You are currently browsing the tag archive for the ‘The Young Ones’ tag.

Stressiä. Näin viime yönä unta että viipaloin säilöttyjä vihreitä oliiveja! Täh?! Jos tietäisitte miten outoja mun unet tavallisesti ovat, niin noin kotikutoinen aihe unessani kummastuttaisi teitäkin.

Ääääää! Loppuviikolla on jokainen pikku asia mennyt metsään. Valikoidut ärsyttävimmät tapaukset: avaimet hukkui (onneksi vain yhdeksi päiväksi); kattolamppu menehtyi; pyykkihuone on ollut varattu kun mulla ois ollu aikaa pyykätä; Benny ei uskalla mennä omin päin ulos vaan se on työnnettävä pihalle väkivoimin ja syyllisyyden soimatessa työntäjiä, tai muuten se salapissii sisälle (ei vielä osaa käyttää hiekkalaatikkoa koska KAIKKI IHMISOLIOT JOIDEN LUONA SE ON AIKAISEMMIN ASUNUT OVAT OLLEET VAJOKKEJA JOTKA EIVÄT TIEDÄ ETTÄ KISSAT TARVITSEVAT HIEKKALAATIKON); yötyölupaa ei opettajien mukaan heru ennen lukukauden loppumetrejä (pläääähhh!!); sain oman osuuteni ryhmätehtävästä tehtyä, mutta heppu jonka pitäis seuraavana luovuttaa mulle puhtaaksipiirretyt freiminsä on vielä kovempi viivyttelijä kuin minä, joten mulle jää hyvässä lykyssä puolisen päivää inbetweenata ja viimeistellä tehtävä ja sitte mua takuulla syytetään hitaasta inbetweenaamisesta vaikka oon saanut materiaalini myöhemmin kuin KUKAAN MUU! Onneks osaan kiroilla suomeks, kun mikään muu sana ei tähän riitä ku PERKELE!

Mutta hei. If there’s something weird, and it don’t look good, who you gonna call? Ghostbusters!
En tiedä miksi, mutta sunnuntaina yhdessä keskustan leffateattereista esitetään Ghostbusters. Menen katsomaan sen Tomokon kanssa. Viime katsomiskerrastani on iäisyys, mutta muistan kyllä olleeni aiheeseen aivan hulluna. Vähään aikaan ala-asteella elämäni ei muuta ollutkaan kuin Mutanttininjakilppareita ja Ghostbustersia. Olen ihmeissäni, etten saanut ketään nykyistä luokkakaveriani mukaan vaikka he ovat olleet tismalleen samassa veneessä.

Tiesin kyllä, että kaupungissa esitetään silloin tällöin vanhempiakin elokuvaklassikkoja (en väitä Ghostbustersia suorastaan klassikoksi, mutta näin että yhdessä teatterissa näytettiin esim. Loma Roomassa äskettäin — ei vain ollut aikaa mennä katsomaan) mutta nyt vasta sisäistin idean. Oijoijoi sitä onnea jos pääsis vielä katsomaan jotain mun lempielokuvia teatterissa! Se tietty elokuva jota en pysty olemaan mainitsematta jokaisessa blogimerkinnässä on ehdottomasti toivelistallani pätkistä jotka vielä joskus sais nähdä tosi isolta kankaalta. Sitten tietysti Wes Andersonin Rushmore, Tenenbaums sekä Zissou. AI NIIN ja kaikki Kenneth Branaghin ohjaamat elokuvat! Ja Tim Burtonin ohjaustyöt PLUS Nightmare Before Christmas. Pan’s Labyrinthiakaan en panis pahakseni. Disneyn Aladdin, Prinsessa Ruusunen, 101 Dalmatialaista… The Incredibles ja Ratatouille… Lisää olisi reilusti, mutta jätän listaamisen tässä vaiheessa yötä sikseen.

Eivät asiat vielä huonosti ole. Valtaosa ajatuksistani on positiivisia. Yllättäviä, hämmentäviä, mutta positiivisia. Ja jotkut niistä liian yksityisluontoisia julkaistaviksi.

