiistaina 3. 7. (Olen muuten säätänyt blogini kellon nyt Vancouverin aikaan eli se on 10 tuntia Suomesta jäljessä.)

Toissapäiväisellä (ma) animaatiotunnilla käsittelimme ”epäsäännöllistä liikettä”. Vapinaa, tärinää, tutinaa, jännitettä, miksi sitä nyt milloinkin voi kutsua. Testasimme sitä animoimalla nuolen, joka osui maalitauluun ja jäi tärisemään siihen kunnes hiljentyi paikalleen. Nuolen sai tärisemään varmaan viidellä eri tavalla, ihan siitä riippuen missä järjestyksessä freimit olivat. Liike sai jokaisella kerralla eri luonteen.

Ensin muuten Darren vilkaisi viime viikon putoavat esineet -tehtäviä (jotka oli tosin vielä hiukan keskeneräisiä, niidenkään ei tarvii olla valmiita kuin vasta kuukauden lopussa) ja sain ”Excellent, Reeta. That looks brilliant.” -ylistystä. Hii hii hiiiii.
Saimme myös sinä iltapäivänä uuden kurssitehtävän, animjamin. Tai oikeasti sen nimi on anijam (lyhennys ilmauksesta animation jam), mutta minusta animjami kuulostaa paremmalta ja tää on mun blogi, so… Animjamissa monta animaattoria työstää yhtä animaatiota siten, että yksi piirtää pätkän, toinen jatkaa tasan siitä mihin ensimmäinen jäi (mahdollisimman saumattomasti, mutta silti katsomatta edellisen animaattorin koko filmiä eli piirtäen vain viimeinen kuva lähtökohtanaan), kolmas jatkaa toisen jälkeen jne. Koska meillä ei kurssilla ole aikaa odottaa, että yksi saisi animaationsa valmiiksi ennen kuin toisen täytyy ehtiä jatkamaan, teemme kaikki animaation samasta kuvasta alkavaksi, mutta niiden täytyy myös päättyä tismalleen samaan kuvaan jotta ne voidaan myöhemmin yhdistää yhdeksi pitkäksi pönöksi.
Alkukuva on kuutio. Mulla on ihan mukava idea mitä kuutiolla vois tehdä, mutta en vielä oo varma pystyisinkö toteuttamaan sen tän kuun loppuun mennessä (sen jälkeen siirrytään muihin asioihin). Jos en, niin sitten on vain kehitettävä joku yksinkertaisempi animaationpätkä.

Sitten animaatiotunnin jälkeen oli pakko jäädä piirtämään kaksipisteperspektiivitehtävää. Valitsin uuden paikan kampukselta, koska kirjaston pihan erikorkuiset rappuset, pylväät ja hömelöt patsaat olivat niin monimutkaisia, ja päätin että näin pitkän ja opettavaisen päivän jälkeen olin rimanalitukseni ansainnut. Menin yhteen syrjäiseen nurkkaan jossa oli kyllä paljon enemmän yksityiskohtia, kasveja ja muuta piirrettävää, mutta ainakaan mitkään rakennuksen linjat eivät olleet kaarevia eikä maa viettänyt alaspäin.
Luonnostelin maiseman ja piirsin sen illalla kotona puhtaaksi (ja kirjotin näitä blogeja, eli tuli valvottua melkein koko yö).

Eilen (ti) olinkin sitten Saritan piirustustunnilla aika tööt. Ja mikä vielä pahempaa, koko iltapäivä (aamupäivän perinteisen mallipiirustuksen jälkeen) piirrettiin asetelmia, niin että olin nukahtaa pystyyn. En tällä kertaa saanut mielestäni palautuskelpoista piirustusta tehtyä, ja ajatuskin että minun täytyisi torstaiksi kehittää asetelma jossa olisi ehdottomasti oltava mukana laskostuvia kankaita tuppasi masentamaan. En myöskään tuntenut olevani tarpeeksi hereillä suunnitellakseni illalla animjami-osuuttani.

