You are currently browsing the tag archive for the ‘Strangers With Candy’ tag.

Helvetti on liian voimakas sana, ihan taivaissahan minä olen viime aikoina ollut, mutta tätä seuraavaa te kotiväki ette kyllä usko. Viime viikon lauantaina mentiin porukalla koulun jälkeen (näin on, me ollaan koulussa lauantaisinkin, sillä vaikka tunteja ei ole, töitä kyllä on) keskustaan katsomaan Zombieland ja sade oli rankin koskaan kokemani. Itse sade ei ollut ongelma, mutta jostain syystä keskustassa muodostuu järkyttävämpiä lätäköitä kuin P-Vanissa — en tiedä johtuisiko korkeuserosta vai keskustan viemäröinnistä. Ensin kirosin mielessäni, ettei minulla ollut kumisaappaita. Jo parin minuutin päästä olin päinvastoin kiitollinen: kumpparithan vain vaikeuttaisivat uimista.

Kadut lainehtivat laidasta laitaan. Päälle päätteeksi Zombieland ei edes ollut kipinöivän loistava elokuva kuten muutama tuttuni oli etukäteen hehkuttanut! Pikkunäppärä, pinnallisesti, mutta täynnä kliseitä. Näyttelijöille peukut pystyyn, mutta leffa ei ollut puoliksikaan niin hauska kuin luuli olevansa. (Luuli ja luuli… Pitänee sanoa ”kuin tekijät luulivat olevansa”.) Tämä pettymys kirpaisi normaalia enemmän kengät täynnä vettä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin leffaillan jälkeen kuumaan kylpyyn. Ja mikä parasta, pääsen kirjoittamaan toisista viime aikoina nauttimistani elokuvista! Uusi koti ja kouluhommat vaativat myös huomiota, ja blogeroimiselle on yllättävän vaikeaa löytää aikaa, mutta liian kauan olen jo laiminlyönyt näistä elokuvista kiekumista. Vancouverin Spark -animaatiofestivaalistakin on jo reilu kuukausi! 😯 Viime vuonna en hennonut yksinäni lähteä Sparkiin (en vielä tuntenut luokkakavereitani tarpeeksi hyvin) ja tänäkin vuonna olisi pitänyt käydä paljon useammassa näytöksessä kuin vain yhdessä, mutta uskaltaisinpa sanoa, että jos kävi vain yhdessä näytöksessä, parempaa ei olisi voinut valita kuin The Secret of Kells. Melkein koko luokkamme oli menossa mukana, kuin myös enemmistö uusista ekaluokkalaisista. Toivon, että löytäisin elokuvaa paremmin kuvaavat sanat, mutta kyyneleeni riittäköön tällä kertaa: vollotin elokuvan itsevarmaa kauneutta ja haikeaa, henkeä pidätyttävää henkisyyttä ulos teatterista ja kadulle saakka.

”Kells” on irlantilainen (tai oikeammin, suurimmaksi osaksi irlantilaisin voimin tuotettu eurooppalainen) elokuva ja sen juoni kiertelee Irlannin kansallisaarteen, ”Kellsin kirjan” ympärillä (anteeksi jos suomensin nimen väärin; minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt koko kirjasta mitään ennen tästä elokuvasta kuulemista). Myös visuaalinen suunnittelu ammentaa esi(?)keskiaikaisista kelttiläisistä kuvituksista.

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta.)

(Kuva The Secret of Kellsin pohjalta julkaistusta kuvakirjasta. Kyllä, Veli Aidan on prikulleen Willie Nelsonin näköinen)

Elokuvan tähänastinen levitys Pohjois-Amerikassa on ollut yksinomaan festivaaleihin keskittynyttä, esimerkiksi täällä Kanadassa sitä ei tule teatterilevitykseen ollenkaan (en tiedä näkyikö se teattereissa Irlannissa, mutta pakkohan sen on ollut!), joten sen näkeminen Sparkia isännöivässä, tutussa mutta aina niin vaikuttavassa Vancity-teatterissa oli mieletön kokemus. Arvelisin ettei sitä Suomenkaan elokuvateattereissa hevillä nähdä, mutta siellä Euroopassa on sentään mahdollisuus ostaa kakkosalueen DVD. Ykkösalueen DVD:tä ei ole tähän mennessä julkaistu ja luokkamme (valtaosan meistä ollessa elokuvan päätyttyä sumusilmäisiä Kells-fanaatikkoja) oli turvauduttava kyseenalaisempiin keinohin elokuvan hankkimisessa…

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

(...ja sitten yksi itse elokuvasta. Ihan totta, en laittanut traileria, koska Kells on niin suunnattoman paljon parempi kuin sen hömelö traileri. Lällällää!)