Tykkään tosi paljon kämppiksistäni. Mukavia ihmisiä, jotka tähän mennessä ovat osoittaneet melkein yliluonnollista vaistoa vaikeasti määriteltävien henkisten tarpeideni suhteen. Kuulostaa ihan älyttömältä kirjoitettuna, mutta jos nyt yksinkertaistan näin kömpelösti: he ovat huolehtivaisia silloin kun olen vastaanottavainen huolenpidolle, railakkaita silloin kun minäkin ja jättävät minut muulloin rauhaan. Minäkin haluan osata olla tuollainen! Pelkään vaan että minun yrittäessäni se vaikuttaisi ihmisistä näytellyltä, koska en oikein ole varsinainen ihmisystävä. Ja jos on henkilö joka ei suuremmin pidä ihmisistä laajemmassa mielessä, ansaitseeko silloin edes välittämistä muilta ihmisiltä? Ja jos ei suuremmin välitä ihmisistä, miten siinä tapauksessa on edes MAHDOLLISTA että välittäminen sitten kuitenkin tuntuu hyvältä kun se kohdistuu itseen?! Miksei ihmisistä piittaamattomuus voi olla kaksisuuntainen tie? (Onko piittaamattomuus lähimmäisiä kohtaan oire oman itsensä väheksymisestä?) Ennen kaikkea mietin, olisiko väärin välittää väkipakolla jos ei oikeasti kiinnosta voiko tietty ihminen hyvin vai huonosti — onko se jotenkin loukkaavampaa tätä tiettyä henkilöä kohtaan kuin teeskentelemätön, rehellinen piittaamattomuus? ”Sori, mua ei kyllä kiinnosta sitten yhtään” tai syvä hiljaisuus — loukkaako se muka enemmän kuin ”Voi että! Kerro mulle kaikki, kyllä me joku helpotus tähän keksitään!” jota ei suin surminkaan oikeasti tarkoita?! Joskus minun on oikein pidäteltävä itseäni sanomasta ”No jaa, ehkä sä ansaitsit sen mikä sua nyt risoo” — mutta se olisi liian loukkaavaa. Eli kyllä mä sen verran sentään välitän ihmisten tunteista… Hurraa?

Mitä mä itselleni sanoisin jos lukisin ulkopuolisena tämänkin blogitekstin, varsinkin alun? En mitään, sillä olisin klikannut pois sivulta jo ennen ensimmäisen kappaleen loppua: ”Mikä luuseri.”

* * *

Lauantain sää oli upea, olisi pitänyt mennä lautailemaan, mutta en saanut lähdettyä mihinkään…

Ilojen ilo! The Young Ones — Extra Stoopid Edition -DVD tuli viikon alulla ja sain jo yhden kämppiksistänikin katsomaan pari jaksoa siitä (hitsit ku mun kämppikset on kivoja), minkä jälkeen lainasin sen luokkakaverille. DVD-ekstrat koostuvat enimmäkseen melko tuoreista haastatteluista, vuodelta 2007, mutta ne ovat näin fanille tietysti kiehtovia, enkä itse asiassa ole vielä katsonutkaan niistä kaikkia.
Vain kahdella jaksolla on kommenttiraidat, olen kuunnellut vasta yhden, ja sillä olivat ohjaaja ja tuottaja — näyttelijöiden ja käsikirjoittajien kommentit olisivat kiinnostaneet minua enemmän. Tämäkin kommenttiraita paljasti silti aika paljon uutta rakkaasta sarjasta.
Lise Mayer on KUINKA vanha?! Se näyttää tyrmäävältä niissä ”making of”-haastatteluissa. Äimistyin kun se yhtäkkiä ilmestyi ruudulle kaikkien niiden, öhöm, vanhempien herrasmiehien lomaan. ”Mi– onks tuo niinku jonkun TYO-tekijän tytär?!”

Koulu on kyllä ihanaa kaikesta ärsyttävästä huolimatta. En vaihtaisi hetkeäkään pois.

Ja sitten pakko vielä mainita että kävin katsomassa Doubt -elokuvan (Epäilys), joka on aivan erinomainen, stimuloiva ja monisyinen, sekä (melkein turha sanoakaan Meryl Streepin ja Philip Seymour Hoffmanin ollessa pääosissa) henkeäsalpaavasti näytelty.

Koulu koulu koulu! Ihana koulu! Ihana meidän oma luokka! EI niin ihana jatkuvasti läpimärkä kaupunki.

Hyvä on, sekään ei ollut niin kauhean ihanaa, että matkalaukkuni eivät pysyneet perässäni. Laukut eivät kuulemma ehtineet Seattlessa kaikessa koneenvaihdon tulipalokiireessä kanssani samaan koneeseen. Minä siis saavuin kotiin keskiviikkona ja matkalaukkuni seuraavat perjantaina.