Kotimatkalla jäin pois Park & Tilfordin pysäkillä ja kävin katsomassa Evan Almightyn, mutta valitettavasti elokuvassa ei ollut kehumista. Ainakin minun on yhä kertakaikkisen mahdotonta olla pitämättä Steve Carellista koko sydämestäni, mutta jotenkin se onnistui jäämään Bruce Almightyn sivuroolinsa varjoon. Ja vaikka Evan Almighty ei ollutkaan vastenmielinen tapaus kuten Bruce Almighty, se ei naurattanut (no okei, ehkä pari kertaa vaan, muttei kovaa), ja tuntui enimmäkseen laiskalta lastenelokuvalta — vaikka itse en edes lapsena pitänyt muistaakseni hirmu hauskoina komedioita, joissa huumorin virkaa toimittaa se, että mies saa potkun/koiran puraisun/raskaan esineen nivusiin, mutta luulisi sen toimivan joillekin taaperoille. Runsaista eläinesiintymisistä olisin kyllä lapsena nauttinut, mutta nykyään se ei riitä. Ja mitenkähän lapset mahtavat suhtautua Carelliin (jonka sympaattisuudessa on jopa tässä elokuvassa jokseenkin surumielisiä ja hienovaraisen, nautinnollisen epätoivoisia sävyjä) päähenkilönä?
No jaa… Pelkkä Steve Carellin näkeminenkin jollain tavalla …lohdutti (en edes ollut tiennyt tarvitsevani lohtua, kumma juttu), vaikka leffa olikin turha tekele. Haluaisin vain antaa Carellille kunnon halauksen.
Minähän sitä siis enemmän tarvitsisin kuin Carell, en ole halannut ketään aikoihin — yli viikkoon! Viimeksi halasin äitiä lentokentällä. Ketä voisin halata? Vietän jo nyt niin suuren osan ajastani koulussa Tylerin ja Yis’n kanssa, että jos vielä lisäksi yrittäisin halata, niin mitä jos ne luulisivat minun yrittävän iskeä niitä? Mutta ketään muuta en tunne tarpeeksi hyvin halatakseni. Äh! Nyt tästä tietysti tulee mulle sellainen pakkomielle etten oo tyytyväinen mihinkään ennen kuin saan sen yhden halin. Mahtavaa. No ehkä tää menee ohi. Ennen ku sekoan ja syöksähdän Darrenin luisevaan syliin kesken tunnin.
(Alkaa lähestyä törkyä tämä… Eihän minun pitänyt kirjoittaa blogiin törkyä. Äsh. Anteeks.)

* * *

Nick (yks aika nuori kaveri meidän ryhmästä), joka asuu lähellä Yis’tä, haluis lähteä porukalla kajakoimaan (onko moista verbiä suomen kielessä?) viikonloppuna. En tiedä haluaisinko. Toisaalta ehkä pitäisi, mutta toisaalta en ole ikinä melonut kajakilla ja saatan hukkua. Sitä paitsi en ole yhtään aktiivinen ulkoilmaihminen. Mutta Pohjois-Vancouverilaiset ovat — eli maassa maan tavalla? Nick kyllä sanoi, että mitään hätää ei ole jos osaa uida. Katellaan…

Kunhan tässä huvikseni näpyttelen.

5 HYVÄÄ kohtaa EI-niin-hyvistä elokuvista

Tämä ei siis ole Top 5-lista, vaan viisi kohtausta jotka sattuivat tänään tulemaan mieleen. Ja kyseessä on tietysti vain oma kulahtanut mielipiteeni.

Huom. Sisältää juonipaljastuksia… Luulisin? Ei sillä että kyseisiä juonenkäänteitä olisi kenenkään vaikeaa arvata.

1. The Sum of All Fears (Peloista Pahin)
Ben Affleckin nynnerösti tulkitsema Jack Ryan ryömii Räjähdyksen maahan iskemästä helikopterista. Kaikki on harmaata ja hiljaista lukuunottamatta heikkoa huminaa, kuin korvat olisivat lukkiutuneet.