* * *

Joskus viime kuun lopussa taas näin Cloudy with a Chance of Meatballs, josta tuli yksinkertaisesti SUOSIKKIANIMAATIONI koko tänä vuonna. Pixarin Up :kin jäi lihapullien tomupilveen. Secret of Kellsiin sitä tosin olisi mahdotonta edes verrata, koska ne ovat niin suunnattoman erilaiset.

Perustuu nimellisesti johonkin lastenkirjaan josta en ole ikinä ennen kuullutkaan (taas! Tämähän alkaa käydä noloksi!), mutta asioista perillä olevien tahojen mukaan elokuvalla ja kirjalla ei ole juuri mitään yhteistä. Enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä leffan käsikirjoituksen ovat ”kirjan pohjalta muokanneet” (käytännöllisesti katsoen kirjoittaneet) Phil Lord ja Christopher Miller, supermahtavan Clone High :n takapirut! 😀 Mutta tuokin tuli minulle täytenä yllätyksenä:
Ennen trailerin näkemistä ajattelin, että kuulostaapa tyypillisen säälittävältä tietokoneanimaatiolta. (Lue: melkein kaikki, mikä ei ole Pixarilta.) Sitten näin trailerissa ohikiitävän hetken, jolloin päähenkilö Flint Lockwood (äänenä dearest, dearest Bill Hader) pahoinpiteli tietokoneen näppäimistöä marionettinukkemaisilla nakkisormillaan vähän kuten Stephen Colbert Strangers With Candy -sarjassa, ja ajattelin ”ehkäpä tää ei olekaan pöllömpi…” ja sitten katsoin elokuvan ja NAUROIN KURKKU SUORANA KOKO SEN KESTON AJAN ja sitten alkoivat lopputekstit ja näin Clone High -nerojen nimet, ja ajattelin ”No ILMANKOS!!!” (Traileri ei siis tässäkään tapauksessa tehnyt elokuvalle mitään oikeutta.) Olen katsonut sen jo kahdesti ja aion käydä katsomassa kolmannenkin kerran.

seriouslab

on_tv

Leffa on varsin erilainen kuin mitä olin huomaamattani ajan mittaan oppinut odottamaan tietokoneanimoidulta pitkältä elokuvalta. Jos olette katsoneet Clone Highta, saatte aika hyvän käsityksen Meatballsin huumorista. Juoni on aivan sitä sun tätä, mutta animaatioelokuvaksi sen tunnelma on uskomattoman spontaani. Mikä nautittavinta, se sisältää muutamia täysin katsojan kalloa helisteleviä visuaalisia hetkiä (jotka palauttavat mieliin amerikkalaisen animoidun komiikan kultakauden) ja vielä useampia samanmoisia aivottoman yllättäviä käsikirjoitusvitsejä.
Cloudy with a Chance of Meatballs ei yritä olla sen enempää eikä sen vähempää kuin hauskaa animaatiota. Ken jaksaa verrata samassa yrityksessä onnistuneita tuotoksia (sanotaan nyt esimerkiksi vanhoja WB-lyhäreitä, ja kyllä, jälleen Clone Highta …anteeksi tämä yliannostus) siinä epäonnistuneisiin (sanotaan nyt esimerkiksi Shrek 2 ja 3), osaa antaa asiaankuuluvan arvon sille, että Meatballs ylittää tämän virkistävän suoraviivaisen tavoitteensa. Se ei ole vain hauska: minun mielestäni se on ihan tappohauska. Ja — tämä sitten ei ole mielipide — tosi hyvin animoitu.

flint_muksuna
^Keksijä Flint pienenä — vooooooiiiii pyhät pyssyt! 🙂 Mwah mmwah mwah! Muutamat elokuvan hahmodesignit muistuttivat minua kovasti lapsena näkemistäni nukkeanimaatioista: Pikku Kakkosesta ( Hupsis! ) ynnä muista, hieman jopa Muppeteista. Tämä tosin pätee vain miespuolisiin hahmoihin — valitettavasti. Meatballsin naispuoliset hahmodesignit olivat rakenteeltaan hyvin kaavamaisia ja …epäanimoisia.