Sitä lukuunottamatta matka sujui mukavasti. (Puhumattakaan mahtavasta lomasta.) Ja eipähän tarvinnut miettiä laukkujen purkamista kun saavuin kämpille myöhään illalla. Kaikki kämppikseni olivat vielä omilla reissuillaan ja talo tyhjänä, ja ainoana eväänäni oli lentokentältä ostamani kinkkuleipä. Paljon muuta ei tehtävissä ollut kuin pehkuihin painuminen, mutta tästä huolimatta aikaero valvotti harmillisesti aamuyöhön asti. Seuraavana päivänä olisi jo koulua. Onneksi ei heti aamusta. Tuntimme alkoivat oikeastaan jo maanantaina (ja täällä ei juhlita loppiaista), mutta kahdelta päivältä pois jääminen, vaikka kirpaisikin, ei vielä ammottavaa aukkoa sivistykseen jätä.

Mutta kouluun raahauduttuani sain huomata lukeneeni lukujärjestystä huolimattomasti. Meillä on kyllä tunteja myös keskiviikkoisin (anatomiaa), mutta se kurssi alkaa vasta muutaman viikon päästä ja siihen asti keskiviikkoisin on vapaata. Pari luokkakaveriani oli silti paikalla tuttuun tapaan, omaan tahtiinsa työskennellen, joten jäin vähäksi aikaa koululle silkasta palaamisen ilosta. Sain ainakin hiukan kurottua rästitöitäni umpeen, sillä tein tiistaina saadut animointiläksyt loppuun kavereiden ohjeistuksella. Ei niissä vielä paljon tehtävää ollutkaan: tämän lukukauden ensimmäinen animointitehtävä tehdään ryhmätyönä siten, että yksi henkilö valitsee dialoginpätkän ja poseeraa kohtauksen; deadlinen koitettua poseeraukset luovutetaan vierustoverille, joka animoi kohtauksen (karkeasti, mutta silti hahmon volyymit säilyttäen); animaattori luovuttaa työnsä seuraavalle vierustoverille, joka tekee clean-upit eli puhtaaksipiirustukset; ja seuraava vierustoveri tekee inbetweenit sekä lopuksi kuvaa kohtauksen.
Joka iikka käyttää samaa animaatiohahmoa, nimittäin Billyä Family Dogista. Myös dialogi on valittava kuudesta vaihtoehdosta, jotka ovat kaikki Foghorn Leghorn- eli Kukko Koppava -sitaatteja.

Tehtävän tarkoitus on opettaa miten animaatio (jos puhutaan nyt pelkästään animoinnista eli piirustuksista, eikä koko tuotannosta, johon liittyy niin hemmetisti enemmän kuin pelkkää piirtämistä) suurimmassa osassa tapauksista syntyy, vaikka Don sanoikin, että tämä tehtävä muuttuu joka vuosi hitusen enemmän historiantunniksi. Mutta on hyvä saada käytännön kuva siitä, mistä teollisuus on ponnistanut ja minkä kaltaisia töitä aloittelija joutuu mahdollisesti perinteisessä animaatiostudiossa tekemään.

Kuten sanottu, vielä tässä vaiheessa riitti, että valitsin puhepätkän ja tein poseeraukset, ja olin valmis torstain tunnille.

Valvotun yön takia uni oli tulla silmään jo bussimatkalla kotiin, ja kolean sateisen kauppareissun jälkeen menin nukkumaan aikaisemmin kuin varmaan kertaakaan Vancouverissa ollessani.

Torstaina olin sitten vastoin tapojani pirteänä jalkeilla aamutunneilla — tällä lukukaudella meillä alkaa melkein joka päivä tunnit jo aamulla, toisin kuin syksyllä. Nyt oli koko luokka tietysti paikalla ja olin haljeta liitoksistani jälleennäkemisen innosta! Pistin omat poseni eteenpäin ja sain animoitavakseni Juanin poseeraukset. Menen varmaan työskentelemään koululle viikonloppuna.
Paitsi animointia aamuisin, meillä on nyt keväällä torstaisin myös ohjauskurssi iltapäivisin. Meidän pitää kurssin lopputyöksi kuvata oma live-action lyhäri. Jännittää aika lailla… Mutta kurssi vaikuttaa kiinnostavalta, ja lisäksi me tullaan siellä katsomaan paljon elokuvia — tai no, ainakin kohtauksia. Elokuvia tosin tulee katsottua jonkin verran muutenkin. Nyt kun olen palannut Vancouveriin, aion ihan ensi tilassa käydä katsomassa Valkyrien. Lähimmät kaverini olivatkin jo ehtineet käydä katsomassa sen, himputti… Mutta olenhan tottunut käymään elokuvissa yksinäni.

