You are currently browsing the tag archive for the ‘The Stand’ tag.

(Sori, nopeeta kirjottamista.) Keskiviikkona meillä kävi luokassa erään paikallisen animaatiostudion, Studio B:n, ”recruiter” -henkilö puhumassa — oli hyvin kiinnostavaa. Jutskasi kaikenlaisista työnhakuun liittyvistä yksityiskohdista kuten portfoliosta, työhaastatteluista, siitä millaisia käytäntöjä nimenomaan (Flash-animaatiota tuottavassa) Studio B:ssä mutta yleensä monissa muissakin työpaikoissa on, ja niin edespäin. Nuo puheenaiheet koski enemmän koulun jälkeistä työnhakua — mun täytyy kyllä vielä Donilta selventää miten Studio B:n harjoittelupaikkaa haetaan. Ne nimittäin ottaa aina kesäksi yhden ekaluokkalaisen Capista palkalliseksi harjoittelijaksi. Haen harjoittelupaikkaa tietysti, mutta meidän luokalla on vaan niin lahjakkaita tyyppejä, että mahkuni eivät ole kummoiset ellen ala rakentaa aivan uskomatonta portfoliota ja demovideota tosi pian.

Torstaina olin vaikeuksissa layoutin kanssa. Ja hermoilin elokuvaideoista (nimittäin ohjauskurssin lopputyönä meidän pitää tehdä oma lyhytelokuva, live-action siis, ei animoitu.)

Perjantaisella design- ja layout-tunnilla tuli läksyksi tehdä taustatutkimusta kolmea ”prop” (rekvisiitta?) -designia varten: ajoneuvo, ase sekä kotelo aseelle. Ärsytti ensinnäkin se, ettei mulla ollu vielä mitään ideaa, ja toiseksi kun niiden kulkuneuvojen pitää tunneille aina olla nimenomaan moottorihärveleitä… Jotkut hevoskärryt tai vaikka kelkka sopis mun kehittelemille hahmoille paremmin, mut eeeei, sellaset on ”liian helppoja” suunnitella. Eli jos haluun aikaisemmin tekemilleni hahmoille täydennystä ”model package”en, niille on löydettävä aikaa kouluajan ulkopuolelta. Tollasia juttuja mä sillä portfolion rakentamisella tarkoitin.
Muuten perjantai olikin yllättäen lyhyt päivä, joten kävin keskustassa syömässä siinä samassa korealaisessa paikassa, missä syötiin Yis’n kanssa toissavuonna (Kimbob & Ramyun). Korealainen popmusiikki (kuppilassa taustalla) se vasta on huvittavan kuuloista! Ja silti jotenkin tykkään siitä. Ruoka oli yhtä hyvää ellei parempaa kuin muistin. Mahtaiskohan korealainen ruoka maistua vielä paremmalta jossain vähän fiinimmässä ravintolassa kyseisen take-out -paikan sijaan..? Tekis mieli joskus kokeilla. Mut tekee myös mieli käydä tuossa tutussa paikassa useamman kerran. Halpaa ja hyvää sapuskaa. Toinen mahtava halvan ja hyvän ruoan paikka on The Soup Meister Lonsdale Quay :ssä. Mun on ihan pakko saada kirjoitettua siitä kunnon selostus joku päivä. Käyn siellä sopalla vähintään kerran viikossa.

Lauantai. SADETTA. Piti käväistä koululla, mut viivyttelin aamun ja katoin telkkaa netistä. Menin Moodyville’sille aamupalalle, sarjiskaupan kautta. Luin The Standin uusimman numeron aamupalani kera. Kummallista kyllä, tässä numerossa, kun alkuperäinen tarina alkaa päästä kiinnostavimmilleen, oli niin säälittäviä rimanalituksia sarjakuvakäsikirjoituksessa, että usko sarjikseen horjui hetkellisesti. Kirjalle käsikirjoitus on uskollinen, ei siinä mitään, mutta tässä numerossa vain oli niin huonoa sarjakuvakerrontaa. (Nimenomaan kerrottiin sen sijaan että olisi näytetty, juuri sellaisissa kohdissa jotka veivät kauhulta harmillisimmin tehoja.) Piirtäjää taas ei voi syyttää mistään. Nyt on vain pakko myöntää, että tämä sarjakuva ei taida tarjota erityisiä säväyksiä muille kuin alkuperäiskirjasta entuudestaan pitäville. Itse aion edelleen seurata sitä — seuraavassa numerossa tavataan Trashcan Man ensimmäisen kerran! (Huomaatte mitä tarkoitan tuolla ”muille kuin alkuperäiskirjasta pitäville…” systeemillä.)