Kiintoisa lisäyksityiskohta: Meatballsin säveltäjänä toimi Mark Mothersbaugh. Scorella oli paikoitellen suuri rooli ja musiikki hoiti hommansa, vaikka muihin kuuntelemiini Mothersbaugh-scoreihin verrattuna kappaleet olivat niin lyhyitä kestoltaan, etteivät tehneet suuren suurta vaikutusta. Elokuvan pääteema on yksinkertaisen tarttuva, suorastaan mieltäylentävä. Sitä kierrätetään huomattavasti, jokainen versio eri ”tunteella” tulkittuna ikäänkuin uusi kappale — tosin sitä kuuntelee mielikseen useammankin kerran. Kokonaisuutena score ei missään nimessä yllä Mothersbaugh’n tavalliselle tasolle, mutta minkäänlaista valittamisen aihetta ei löydy.

Pari meidänluokkalaista, jotka myös rakastuivat Meatballsiin, varasivat teatterista elokuvan promomateriaalina toimivan katosta roikkuvan valtavan mobilen. Se saadaan meidän luokan seinäkoristeita kartuttamaan sitten kun leffateatteri ei enää tarvitse sitä! En malta odottaa.
Kuten ehkä arvasittekin, blogini otsikkokuvakin on tällä hetkellä Meatballs-teemainen, vaikkakin itse taiteilemani eikä napattu varsinaisesta elokuvasta. Taidanpa laittaa tähän blogiin kyseisen kuvan kokonaisuudessaan, vaikka se löytyykin jo luonnosblogistani ja vaikka aika nopee surkuli onkin… Hiiulihei (klikkaa jos jaksat):

discolab

* * *

Koulu- ja muita juttuja seuraa ihan kohta. Äh, semmonen kiire ettei ehdi blogata tarpeeks!

Jahas, tää viikko oli niin häslinkiä että en muista tärkeimpiä juttuja mitkä halusin kirjoittaa, joten näpyttelen ihan sattumanvaraisesti…

Eläinuutisia — Benny loikoilee mun sängyn jalkopäässä kun tässä kirjoitan ja on hurjan söpö. Se käyttää nykyään täysin normaalisti hiekkalaatikkoa, eikä mun tarvinnut opettaa yhtään mitenkään.

Eilen käväisin koululla vaikka oli lauantai eikä ollut isosti läksyjä, sillä animaatio-osastolla oli ”avoimet ovet” kiinnostuneille mahdollisille hakijoille. En ollut vapaaehtoisten esittelijöiden joukossa, mutta halusin nähdä millaista meininki avointen ovien päivänä oli. Seuraaviin avoimiin oviin saatan ilmoittautua vapaaehtoiseksi, koska touhu vaikutti ihan kivalta. En saanut minkäänlaista inspiraatiota työskentelyyn, joten lähdin avointen ovien sulkeuduttua pirtelölle Peachin kanssa, kivaa. Kun tiemme erosivat, hyökkäsin Big Pete’sille. Halusin työntäyteisen viikon jälkeen ja nelijalkaistehtävän valmistuttua hemmotella itseäni, joten uskaltauduin ostamaan aikoja sitten mainitsemani Gentlemen -asetelman (Buffy :sta). Sitä paitsi sen hinta oli tippunut kympin sitten viime näkemän. Jos ottaisin sen omaan huoneeseeni, saattaisi olla vaikeaa saada unta — tai sitten näkisi painajaisia. Kouluun taas se sopii täydellisesti.
Ostin sen lisäksi Ghostbusters -T-paidan jonka logo loistaa pimeässä, kivaa.

Ai niin ja vapaaehtoisasiaa vielä. Kakkosluokkalaisethan vetävät koulun elävänmallinpiirustusklubia, mutta koska kakkoset valmistuvat tänä keväänä, meidän luokkalaisten on jo tässä vaiheessa valittava keskuudestamme klubille viisi jatkajaa, ja mä ilmoittauduin yhdeksi niistä. En oo ikinä ollut missään kouluun liittyvässä tehtävässä, mutta LDC:n vetäjien ei tarvitse maksaa edes sitä kohtuullista pääsymaksua mitä tavallisten kävijöiden, kivaa, ja sitä paitsi oon yksi niistä jotka käy LDC:ssä säännöllisesti, joten ajattelin ettei tuo asema muuttaisi rutiiniani paljonkaan.