Sain tuntien lomassa luonnosteltua vähän seuraavaa maquetteanikin varten. Pidin joululomalla eräänlaisen Young Ones -maratonin, jonka aikana onnistuin naurultani jopa määrittelemään hiukan Vyvyanin naamaa.
(Huom. ja join teetä varmaan litroittain — toinen suosikkini, jota katsoin joululomalla kun kerrankin taas ison telkkarin ääreen pääsi, oli tietysti Master and Commander… Ja noihin molempiin tuntuu tee sopivan niin oivallisesti seuraksi. Vaikka M&C-pääparin lemppari lieneekin kahvi. Kirjasarjassa on jotenkin uskomattoman herttaista, miten merellä kaikissa mahdollisissa olosuhteissa pitää olla kahvia ja paahtoleipää kapun aamiaispöydässä. Kääk, kun en pysty näköjään yhtään blogimerkintää kirjoittamaan ilman M&C-mainintaa!)
Mutta vaikka tänään luokassa en pystynyt ottamaan mallia itse sarjasta, mietin ja piirustelin aika tyydyttävin lopputuloksin asentoehdotuksia patsaalle.

TYO-nelikosta minun on vaikeaa valita suosikkia, mutta Vyvyan inspiroi sen verran enemmän, että ”ikuistan” hänet ensimmäisenä. Oon vihdoin tilannut TYO:n DVD:nä (aikaisemmin en ookaan omistanut sitä muulla kuin videonauhoilla) enkä malta odottaa sen saapumista… Pitäisi tulla maanantaina. Haluaisin kovasti esitellä sen luokkakavereilleni, mutta toisaalta, on se jopa animaatio-opiskelijoiden mittapuulla niin omituinen sarja, että pystynkö kestämään jos katsojat eivät ymmärrä… No, kuka tietää. Ehkä minun luottamukseni luokkakavereitani kohtaan on tässä tapauksessa liian vähäistä. Ja itsellenihän minä sen ensisijaisesti tilasin.

Maquettejen tekeminen jokaisesta neljästä päähenkilöstä on innostava mutta (ainakin minun mielestäni) tarkkaa suunnittelua vaativa urakka. En halua joka patsaan olevan eri tyylinen, esim. yksi realistinen, toinen karrikoitu, vaan niiden täytyy näyttää samaan ”sarjaan” kuuluvilta, ja tämän tyylin määritteleminen jo yksinään vaatii minulta luonnosta luonnoksen perään… Nelikon täytyy olla keskinäisiltä mittasuhteiltaan suurinpiirtein oikea (Neil pisin, Mike lyhyin)… Haluan patsaiden olevan tunnistettavia jonkin muunkin ansiosta kuin puvustuksen ja hiusten, ja sen vuoksi on tärkeää keksiä joka kundille ominainen asento. Hahmot — paitsi ehkä sittenkin Mike — eivät oikeastaan eroa toisistaan ruumiinrakenteeltaan paljonkaan, vaan eroavaisuudet ovat kehonkielessä. The Young Ones-hahmojen persoonallisuudet näkyvät niin loistavasti siinä, millä tavoin kukin näyttelijä LIIKKUU. Tämän persoonallisuuden esilletuominen liikkumattomassa patsaassa on haaste, eikä välttämättä tule onnistumaan minulta, mutta olen ainakin tietoinen sen tärkeydestä projektilleni.

Lopputuloksia ei kannata odottaa hyyyyvin pitkään aikaan. (Pitäis vielä maalata se avaruustenavakin.) Onhan koulu kuitenkin etusijalla ja mulle muovailemisen koko tarkoitus on tällä hetkellä pelkkä rentoutuminen.

[Julkaistu takautuvasti, kiirettä.]

Kimberly muutti; naapuritalon piha on Halloweenistettu hienosti; animoinnin kävely- ja juoksutehtävät oli hirmu vaikeita eikä mulla taida vieläkään olla ne ihan lapasessa (täytyy harjoitella omalla ajalla). Mutta seuraavaksi siirrytään dialogin äänittämiseen ja huulisynkkaamiseen, eli animaatiomme pääsevät puhumaan, mitä odotan innolla.

Odotin innolla myös Halloweenia, joka oli varsinaisesti ensimmäiseni. Juhlinta levittäytyi usealle päivälle, sillä sovimme luokan kanssa pukevamme Halloween-asut kouluun jo torstaina, torstai kun on pitempi koulupäivä kuin perjantai, jolle Halloween osui. Asuni ei vaatinut yhtä paljon valmisteluja kuin muutamien muiden luokkalaisteni, mutta vaatteiden ostelu kirpputorilta, kävelyn ja juoksun animoinnin sekä historian lukemisen lisäksi, vähensi yöuniani harmillisesti koko viikon.