Ei sitten sytyttänytkään koululle lähtö, vaan suuntasin keskustaan. Päätin, että tänään kävisin vihdoinkin Maritime Museumissa (merimuseo?), on pitäny jo jonkin aikaa käydä tsekkaamassa se. Oli kyl vaan tunti aikaa, joten epäröin ihan viime hetkille asti kannattaisko tänään käydä, vai kääntyä takasin ja tulla paremmalla ajalla. Siitä huolimatta että museoiden edessä oli joku ihme viemärityömaa ja pääsy oli tehty sokkelomaiseksi — hyvä että menin. SIISTI. Vietin niin ison osan jäljellä olevasta aukioloajasta museolaiva St. Rochissa (laiva oli sisätiloissa ja sisustettu yksityiskohtaisesti, vaikka hytteihin ei saanutkaan astua sisään vaan ne täytyi tsekata ovensuusta. Pedit olivat pienen pieniä, edes minä en olisi taatusti mahtunut makaamaan sellaisessa oikosenaan!) 1940-luvulta, että kavuttuani ulos St. Rochista ja löydettyäni upean, piinaavan tarkan pienoismallin 1700-luvun lopun brittilaivasta nimeltä HMS Orion, minulla ei ollut aikaa edes luonnostella sitä. Minun on siis palattava merimuseoon ottamaan mallia laivapiirustuksiin joskus myöhemmin.
Mutta museon harppuunoista ja kelkoista sain sentään ideoita designläksyjä varten. Aseen perustan ilman muuta jotenkin harppuunaan. Jos on pakko olla moottori, niin sitten ehkä taiteilen ajoneuvostani jonkinlaisen lumikelkan, mutta sellaisen jota ei ole oikeasti olemassa. Sellaisen joka ei ole yhtään niin ärsyttävä kuin oikea lumikelkka.

Sitten mulla oli valinta mennäkö kotiin nokosille vai jaksaisinko katsoa leffan. Ajattelin, että jokin lokoisa eikä liikoja vaativa elokuva sopisi tilanteeseen. Menin siis katsomaan One Week :in. Kanadalainen — yksityiskohdiltaan erittäin kanadalainen — elokuva syöpädiagnoosin saavasta miehestä (Joshua Jackson), joka lähtee huitelemaan maan poikki motskarilla. Oon mä toki viime aikoina parempiakin elokuvia kattonu, mutta mainitsen One Weekin siksi että se oli niin merkillisen tarkasti elokuvallinen vastine käpertymiselle takkatulen ääreen kuuman juotavan kera. Se oli aika mukavaa. Totisesti, lipun ostettuani menin oottelemaan leffan alkamista viereiseen JJ Bean -kahvilaan, ja istuin siellä takan edessä kahvini kanssa, sateen rämistessä ulkona. Ja elokuva oli sitten täsmälleen kuin jatkoa sille istunnolle. Se oli leppoisaa.

Kotona Suomessa kotiväki on juuri nyt Ylläksellä lumilomalla. Kääk kun en ole vieläkään käynyt Vancouverin vuorilla kaatuilemassa! Koko ajan on vaan niin kiire. Täytyy pakottaa itseni varaamaan sille jokin viikonlopun päivä.

[HUOM. Nyt on niin vähän aikaa kirjoittamiselle, että jälki on valitettavasti tavallista hutaistumpaa.]