Nelijalkaistehtävä on siis torstaina palautettu, mutta en vielä postaa sitä koska palauttamani versio ei ole ihan niin viimeistelty kuin halusin. Jos laittaisin sen nettiin, luonnokset olisivat liian harmaita ja epäselviä, joten putsaan sitä lähipäivinä. Toivon että olisimme saaneet animoida nelijalkaisia pitempään kuin vain yhden tehtävänannon verran. Vaikkapa nelijalkaisjuoksua tai kaatumisia tai muuta actionia. Ensi viikolla siirrytään ”painavuuden välittämiseen piirtämällä”, eli miten saadaan piirretty esine tai hahmo vaikuttamaan tietyn painoiselta.

Ei oo vielä sovittu milloin pelataan D&D:tä, koska meillä ei ole pelinjohtajaa. Kaikki meidän luokalta mukaan tulevat haluaa seikkailla eikä organisoida. Ei kivaa… Peach yrittää suostutella kämppiksensä pelinjohtajaksi.

The Sarah Silverman Program on uusi lisäys lempiohjelmiini. Täällä Kanadassa olen katsonut tähän mennessä valmistuneet jaksot thecomedynetwork.comissa, mutta Suomessa sitä uskoakseni voi katsoa comedycentral.comissa (vai esitetäänkö sitä ehkä Suomen televisiossa? Tuskinpa, mutta minä en niistä asioista just nyt hirveästi tiedä). Tunnen kummallista vetoa ohjelmiin joiden päähenkilöt ovat itsekkäitä, ilkeitä, epäsosiaalisia, poliittisesti epäkorrekteja ja tyhmiä… Strangers With Candyn fanit tykkäävät lähes taatusti SSP:stä. Sarah Silvermanin stand-up -aktiin en ole tutustunut, mutta komediasarja on mielestäni hulvaton yksinkertaisuudessaan. Sanaleikkejä; tarttuvia ja yllättävästi ajoitettuja musikaalikohtauksia ( ”Even though I’m using your head for a mic, I love you / Even though I’m using your head for a mic, I love you / Even though I’m turning off the light / I won’t distract you from the fact that I love you…” 🙂 ); kliseisten sitcom-juonenkäänteiden maustamista tyhmänhauskasti (esimerkiksi laittamalla kliseiset juonenkäänteet tapahtumaan suht epäkliseiselle hahmolle, kuten Jumalalle tai Sarahin koiralle); tavallisia jenkkikomediasarjoja runsaammin visuaalisia vitsejä (vrt. Arrested Development ja taas SWC ); tosi-TV-parodia (COOKIE PARTY!) joka on parempi kuin mikään tosi-TV-ohjelma sitten ANTM:n; sekä Brian (Brian Posehn) ja Steve (Steve Agee), ikuiset B-juonisankarit, joiden näytteleminen on aivan täydellistä — tarkoituksellisen pökkelömäistä ja hekotuttavassa kontrastissa heille tapahtuvien asioiden sekopäisyyden kanssa.

Pitääpäs vielä kertoa, että viime viikonloppuinen pitkään suunnittelemamme Fright Night -reissu oli hulvattoman hauska. Suuri osa luokastamme sekä kakkosista pääsi tulemaan, ja meitä oli melkein kolmekymmentä. Perjantai-ilta pimeni aikaisin ja oli kostea, mutta sadetta ei tullut juuri lainkaan. Playlandin vuoristorata on iki-ihana (niin nopea että takapuoli pomppasi reilusti penkistä moneen kertaan, jess), ja menin siihen kolme kertaa — jonot olivat siedettävät, mutten jaksa kuvitellakaan, millaiset jonot ovat kesällä ja hyvällä säällä. Kiepuin kaikenmoisissa vatkaimissa mm. Lisen, Rosyn, Megin sekä digiohjelmalaisten Nickin ja Robin kanssa, ja nautin niistä tapani mukaan kovasti, ne olivat sellaista Lintsin tasoa.