Olisin mieluusti nimennyt jonkin jämäkän Liev Schreiberin kohtauksen, Schreiber kun on parasta koko elokuvassa (ja myöntäkää pois, me kaikki toivomme että Peloista pahin olisi kertonut hänestä), mutta tässä välitettiin värisyttävästi Räjähdyksen aiheuttama aistikatkos. Eikä Affleckinkaan tarvinnut rasittaa itseään näyttelemisellä kun post-production tiimi hoiti kohtauksen kotiin.
Siitä on kauan kun luin alkuperäiskirjan, mutta siinäkin kuvaus Räjähdyksen jälkeen kuulonsa ja osittain näkökykynsä menettäneen hepun (muistaakseni poliisi tai turvamies?) paniikinsekaisista mielenliikkeistä teki aikamoisen vaikutuksen.

2. The Broken Hearts Club: A Romantic Comedy (Ystävyyden kirot)
Ensinnäkin, halusin kuollakseni tykätä Broken Hearts Clubista, mutta kliseitä alkoi tulla liian kovalla tahdilla. Se mikä kuitenkin jätti ihan omin voimin elokuvasta suloisen jälkimaun oli Howien (Matt McGrath) ja Marshallin (Justin Theroux) palaaminen yhteen.

Vieläkin se saa meikäläisen herkistelemään. Jos se olisi osa parempaa elokuvaa, kyseessä olisi minulle klassikkokohtaus. Kaksikon soutu ja huopaus on muutenkin todenmakuisin ja sieppaavin juonne tässä haaleassa tarinakokoelmassa. Ihailin molempia näyttelijöitä. Kyseisessä kohtauksessa pysytään hahmoille uskollisina, eli (lopultakin!) enemmän tai vähemmän järkiinsä tullut Howie ei saa suollettavakseen elämää suurempaa rakkaudentunnustusta; hänen koruton ja käsiin leviävä itseilmaisunsa kuulostaa vain niin todelta. Juuri kun tarvitsisi epätoivoisesti täsmälleen oikeita sanoja, silloinhan niitä on kaikista vaikeinta löytää.

3. Charlie’s Angels (Kyllä, Charlien h****tin enkelit!)
Joka ainoa kerta kun Sam Rockwell BUSTS A MOVE. Valehtelematta, olen katsonut CA:n puolentusinaa kertaa hänen pitelemättömän tanssitaitonsa takia. Äijä.

4. Blade: Trinity
Parker Posey (JEE! …Täytyyhän laatunäyttelijöidenkin jollain elää) vampyyrijengeineen kiduttamassa Ryan Reynoldsia (joka sentään näyttää piruilevan koko sontaleffan kustannuksella). Kieroutuneen, absurdin ja shokeeraavan humoristinen valopilkku. Nämä kaksi ovat sotkun ainoat kiintoisat päähenkilöt (ja näin sanoo joku joka sentään pitää Blade ykkösestä!! 😯 ) ja sitä paitsi Poseyn roolihahmo on virkistävän poikkeava luomus verrattuna monien elokuvien vampyyribimboihin jotka korkeintaan toivovat olevansa yhtä raivoisia ja roiseja. Muuten tämä leffa koetteleekin sitten sietokykyäni niin, että tuskin haluaisin vain yhden kohtauksen takia vilkaista sitä uudestaan.

5. Bruce Almighty (Bruce – taivaanlahja)
Uutisankkuri Steve Carell sekoaa lähetyksessä. Ensimmäinen elokuva jossa näin Carellin, ja heti olin koukussa. Ihan oikeasti oikeasti, pidän Jim Carreysta kuin karkista, mutta on myönnettävä tosiasiat: Steve Carell on monin verroin hauskempi. Eikä se johdu vain siitä, että Bruce Almighty oli niin vastenmielinen; Carell ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Muuten, jenkkiversio ”The Office”sta (Konttori), mukana Carell osana ilmiömäistä näyttelijäkaartia, alkaa Neloselta hyvin pian. Brittikonttorin fanit saattavat haluta teilata amerikkalaisen toisinnon suoralta kädeltä — myös minä olin aikoinani valmistautunut vihaamaan sitä, mutta toisesta jaksosta lähtien sarja on tehnyt vertailut turhiksi, seissyt tukevasti omilla jaloillaan ja naurattaa ihan silmittömästi. Omaksi parhaaksenne, antakaa ihmeessä sille mahdollisuus.

Arkisto