Perjantai: designia koulussaaaa! Jeee! Myöhästyin tunnin verran hahmosuunn. kurssilta kun laukuista soitettiin lentokentältä et ne tuodaan aamulla. Mikä helpotus saada laukut takas, joukossa myös lumilauta, tietysti… Jouduin jättään matkalaukut olkkariin kun ei ollu aikaa kantaa niitä alakertaan omaan huoneeseeni ennen kouluun lähtöä, olin jo valmiiksi myöhässä. Kaivoin kuitenkin yhdestä laukusta tuliaisen Peachille joka oli pyytänyt jotain matkamuistoa. En osannut päättää mikä olisi hyvä ennen kuin muistin sen tykänneen niin paljon mun Haisulimukista. Mä olin ostanu sille sitten Pikku Myy -mukin. Lahja osoittautui sekä mieleiseksi että tarpeelliseksi. Kivaa levittää vähän joulumieltä. Harmi etten ollut tuonut kellekään muulle mitään, mutta eiväthän ne olleet kysyneetkään. Ja voihan sitä aina ensi kerralla, milloin se sitten tuleekaan 🙂

Aamupäivä hahmosuunnittelua, iltapäivä layout-suunnittelua, ja kumpaakin opettaa John, sama designope kuin syksyllä. Oon vielä aiiivan surkea layouteissa, mutta tunneilla oli silti kivaa. Jotkut meidänluokkalaisista väänsi mun mielestä aivan ammattilaistasoisia layouteja, ja kateus pisteli vähän. En tiedä edes mitä kysymyksiä mun pitäisi niiltä kysyä jotta saisin apuja omaan maisemien/lavastusten suunnitteluuni. Mutta tällain kysymättä, se mikä niitä tuntui yhdistävän vaikutti omasta mielestäni kuitenkin olevan kiinnostus tiettyyn aiheeseen — yksi esim. on innostunut moskeijoista sun muusta lähi-idän arkkitehtuurista, ja oli taiteillut aivan tyrmäävän aavikkokaupungin. Yhtä taas kiehtovat sudet, joten se oli kehitellyt eräänlaisen ”susien unelmakämpän” — millaiseen maastoon sudet kaikkein mieluiten asettuvat, mitä pesän läheltä pitää löytyä. Jne. En ole vielä keksinyt minkä innostuksen kipinän saisin siirrettyä layout-suunnitteluun. Aloin piirrellä talvista metsämaisemaa, ja sekin kyllä mua tavallaan kiinnosti (kaavailen sitä yhden aikaisemmin suunnittelemani hahmon elinympäristöksi), mutta jospa mun pitäisi viime aikojen lukumatkani huomioonottaen luonnostella vanhaa purjelaivaa tai satamaa? 😀 Tehtävä ei ole mulla vielä kunnolla alussa, mutta se pitääkin palauttaa vasta ensi viikolla.

Illalla koulun jälkeen olin sopinut hakevani Bennyn. Ensin mun oli käytävä ostamassa kissankuljetuskoppa ja muuta rompetta. Onneksi entiselle kämpälleni saapuessani Benny suostui menemään koppaan hyvin rauhallisesti. Entinen vuokraemäntäni jopa antoi minulle kyydin kotiin (olin suunnitellut meneväni bussilla). Olin melkein yhtä jännityksissäni kuin Benny itse saapumisestaan uuteen kotiinsa. Benny kuitenkin näytti alkavan tottua taloon suhteellisen nopeasti, vaikka liikkuikin vielä hyvin varovaisesti tutkien. Mietinhän mä etukäteen sitäkin, että jospa Benny on niin leimautunut entiseen taloonsa, että karkaa ja yrittää vaeltaa sinne heti ensi tilassa, mutta siitä ei näytä olevan mitään pelkoa. Benny kehräsi koko ajan, nukkui yönsä mun huoneessa ja vaikutti todella tyytyväiseltä. Ekana päivänä se ei uskaltanut mennä paljonkaan yläkertaan, mutta seuraavana päivänä se jo hiiviskeli uteliaasti ympäri taloa. Kämppiksiä (joista kaksi palasi illalla) se vierastaa vain ihan pikkuisen, toivottavasti se muutaman päivän päästä ”juttelee” jo niille ihan kuin ei mitään.