Jotkut ryhmästä taas keskittyivät enemmän kummitustaloihin ja -sokkeloihin, joita oli melkein yhtä paljon kuin härveleitä. Itse kävin vain yhdessä ja säikähdin puolikuoliaaksi: kokeilimme ”nightmare nature trail” -ulkoilmasokkeloa Rosyn ja Lisen kanssa, ja elleivät he olisi olleet mukana, olisin jälkeenpäin ollut aivan hermoraunio. Sokkelo oli vähän kuin räjähtänyt, ränsistynyt kasvitieteellinen puutarha, jossa liikuttiin aukiolta toiselle seinien erottamassa labyrintissä, mutta kasvit eivät olleet kuningasajatus, vaan aukioilla mitä yllättävimmistä paikoista eteen hyppäävät ihmiset hirviöpuvuissa, veristen veitsien, kahleiden, mailojen jne. kanssa. HERRAJJUMALA! (Näyttelijöiden ajoitus oli täydellinen.)
Hirvittävin hetki ja ”luontopolun” huippukohta koitti, kun olin juuri säpsähdellyt ja hyppinyt tieni läpi aukion, jossa kolme kuraisissa käärinliinoissa laahustavaa ”ruumista” alkoi seurata jokaista askeltani (tiettehän sellaiset vanhat videopelit joissa muutama ökkömönkiäinen alkaa seurata sua mukamas hitaasti ja jotenkin ne kuitenkin aina onnistuu sulkemaan sun reitin?!) — ja valitsemani pakokäytävä osoittautui UMPIKUJAKSI. Eli minun olisi pakko kulkea aukion läpi uudelleen ja valita toinen käytävä. Sen tajuaminen sai minut niin tolaltani, että vahingossa juoksin aukion läpi suoraan siihen käytävään, josta olin ensimmäisenä tullutkin. Kolmannella aukionylittämiskerrallani huusinkin sitten jo suoraa huutoa.
Osaan kylläkin arvostaa jännityksen kasvattamista tuollaisin keinoin: reaktioni sai minut tajuamaan kuinka paljon ajatusta labyrintin suunnitteluun ja ns. ”draaman kaareen” oli ammennettu. Kummitusjunat ja kauhuajelut eivät ole aikaisemmin tarjonneet minulle oikeita ihmisiä jotka ovat kunnolla roolissa — pelkkiä mekanisoituja muoviluurankoja. Ero oli huomattava. Häpeäkseni kieltäydyin sen kokemuksen jälkeen menemästä ainoaankaan toiseen kummitustaloon, varsinkin kun niiden fani Lise sanoi ”nightmare nature trailin” olevan Fright Nightin kesymmästä päästä. En ikinä tiennyt olevani niin armoton nynny! Onneksi ainakaan sellaista huvipuistohetkutinta ei ole vielä keksittykään, jota kavahtaisin.

”Hirviöitä” vaelteli myös kummitustalojen ulkopuolella ympäri huvipuistoa, rooli päällä. Viihdyttävin oli ihmissusi moottorisahan kanssa, sillä (huom: terättömäksi osoittautuvan) sahan yhtäkkinen pärinä sai kaikki ohikulkijat pinkaisemaan karkuun pimeään iltaan. Silloin tällöin hirviöt seurasivat yleisöä jopa vekottimiin, mitä oli hauskaa katsella, mutta itse olen hyvin iloinen etten sattunut saamaan samaa kohtelua! Silti mulla oli mielettömän hauskaa. Aion joskus uudestaan Playlandiin. Seuraava Fright Nightini saa tosin odottaa ensi vuoteen, sillä säikähdyskiintiö tuli kepeästi täyteen.

* * *

Tällä viikolla palautettu animointitehtävä oli kävelyttää jotakin tunnettua (tai ei välttämättä tunnettua, mutta siis EI itse keksimäämme) animaatiohahmoa. Tehtävän osat olivat tavallinen ”A:sta B:hen” kävely, perspektiivikävely (lähestyvä) sekä kävelysykli (looppi). En jaksanut miettiä valintaa kovin pitkään, joten ajattelin että otanpa vanhan kunnon Aku Ankan — mietin kyllä päästänkö itseni liian helpolla, kun Akun rakenne on esim. ihmishahmoihin verrattuna melko yksinkertainen. Muiden luokkalaistemme hahmovalintoja kuultuani tulin siihen tulokseen, että päästin. Mutta riitti tehtävässä silti hommaa. Lopputulokseni oli suhteellisen tyydyttävä, osaksi helpon hahmon takia (rakenne oli helppo säilyttää). ”Helpolla” tarkoitan myös sitä, että lapsena tykkäsin (tykkään) hulluna lukea ja piirtää Akua. Osaksi sain hyvää palautetta siitä, että yritin saada Akun persoonaa näkyviin kävelytyylissä, askelten animoinnin matematiikan lisäksi.
Postasin tehtävän luonnosblogiini.