Asun valitseminen ei ollut vaikeaa: ensimmäisen Halloween-pukuni piti tietysti olla jotain minulle erittäin tärkeää ja rakasta (ja jotain, mikä ei vaatisi paljon ompelemista, koska olen siinä aika toivoton), joten päätin jo hyvissä ajoin pukeutua Maxiksi. Siis Max Fischeriksi Rushmoresta. Maxin koulupuku oli helppo hankkia — löysin vaatekappaleet kerralla kirpparilta, vaikkei löytämäni solmio ollutkaan aivan oikean värinen, mutta asu oli silti täysin tunnistettava. Lainasin paksusankaiset feikkisilmälasit Chelsealta, sillä omani eivät ole tarpeeksi Maxin lasien näköiset, ja pidin piilareita niiden kanssa. Tukkani olikin jo valmiiksi tumma ja lähes yhtä lyhyt kuin Maxilla, ja näytti tunnistettavalta kun järjestelin kampaukseni litteäksi ankaralla jakauksella. Ainut puuttuva puvun osa oli punainen baskeri (ja hyvä on, myös Maxin rintataskua koristava Rushmore-vaakuna, puhumattakaan hammasraudoista). Tein ”täsmällisyys”- ja ”läsnäolo” -pinssit pahvista, eli eiväthän ne näyttäneet kummoisilta, mutta ne ovat tärkeä osa asua. Olin tyytyväinen.

Luokkalaisistamme kukaan muu kuin Courtney ei ilmeisesti ole nähnyt Rushmorea eikä siis tunnistanut hahmoani, mutta se ei menoa haitannut. Torstai oli odotetusti jopa tavallista riehakkaampi, ahmimme karkkia, otimme kuvia ja videoita, ja pääsin todistamaan Zorron ja Hämähäkkimiehen dance-battlea. Melkein kaikki luokassa olivat pukeutuneet antaumuksella. Oikein odotan jo seuraavaa Halloweenia.

Torstaina oli myös sculpey-maquettejen arviointipäivä. Omani, jonkinlainen avaruustenava, ei vielä tunnilla ollut valmis uuniin, mutta silti arviointikunnossa: siltä puuttui vielä vain yksi jalkaterä. En saanut mitään erityistä palautetta, vain ”hyvä”. (Opettajalla oli tosin aikamoinen kiire päällä.) Patsaani poseeraus sai kuitenkin lisäksi kehun — suhteellisen ansaitusti, arvelin. Luokan maquettet olivat loistavia. Monet olivat ehtineet jo paistaa ja maalata omansa, ja meikäläinenkin maalaa avaruustenavan, kunhan saan sen paistettua ensi viikolla.

Harmi kun ei ollut aikaa kirjoittaa muovailuprosessista sen ollessa käynnissä. Olen kuitenkin oppinut paljon seuraavaa maquettea varten, ja kuten taisin sanoakin, aion aloittaa seuraavan heti kun saan tämän ensimmäisen valmiiksi. Sain viimein päätettyä aiheenkin. En normaalisti ole mikään figuurien ostelija tai keräilijä, mutta yhdestä sarjasta olen tosissani halunnut sellaisia, ja se on The Young Ones. TYO-figuurejahan ei valitettavasti ole olemassakaan, joten miksen vähintään yrittäisi tehdä niitä itse?

Otin pari kuvaa maquette-prosessista. (Toisen kuvan ”saksikäsi” oli pelkkää väliaikaista hupailua.)

maq

  • Foliosisus pakataan tiukaksi. On ärsyttävää muovailla, jos tuntee pinnan antavan hiukkaakaan periksi, kun sitä painelee muovailuvälineillä.
  • Omalla kohdallani patsaan käsien muotoilu etukäteen ”normaalissa” asennossa (sormet suorina) toi nyrkkiin tai muihin käden asentoihin mukavaa elävyyttä ja kolmiulotteisuutta. Muovailin siis ensin käden, sitten taivutin sormet nyrkkiin, ja lopuksi siloittelin saumoja vähän. Tein saman toiselle kädelle, joka osoitti etusormella.
    Muovailin kädet erikseen, lähestulkoon viimeisinä, ja sitten kiinnitin ne patsaan ranteisiin. Jälleen kerran, nämä eivät ole mitään virallisia ohjeita, tämähän oli vasta ensimmäinen patsaani, mutta tuo tapa osoittautui ainakin minulle toimivaksi.
  • Ranteisiin kannattaa jättää paljasta rautalankaa, johon kädet on helppo tuikata — folio oli toisessa ranteessa tiellä ja uhkasi muuttaa etukäteen muovailemani käden muotoa.
  • Rautalangan leikkaaminen oikean pituiseksi vaatii, että patsaan mittasuhteet ovat melko tarkasti tiedossa, ja siinä luonnokset ja turnaround ovat avainasemassa. Turnaround helpotti muovailua sanomattomasti, vaikka patsaani lopullinen pose onkin erilainen kuin perus-turnaround -asento.