La:

Noukin pari sarjista Big Pete’siltä, sitten leffaan (Valkyrie) ja ulos syömään — kaiken kaikkiaan nautinnollinen iltapäivä.

Muistilistalle Mouse Guard -sarjis. Näin ensimmäistä kertaa, kiinnostuin. En viel ostanu, olisin halunnu kokooma-albumin Big Pete’sillä tarjolla olevien irtonumeroiden sijasta, täytynee tilata. Tällä silmäyksellä vaikutti vähän kuin Ruohometsän kansalta yhdistettynä Sormusten herraan (toki hiirillä, ei kaniineilla).
Ostin:
Terry Mooren Echo, eka alppari. Hyvältä vaikuttaa. Tärkeimmät henkilöt ovat sympaattisia ja todentuntuisia heti alusta lähtien. Moore flirttailee supersankarigenren kanssa. Se mikä mua Mooren puoleen vetää on kuitenkin aika kekseliäät ja hyvin uskottavat ihmissuhdekuvaukset, ja niiden saa hyvällä syyllä odottaa olevan myös Echon keskiössä. Ihmissuhteet ne Echoonkin imaisevat sisään. Sarjiksen arvoituksellinen ”superpuku” jopa näyttäisi tuovan osiensa kantajat — toisilleen tuntemattomat, jokainen haastavassa vaiheessa omassa elämässään — rajoitettuun telepaattiseen yhteyteen, mikä on pohjimmiltaan niin maan Mooremaista. Lisäksi tykkään kovasti hänen piirustustyylistään.
The Stand (Tukikohta) viimeisin (neljäs) numero eivätkä tavalliset pulliaiset ole vieläkään kaikki kuolleita. Pidän siitä, että sarjis käyttää itsevarmasti viisi viipyilevää numeroa periaatteessa tarinan pohjustamiseen, eli hyvin sama henki kuin kirjassa. Hyväksyn täysin.

Valkyrie USKOMATON. Suosittelen kiihkeästi. Varon aina käyttämästä sanaa ”eeppinen” internetin laimentamassa merkityksessä, vaan perinteisessä merkityksessä tämä elokuva ansaitsee sen adjektiivin.
Hyvä on, loppukohtauksessa olisi voitu minun puolestani käyttää vain yhtä flashback-sitaattia niin usean sijasta, ehkä se oli vähän ylilyöntiä, mutta niin pienestä en valita kun elokuva on muilla tavoin niin minun makuuni. Tom Cruisesta en ole ikinä suuremmin tykännyt, mutta vaikka joku Cruisea parempi näyttelijä olisi ehkä voinut elokuvaa entisestään parantaa, ei Cruise tätä elokuvaa puolestaan yhtään huononna. Sitä paitsi ilman Cruisen tasoista staraa Valkyrie ei olisi välttämättä saanut sitä julkisuutta jonka se omin päin ansaitsee.

Jännite on koko elokuvan ajan niin korkealla, että se on jo erityistä. Valkyrie on onnistunut (suorastaan hikoiluttava) trilleri siitä huolimatta, että kaikki tietävät miten salaliiton käy — jännityksen säilymiseen vaikuttaa ehkä eniten taitava tasapainoilu yksityiselämän panosten ja eeppisten panosten korkeudesta muistuttamisten välillä.

Cruisen esittämä von Stauffenberg, vaikka hän on melkein ainoa jonka yksityiselämään kurkataan, jää mielestäni eräänlaiseksi pelastajahahmoksi johon me muut (sivuhenkilöt) voimme ankkuroida toiveemme, ja hieman etäiseksi. Tälle katsojalle sympaattisemmiksi osoittautuivat sivuhenkilöt (no mitäpä muuta voi odottaakaan leffan pursutessa brittisuosikkejani, ensimmäinen kerta kun aikanaan kuulin tästäkin elokuvasta tapahtui Kenneth Branaghin urauutisten kautta) joille onneksi annetaan kullekin tilaa loistaa: mikään ”TOM CRUISE (…ja pari ulkomaanpelleä nurkassa)” -elokuva Valkyrie ei tosiaankaan ole. Von Haeftenin (Jamie Parker) — ei Cruisen — viimeinen kohtaus oli se, joka sai minut itkemään.