Ylipäätään olen kuitenkin tällä viikolla keskittynyt paljon mieluummin sculppailuun kuin animointiin. Siinä mielessä harmi, että animaatiotehtävät vaikeutuvat ja tiheytyvät jatkuvasti ja aikani on kallista. Mutta sculpeymuovailu on vain niin rentouttavaa, mieltälepuuttavaa näpräilyä tässä vaiheessa, kun rautalanka ja folio on peitetty ensimmäisellä sculpykerroksella ja saa kaiverrella ja muovailla ja veistellä. Se tarjoaa myös hiukan tyynnytystä vieteilleni pikkutarkkaan puuhasteluun ja hienosäätöön, jotka on pakko jättää muilla tunneilla lähes täysin sikseen. Se on niin mukavaa, että tekisi mieli aloittaa uusi sculpeypatsas heti kun nykyinen valmistuu (voisin napata rautalangat, folion ja muut namiskat sitä varten, kun niitä on vielä jaossa koko luokalle)… Kun vain saisin päätettyä minkä hahmon tekisin seuraavaksi.

Muovailu on myös mielestäni mitä oivallisin sivutoimi piirrettyjen katsomiselle luokassa. Se ei vaadi niin paljon keskittymistä kuin animaatiokohtauksen suunnittelu, ei tarvitse pitää mielessä yhtä montaa asiaa kerralla kuin animoidessa. Torstaisten tuntien jälkeen (meillä ei ollut ollut designissa lainkaan ”luento-opetusta”, vaan pelkästään muovailimme omaan tahtiin ja Adam ja John neuvoivat tarvittaessa) muutama meistä jäi muovailemaan, ja pistimme tapamme mukaan piirrettyjä pyörimään. Ensin Timin sarjavalinta Avatar: The Last Airbender (tai kuten Hakan mieluummin sanoo, The Last Bartender — 😆 brihahaha, tykkään!!), kolmoskausi. josta sikisi uskomattoman viihdyttäviä keskusteluja ja vitsejä vaikka en itse sarjasta juuri välittänytkään.

Sen jälkeen Joe halusi näyttää Clone Highta. Olin hädin tuskin vain kuullut nimen Clone High ennen tätä, mutta rakastuin sarjaan ensinäkemältä. Nauroimme kippurassa ja katsoimme kolme neljäsosaa ensimmäisestä (ja ainoasta, sain surukseni kuulla) kaudesta sinä iltana. Hassuinta on, että jos olisin kuullut pelkän kuvauksen sarjasta, en luultavasti olisi kiinnostunut siitä hiukkaakaan. CH on paljon viihdyttävämpi ja arvaamattomampi katsottuna kuin selitettynä. Mistäs se sitten kertoo? No:

Way, way back in the 1980’s
Secret government employees
Dug up famous guys and ladies
And made amusing genetic copies
Now their clones are sexy teens
They’re gonna make it if they try
Loving, learning, sharing, judging
Time to laugh and shiver and CRY
Time to watch CLONE HIIIIIGH…

Historian henkilöiden teini-ikäiset kloonit piirrossarjan päähenkilöinä kuulostaa läpinäkyvältä yritykseltä saada heiteltyä mahdollisimman paljon täysin satunnaisia, toisiinsa liittymättömiä kulttuuriviittauksia ja väittää sitä parodiaksi, mutta ilokseni arvasin väärin. Niissä tapauksissa joissa tähän viittausten peittelemättömään heittelyyn ”syyllistytään”, vitsit oikeasti toimivat, ja irtovitsien sijaan sarjan ydin on teinidraamojen parodioiminen (tämä kaivo ei kuivu koskaan) huippuhuvittavan Strangers With Candy -sarjan tapaan. Kloonivitsit vain maustavat parodiaa, sopivan omalaatuisia hahmoja, näiden kivuliaan huonoja ideoita sekä sarjan vireää, animaatiotietoista tahditusta.
Clone Highn ehdottomasti hauskimmat hahmot esimerkiksi eivät ole klooneja lainkaan, vaan high schoolin rehtori/hullu tiedemies Cinnamon J. Scudworth joka maailmanvalloituksen sijaan haluaa varastaa kloonit hallitukselta ja perustaa historiateemaisen huvipuiston, sekä hänen rakentamansa robottihovimestari/vararehtori Mr Butlertron. Scudworthin ja Mr B:n ääninäyttelijät (sarjan luojat Phil Lord ja Cristopher Miller) onnistuvat ainakin varastamaan koko sarjan — mikä on paljon sanottu kun kaartiin kuuluu myös Will Forte teini-ikäisen Abraham Lincolnin roolissa.
Kiitos, Joe, Clone High teki viikostani mahtavan.