Aivan ensimmäinen töherrys hahmosta (jota piirtäessäni en vielä tiennyt sitä käytettävän maquetten aiheena), turnaround sekä mittasuhdeluonnos:

maq0

turnaround

maqprop

  • Omaan patsaaseeni ei kuulunut pintatekstuuria vaan sen kuului olla mahdollisimman sileä, mutta vastaisen varalle Adamin niksi tekstuurin luomisesta: siihen voi löytää täydellisen työkalun mistä vain. Kokeilemalla kaikkea mahdollista (pullonkorkkien pyörittämistä sivuttain, kolikoita, vanhaa hammasharjaa, jne. jne…) voi löytää pintakuvion, joka sopii juuri tiettyyn patsaaseen. Aina ei tarvitse kaivertaa kaikkea.
  • Pinnan siloittamiseen suositeltiin spriihin dipattua pumpulipuikkoa, ei vettä. Sculpeyn pinta kuivuu todella hitaasti jos siihen käyttää vettä, kun taas alkoholi haihtuu muutaman hetken kuluttua sculpeyn pinnalta, mutta antaa samat siloitusmahdollisuudet. Minulle desinfiointiaine ei kuitenkaan toiminut yhtä hyvin kuin pinnan ”veistäminen” sileäksi jäätelötikulla. Pumpulipuikko jätti oman maquetteni pintaan ärsyttävää nukkaa. Ehkä puikko oli heikkoa laatua.
  • Patsaaseeni ei kuulunut poimutettuja vaatteita, mutta jos poimuja tekee, täytyy varoa ettei luo sculpeykerrosten väliin tiivistä ilmakuplaa, josta ilma ei pääse paistamisen aikana mitenkään pakenemaan. Muuten laajeneva ilma saattaa räjäyttää kuplan. Jos tekee tarkoituksella suljetun kuvun tai kuplan, siihen kannattaa pistää pieni reikä.

Unohdin kuvaamisen tyystin loppusuoralla, oli varmaan niin kiire katsoa piirrettyjä, mutta tässä joka tapauksessa viimeinkin paistovalmis maquette.

maq6

maq7 maq8 maq9

maq11
Avonaisen suun muovaileminen/kaivertaminen osoittautui paljon helpommaksi kuin etukäteen pelkäsin; tarvitsi vain miettiä suun rakenne (mikä osa on minkäkin lomassa jne.), eli homman strategia vähän niinku askel askeleelta valmiiksi ennen kuin oikeasti otti veistimen käteen. Suljettu suu olisi silti ollut yksinkertaisempi toteuttaa, mutta virnistys tuntui jotenkin kuuluvan patsaaseen olennaisesti. Harmi että minun kuvaustaidoillani suun yksityiskohtia ei tarkemmin erota.

Saattaa kulua viikkoja ennen kuin maquette on maalattu, mutta postaan sitten kuvan.

Ja kyllä, taustan Haisuli-muki seurasi koululle ihan Suomesta asti 🙂 Olemme hankkineet luokkaan kahvinkeittimen, ja vaikken vielä olekaan tapetoinut työpistettäni inspiroivalla taiteella, voin sentään nauttia kahvini söpösti.

Väliaikatiedotus! Upouudelta MTV3 Sarja -kanavaltahan alkoi näköjään eilen (aiemmin Ylen esittämä) Spaced eli ”Avaruuden tuntua”! Spaced DVD-boksin onnellisena pitkäaikaisena omistajana en sentään vielä joudu kiroamaan maksukanavan puuttumista kotitaloudesta, mutta haluan silti levittää tietoa mestariteoksesta, jonka uusinta on antanut odottaa itseään harmillisen pitkään. Spaced ei voi koskaan olla liian tunnettu.

Vaikka Spaced on viihdeviittaukset tuntevalle yksi kaikkein ilahduttavimmista brittikomedioista, sanoisin että sarjan tärkeimpänä vetovoimana toimivat harvinaisen sympaattiset ja (juuri tälle osalle kansasta — ja jos olet lukenut blogiani tiedät mitä osaa tarkoitan) ennätyksellisen samaistuttavat henkilöt. Sarja ei ainoastaan naurata vaan saat siitä uuden ystävän.
Jos tekisin top viitosen minulle rakkaimmista ”britcomeista” niin sen pakollisen Monty Pythonin jälkeen Spaced menisi The Young Onesin edelle kakkossijalle juuri siksi, että vaikka TYO on aivan nerokas tekele, Spacedin henkilöissä yhdistyvät yliluonnollisesti se mitä olen; se mitä haluaisin olla; se millaisia ihmisiä haluaisin tuntea; ja tyhjänpäiväinen popkulttuuri jonka viittauksia ei voi estää itseään viljelemästä vaikka tietää jo etukäteen ettei puhetoverisi tule tajuamaan mitä sönkkäät.