Koulussa on ollut ki-ki-ki-kiire. Juuri nytkin pitäisi läksyjä kirjoittaa, mutta jos en nyt bloggaa, aivoista valuu lähimenneisyys kokonaan pois, ja se olisi sääli.

Halloween-perjantaina, siis viime kuun lopussa, luokkakaverini Joe piti pienehköt kekkerit kotonaan, ja oli superhauskaa. Matkustaessani pääkallopaikalle (matka oli todella pitkä, mutta oli se sen arvoistakin) julkiset kulkuneuvot olivat täynnä naamiaisasuja, ja yksi tyyppi SeaBusissa melkein tunnisti mut Maxiksi — ainakin se koko ajan supisi tyttöystävälleen että ”ihan varmasti muistan mistä elokuvasta toi asu on! Se on sellanen tosi outo elokuva. Miten mä en nyt muista sitä?” Mutta mitäs ei kysynyt minulta.
Bileissä oli enimmäkseen meidän luokkalaisia, vain pari ”ulkopuolista” nimittäin isännän kämppikset, mutta sekin oli virkistävää. Jotenkin onnistuttiin olemaan puhumatta liikaa koulusta (niin paljon kuin koulusta tykkäänkin).

Juhlimisen kruunasi seuraavana päivänä maailman paras krapula-aamiainen Moodyville’s:issä Pohjois-Vancouverissa erään toisen luokkakaverini, Candicen, kanssa. Mun kannattaisi varmaan kirjoittaa erillinen merkintä suosikkiravintoloistani… En todellakaan ole mestarikulinaristi, mutta jokainen tykkää jostakin, ja jos joku sattuu tykkäämään samanlaisista asioista kuin minä, merkinnästä voi vielä joskus olla iloa. Moodyville’s tarjoilee ns. aamiaisruokalajeja (vaikka hampurilaisiakin listalta löytyy) koko päivän, tai tarkemmin sanottuna puoli neljään iltapäivällä. Olen käynyt siellä muutaman kerran, mutta en niin usein kuin haluaisin, koska se nyt vain on niin kaukana tämänhetkisestä asunnostani. Annokset ovat isoja ja ne, joita itse olen ehtinyt maistaa, olivat herkullisia: mustikkapannarit, köyhät ritarit sekä suosikkini kasvisomeletti, ja kaikki omeletit muuten tarjoillaan paahtoleivän ja hash brownsien (periaatteessa pyttäriperunakuutioiden) kera. Paikka on pienikokoinen ja suosittu, joten istumapaikkaa saattaa joutua odottamaan, mutta jälleen kerran, se kannattaa.

Aamupalan jälkeen Candice kysyi ohjeita Lonsdalen varrella olevaan sarjakuvakauppaan, ja kävelimme Big Pete’s:ille. Oli kiva kierrellä noin tunnin ajan, mutta en ollut aikeissa ostaa mitään, vaikka parit figuurit olivatkin varsin hienoja (Gentlemen-asetelman Buffysta aion pitää mielessä varakkaampia päiviä varten. Jostain syystä melkein kaikki luokkakaverini inhoavat sarjaa, ja Herrasmiehet piirustuspöydälläni sopisivat tiiviiksi puolustuspuheeksi). Mutta juuri kun olimme kiertäneet melkein joka sopen, huomasin tiskillä ohuehkon lehden, jonka kansi julisti valtavin, tutuin ”pokkarikirjaimin” olevansa ”Stephen King’s The Stand : Sketchbook”.