[Sarjalla oli myös yksi suomalaisniminen käsikirjoittaja, Erica Rivinoja. Tunsin perusteetonta ylpeyttä.]

Hei, koulun verkko saatiin jälleen toimimaan, kiva kiva!

Keskiviikkoaamuna olin aika surkeana. Kalloa kiristi, väsytti, kuumotti ja tuntui nestehukkaiselta. Olisin arvellut sitä auringonpistokseksi (alkuviikon porotti armottomasti) ellei kurkkunikin olisi ollut niin kipeä.
En jaksanut edes ajatella pakkashuuruista tietokoneluokkaa, joten jäin suosiolla kotiin potemaan. Eka kerta kun olen tällä kurssilla ollut koulusta poissa. Olin aika varma ettei sen päivän flässitunnilla tehtäisi mitään tähdellistä.

Sattumoisin keskiviikko oli myös se päivä, jolloin vuokraisäntäväkeni, Greenit, lähtivät pariksi viikoksi sukuloimaan tms. Ne pyys jo aikaisemmin mua pitämään vähän huolta niiden kasveista, posteista ja kissasta. Helppo homma, suostuin ilman muuta. Kastelen kukkia silloin tällöin ja jätän kissalle päivittäin ruokaa. En ollut koko oleskeluni aikana tiennyt että vuokranantajillani on kissa, mutta he sanoivatkin sen olevan niin ujo, että se enimmäkseen piilottelee yläkerrassa niiden sängyn alla.
Kävin keskiviikkona kerran uteliaisuuttani yläkerrassa, ja kissaa huhuillessa tauoton vieno maukuna kuului sängyn alta, mutta kissa itse ei tullut näkyville enkä viitsinyt ryhtyä patistelemaan. Pärpätin vain olevani sen ruokkijana pari viikkoa, joten sillä ei olisi mitään syytä pelätä.

Kissan nimi on Buchy. Luin sen vasta keskiviikkona vuokranantajien jättämästä lapusta, eikä minulla ole mitään aavistusta siitä kuinka se lausutaan. Lausutaanko se samoin kuin BucKy? Vai Booky? Tai Batshi?? Onkohan se niinkuin Bootsy Collins, mutta suhuässällä… Buutshi? Ihan sama millä nimellä kutsuin, kissa ei näyttäytynyt. Hassua vain, miten se aina vastasi naukaisulla jos sanoin sille jotain. Niin ujoksi elikoksi Buchy on puheliain kohtaamani kissa. Kun vain tietäisi mitä ne kissat aina oikein yrittävät sanoa. Mä esimerkiksi tiedän miten meidän Sylvi naukuu ruoan perään tai Osku ”haukkuu” lintuja ikkunan ulkopuolella, mutta mitä Buchy tarkoittaa sängyn alta vastaillessaan??

”Buchy?”
”Mauuu!”
”Miten sun nimi oikein lausutaan?”
”Mauu!”
”Mä oon sun väliaikainen kyökkipiika, hauska tavata.”
”Mauuu!”

Torstaina en vielä suinkaan ollut täydessä terässä, mutta sen verran paremmassa kuitenkin että menin taas kouluun. Kotiin palattuani kurkkasin yläkertaan uudestaan ihan vain tsekatakseni, että Buchy oli kunnossa, vaikka ruoka olikin kadonnut päivän aikana lautaselta. Naukaisut kuuluivat tällä kertaa vaatehuoneesta. Buchy kyyhötti siellä, henkareissa roikkuvien pitkien takkien ja mekkojen lomassa jonkin vaatekasan päällä, tuijotti minua silmien rävähtämättä ja naukui koko ajan.