Olen kertonutkin kuinka aina silloin tällöin harkitsen uudestaan kämppiksen etsimistä, jotta voisin edes välillä kuvitella olevani Spaced-sarjassa, mutta olen juuri tajunnut, että olen jättänyt huomioimatta yhden tärkeän aspektin tämänhetkisestä elämästäni suhteessa Spacediin. Jo pelkän asuntoni kunnon tarkastavalle on päivänselvää, että olen jotenkin onnistunut päätymään sarjaan panematta kämppisasiassa tikkua ristiin…

Sillä olen aivan ilmetty Brian.

Olen tökerö ja tuppisuinen, itsetuntoni on joka päivä täysin arvaamaton arvo, seuraan vähemmistön päivärytmiä, ja tuleehan sitä taiteiltuakin aika innokkaasti.
Onko kyseessä hyvä vai huono asia? No sitä sopii kysyä. Joskus olen Brian aivan mielelläni, onhan hän mm. rakastettava ja salaperäinen (molemmat hyviä asioita. Ja toiseksi, täytyy ottaa mitä pystyy — voisihan olla niinkin etten sopisi Spacediin yhtään mitenkään) ja hämmästyttävän tuottelias (tuo ominaisuus osui meikäläisestä hieman ohi), mutta kun ajattelee Timin ja Daisyn yhteisiä kokemuksia, niin on pakko miettiä onko eristäytyneen eksentrikon osa laimea ja kylmä korvike.
Voitte ihan rauhassa sanoa että Timin ja Daisyn seikkailut on käsikirjoitettu eikä moista olisi mitään mahiksia saavuttaa tosielämässä. Mutta jossakin minussa elää yhä toivo, että sellaiseen voi törmätä. Ja se riittänee minulle hyvin pitkäksi aikaa. Olenhan optimismiongelmainen.

Kylläpä meni maku kaikesta piirtämisestä vähäksi aikaa (toivottavasti vain pariksi päiväksi) noin kiireisen projektin jälkeen. Ei tosiaan ole lomailua tämä luova työ! Tai olihan siitä loppupuolella luominen kaukana. Se oli enemmän tehtailua kuin taiteilua. Nukuttaa, potuttaa ja kättä särkee! Aion ottaa ”lomaa” pari viikkoa, jotta pystyn keskittymään täysillä pelkästään hakuportfolion työstämiseen. Ja sitten otan viikon oikeaa lomaa kun pääsen Ylläkselle! Jeeeeee! Portfolio on postitettava ennen lähtöä.

(Mutta ensin luistelemaan!)

Verenluovutuksessa suositellaan mulle silloin tällöin rautatabletteja, kun hemoglobiini häilyy luovutusrajan tuntumassa, mutta jostain syystä nuo napit nipistelevät mun vatsaa äärimmäisen äkäisesti. Sekin vielä. Sitä paitsi onko se tosiaan niin vaarallista jos minulla on alhainen hemoglobiini? SPR vain haluaa sen nousuun jotta voisi hyötyä minusta enemmän, mahanpuruista viis.
Mokomat itsekkäät verenimijät.
(Siis sarkasmia oli.)
Au!

Krrahhahhahaha! Teräsbetoni menee Euroviisuihin! En voi lakata nauramasta. Siis kyllähän melkein kaikki Suomen ehdokkaat olisivat tarjonneet huvitusta pitkään — ajattelin että vau, siitä tilaisuudesta tulee yhtä komedian juhlaa.
Onkohan ilkeää ajatella noin? Hmm. Tuskin. Jos minä olisin Euroviisuihin menossa niin suhtautuisin koko höskään koomikkokilpailuna (aivan kuten suhtaudun nytkin). Toivottavasti Teräsbetoni osaa sitten näytellä olevansa kisassa ihan perkuleen tosissaan — vakavuudesta ne parhaat naurut irtoaa. ”Ihan leikkimielellä me lähettiin” on niin kesyä.

”…It’s finished!”

Mike: ”Neil, it’s very rare that you interest me but today you have. Why do you keep coming down here with a cake and saying surprise?”
Neil: ”It’s my birthday.”
Mike: ”Now, you knew that anyway and we don’t care, so where’s the surprise?”