The Stand ( Tukikohta ) on ehdoton suosikkini lukemistani Kingin kirjoista, itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, piste. Kestää aikaa ja lukemiskertoja (sopivan pitkin väliajoin) uskomattoman hyvin.
Myönnän etten koskaan ole ollut täysin tyytyväinen siihen että kirjan hahmot ovat lopussa sellaisia uskonnollisia pelinappuloita (loppu on vähän epävireessä melkein scifimäisen ”sivilisaation romuttuminen” -alkuosan kanssa). Ja osaksi tuosta jatkaakseni, The Standissä on monta ominaisuutta (sekä henkilötyyppiä) jotka eivät tule Kingin kirjoja tunteville suinkaan yllätyksinä. Mutta n. ensimmäinen puolisko kirjasta on uskottavuudessaan, yksityiskohtaisuudessaan, kuvauksissaan, kekseliäisyydessään ja koskettavuudessaan aivan kammottavan hyvä. Siihen pystyy astumaan sisään, ja henkilöiden koettelemukset pystyy tuosta vain näkemään ja kuulemaan ympärillään. Minulla on monta suosikkikohtaa kirjasta, useimmat sen alkupuoliskolta, mutta paras lienee Stu Redmanin ”vankeus” tutkimuslaitoksessa ja lopulta hyytävä vapautuminen.

Mietin mihin luonnoslehdykkä mahtaisi liittyä. Julkaisiko joku artisti ihan omaksi huvikseen graafisia näkemyksiään romaanista (eli periaatteessa fanitaidetta — moisia myydään silloin tällöin, tosin yleensä tunnetummista kirjoista ja fantasiapuolelta), vai oliko tekeillä elokuvaversio jota lehdykkä puffasi? Ei, vaan sarjakuva! Huomasin ihmetteleväni miksei ideaa oltu keksitty aikaisemmin. Ilmaista luonnoslehteä lukiessani olin yllättävän tyytyväinen taiteilijan näkemyksiin kirjan henkilöistä. Tarkoitan tietysti, että ne vastasivat suhteellisen tarkasti oman mielikuvitukseni tarjoamaa kuvaa. Kuten sanottu pidän tarinasta niin kovasti, että jo sen fanitusvaikutuksesta olisin ostanut sarjakuvalehden ensimmäisen numeron. Mutta luonnoslehtiö ja sen välittämä tuntemus käsikirjoittajan ja taiteilijoiden kiintymyksestä lähdemateriaaliin sai minut ostamaan seuraavankin (The Standia olikin ehtinyt ilmestyä vasta kaksi numeroa).

Myöhemmin kotona tarkasti sarjislehtiin tutustuessani viimeistelty taide ei valitettavasti ollut yhtä …no, voimakasta kuin luonnosvaiheessa (harmillisen yleinen ilmiö), mutta henkilöiden ulkonäön suunnittelu kolahti edelleen. Pidin erittäin paljon tavasta jolla romaani oli muokattu sarjiskäsikirjoitukseksi (sen verran kuin kahden ensimmäisen numeron perusteella voi arvioida). Tarinaa ei helpotuksekseni oltu kiirehditty liikaa. Jonkin verran on tietysti ollut pakko typistää, mutta sarjakuvalehti antaa muunnoksen tekijälle paljon enemmän tilaa nautiskella kirjan tunnelmalla kuin elokuvan tai TV-minisarjan kässäri (en pitänyt The Standista minisarjana, mutta pitkänä TV-sarjana sillä olisi mahdollisuus olla jopa loistava. Elokuva ei tule kysymykseenkään, ellei joku sitten ala tehdä kokonaista leffasarjaa — juoni on paljon yhtä vaivaista elokuvaa isompi). Tähänastisen kokemuksen perusteella, vaikka kirjassa olisi tietysti ollut ainesta parempaankin, sarjakuva on iloinen yllätys ja saa minusta säännöllisen lukijan. (Ja minä en varsinaisesti edes ostele sarjakuvalehtiä; tykkään uppoutua lukemiseen pitemmäksi ajaksi kuin vain yhden lehden verran, ja ilman niitä pirun MAINOKSIA, kiitos! 😦 Siksi suosin kokooma-albumeja ja pitkähköjä sarjakuva”romaaneja”.) Varsinkin kun edellisestä Tukikohdan lukemiskerrastani on ehtinyt kulua melkeinpä liikaa aikaa ja nyt olen oikeassa tilanteessa nauttimaan tuttujen, mukaansatempaavien hahmojen jälleentapaamisesta.