”Mitä ihmettä? Onko sulla joku hätä kun sä nau’ut heti kun näät mut?”
”Mauuuu!”
Kyykistyin liikkumattomaksi ja pidin kättäni kärsivällisesti Buchyn nenän ulottuvilla, ja pian se tuli aakealle paekalle, naukuen koko ajan. Lopulta se uskalsi puskea kättänikin.
”Onko sulla vaan ikävä sun perhettä? Siksikö sä huudat?”
”Mauuu!”
Buchy on valkoisen-, mustan- ja punaruskeankirjava piiikkuruinen kissa. Greeneillä on esikouluikäinen poika Curtis, joka on tosi kova riehumaan. En oikeastaan ihmettele Buchyn haluttomuutta oleskella alakerrassa jos Curtis myllertää siellä.
”Kyllä ne takas tulee. Sun on paras vaan tottua muhun.”
Buchy kiehnäsi jalkojani vasten ja antoi silittää itseään, ja näytti olevan hyvinkin tyytyväinen. Mutta alakertaan mennessäni se ei seurannut, enkä olekaan sen koommin saanut kissaa houkuteltua pois sängyn alta.

Voi kunpa tää flunssanpoikanen lähtisi nopeasti. Pärjäilin muutoin hyvin perjantaina ja viikonloppunakin, mutta kurkkua kutittaa ja yskittää ihan vietävän ärsyttävästi.
Viikonloppuna vuokrasin Strangers With Candyn ja Idiocracyn DVDinä kivunlievittäjiksi.

Strangers With Candy oli tietysti sairaasti hauska, muttei mitenkään voi voittaa tv-sarjaa. On kuitenkin tosi ihanaa että tämä elokuva edustaa rinnakkaistodellisuutta, jossa Flatpoint High School sittenkin yhä elää — todennäköisesti yhä tuhoon tuomittuna, mutta ehkä kuitenkin vielä muutaman lisätarinan verran (peukut pystyyn). Kyseessä on kertomus keski-ikäisestä entisestä narkkarista (Amy Sedaris), joka päättää jatkaa elämäänsä tasan siitä mihin huumeidenkäytön aloittaessaan jäi: lukiosta.
Kaikki SWC-sarjassa oli mielipuolista ja unohtumatonta. Pisteenä I:n päälle jokainen jakso päättyi tanssimiseen!!! EI PAREMMASTA VÄLIÄ.
Uskoisin että tv-sarjaa tuntematon nauttii elokuvasta minua enemmän — mutta koko Strangers With Candy-olio nyt vaatii omanlaisensa huumorintajun, joten jotkut kai inhoaisivat kumpaakin riippumatta katsomisjärjestyksestä. Jos luet blogiani suosittelen niitä molempia ehdottomasti, ja otan tyytyväisyydestäsi täyden vastuun. Strangers With Candy on muuten listallani sarjoista, joista takuuvarmasti pidät jos rakastat South Parkia. Ihan vinkkinä vaan.

Mike Judgen Idiocracy tasapainoili hauskuuden ja masentavan tarkkanäköisyyden välimaastossa, ja henkilökohtaisesti se musta kallistui masentavan puolelle (tuskallisen uskottava). Silti ihmetyttää, ettei se ole enempää huomiota saanut. Ideahan on se, että Luke Wilsonin esittämä tavis (Wilson on aivan herkullisen turhautunut tässä) syväjäädytetään ja herää 2500-luvulla huomaamaan evoluution tehneen U-käännöksen. On vain ajan kysymys, milloin ihmiskunta on liian tyhmä enää elämään. Kaiken oleellisen kertonee USA:n katsotuimman tv-ohjelman nimi: ”Ow! My Balls!”
Judgen edellinen Office Space yhdisti epätoivon ja slacker-spasmo-nörtti -huumoriakselin ehkä kesymmässä ympäristössä, mutta täydellisen rakastettavasti. Siinä vasta viiden tähden elokuva. (Minulle.) Idiocracy taas saisi kolme tähteä, koska sitä on oikeasti vaikea katsoa oivaltavuudestaan huolimatta.

Mutta olin arvannut, että tarvitsisin pikku pick-me-upin Idiocracyn jälkeen, joten katsoin Strangers With Candyn Amy Sedarisin, Paul Dinellon ja Stephen Colbertin kommenttiraidan sekä Okanagan-siiderin kera.

* * *

Heh, sain kirjoitettua yhden kokonaisen blogeron mainitsematta Colinia kertaakaan—ääääÄÄSH VOIHAN BRATZ!!

Arkisto