* * *

Koulussa työstetään dialogia ja puheen animointia. En näin myöhään pysty edes muistamaan kaikkea mistä halusin koulutehtäviin liittyen kirjoittaa. Yritän palata asiaan lähiaikoina dialogitehtävän jatkuessa.

Meillä kävi ääninäyttelijä puhumassa työstään yhden koulupäivän verran, mitä en yksinkertaisesti kykene kuvailemaan paikallaolemattomille. Olemme harjoitelleet dialogin äänittämistä, ja seuraavaan animointitehtävään meidän täytyy itse äänittää puheenvuoro (saamme suostutella myös jonkun kaverimme lausumaan vuorosanat, jos emme itse halua; emme vain saa napata jotain valmista dialoginpätkää elokuvasta tai muusta).

Kouluhommia riittää, ja lisäksi tuli yhtäkkiä rypäs kuvitustoimeksiantoja tutuilta koti-Suomesta. Se, että tämän härdellin lisäksi olen alkanut metsästää uutta kämppää, on toki täysin omaa tyhmyyttäni (olen puhki.), mutta kun olisi niin sopivaa muuttaa ensi kuun alussa… Aion nimittäin matkustaa Suomeen joululomalla, ja joudun olemaan poissa kevätlukukauden ensimmäisen koulupäivän, ja kiirettä on odotettavissa silloinkin. Olisi helppoa jos olisi silloin jo ns. sisäänajettu kämppä johon palata. Joskus pidän nykyisestä kämpästäni enemmän, joskus vähemmän: koulun suhteen sijainti on hyvä, mutta olen kaivannut asuntoa lähempää Lonsdale Avenueta, ja jollen ole tehnyt tätä jo selväksi, niin kämpässä ei ole hiljaista juuri koskaan. Vuokraisäntäväki on hyvin mukavaa mutta ylpeinä isovanhempina ovat hyysänneet kaksosvauvoja kodissaan joka. Ikinen. VIIKONLOPPU! Kaipaan edes hitusen enemmän yksityisyyttä.

Siihen nähden on ironista, että olen huomenna menossa katsomaan huonetta talossa, jossa minulla olisi neljä talokämppistä. Mutta se on loistopaikalla Lonsdalen lähellä, silti jotenkin ihmeellisesti halvempi kuin nykyinen asuntoni, ja huone olisi kellarikerroksessa, ja kuulostaa muiltakin osin todella hyvältä. Olen puhunut puhelimessa mahdollisten tulevien kämppisteni kanssa eivätkä hekään vaikuta hullummilta, ja he ovat painottaneet olevansa rauhaisaa väkeä. Myös kiinnostuksen kohteemme ovat aika samanlaisia. En halua houkutella huonoa onnea, mutta vaikuttaa todennäköiseltä että saan sen huoneen, niin että pystyisin muuttamaan joulukuun alussa. Jännittää silti, sillä mua luultavasti arvioidaan huomenna vähintään samalla mitalla kuin itse arvioin sitä kämppää.

Talossa on kissat sallittu. En osaa pehmentää tätä uutista: jos saan kyseisen kämpän, aion adoptoida Bennyn.  : | Hee. Hmmm.
Kysyin Ninalta, ja se on okei. Kissat ovat kuitenkin arvaamattomia enkä vielä voi taata Bennyn suostumusta. Saattaa vielä karata tämän nykyisen talon pihaan takaisin. Kissa on lisäksi järkyttävän vanha, Nina sanoi, että vähintään viisitoista vuotta. 😯 Mutta kun Bennyllä ei ole ketään…

Arkisto