The Young Ones, ”Summer Holiday”

Aamulla cowboy-tehtävän palautus. Palautettiin siis sekä valmiit hahmot että kaikki luonnokset joita tehtävän kuluessa oli syntynyt. ”Todelliset toimeksiannot on juttu erikseen, mutta mä en välitä vaikka teillä ois kuinka iso kasa luonnoksia, mä haluun nähä ne kaikki”, sanoi Colin. Sitten se ohjeisti meille seuraavan tehtävän jotta kaikilla ois hommaa sillä aikaa kun se penkoi meidän cowboy-piirrosten läpi nurkkapöytänsä (Kim oli ollut poissa vain eilisen) ääressä.

Piirtelimme hirviöitä (tyyli täysin vapaa), ja iltapäivä oli tarkoitus pyhittää yhden örkin loppuun hiomiseen sekä ex tempore -rakentavaan kritiikkiin Colinilta. Aamupäivän ajan se kylläkin kritikoi cowboy-tehtäviä. Se tuli kohteliaasti kysymään kaikilta vuorollaan oliko piirtämisemme sellaisessa vaiheessa että ehtisimme jutella sen kanssa — khihihi mitä geek appealia! (<- Tuo — kuten pitäisi olla sanomattakin selvää — on kehu.)

Minulla on kyllä yhä hiukan ikävä Darrenin äkkiväärää vitsailua, näillä tunneilla kun huumoripuolen hoitaminen näyttäisi lankeavan opiskelijoiden hennoille harteille. Colin keskittyi punastelemaan ja vääntelehtimään vaivautuneena, vaikkakin viehättävästi, Dougin (Colin = punainen vaate, Doug = härkä) joka on Colinia reilusti vanhempi vaatiessa käyttää tästä nimitystä sir.
Ai mutta oho, vuoroni koitti.
[Varoitus. Niin, siis onko mu aivan aina pakko mainita täällä jos joku sanoo mun töistä jotain mukavaa? No samperi, tää on mun blogi, ja vieläpä matkablogi alias NSC (notoriously shite content). Aloita oma jos ei kelpaa.]

”Sulla ei siis ole yhtään animaatiotaustaa? Aika uskomatonta. Nää on nimittäin todella hyviä, luonnokset kans. Sen mä vaan näihin lisäisin, että kädet, ja kasvonpiirteistä silmät ja suun, vois piirtää selkeämmin — selkeämmillä viivoilla siis. Vaikka nää onkin rough character designeja, noiden muoto merkitsee kuitenkin aika paljon. Ihan erityisen hyvä että oot tehny näin paljon luonnoksia.”
Oloni on ollut tän reissun aikana kummallisen tuottelias, varsinkin koulussa ollessani. Kun istahdan piirtämään, niin jotain tulee heti paperille. Se voi tietysti olla jotain aivan surkeaa, mutta tuntuu hyvältä voida vaan tuherrella estoitta. Luokkahuoneemme on sitä paitsi erittäin viihtyisä, opiskelijoiden kanssakäyntiä edistävä ympäristö piirtämiselle.

”Aloitatko sä animaatio-ohjelmassa tänä syksynä?”
Sanoin että en, koska en ollut asiasta varma keväällä, mutta haen melko varmasti ensi vuonna.

Alan uskoa, että täytyy mun vähintään kokeilla. Näiden kurssien, kaiken täällä näkemäni ja oppilaiden puheiden perusteella Capilano tuntuu hyvältä paikalta, tulen joka päivä kouluun innoissani ja tekeminen on joka päivä niin kiehtovaa, että ehkä tämä ei sittenkään ole pelkkää alkuihastusta. Vasta keväällä kuitenkin nähdään, miten paksuun byrokratiamuuriin sitä joutuu päätänsä lyömään, ja onko mulla tarpeeksi sisua lähteä, ja mikä mun rahatilanne on, ja JA JAJAJAJA. Mutta hakeminen (hyväksyminen, lähdöstä puhumattakaan, on sitten ihan eri päänsärky) alkaa tuntua selviöltä.
Turun animaatiokoulutuksesta täytyy kyllä hakee lisätietoa, mutta tän kokemuksen perusteella on aika vaikea uskoa, että se sopisi mulle Capilanoa paremmin. British Columbian kouluista olisin ihan ensisijaisesti hakemassa Capilanoon paitsi koulutuksen laadun, myös sen suht. lyhyen keston vuoksi. Muut hyvät Vancouverin alueella sijaitsevat koulut ovat myös aika lailla kalliimpia.

Hirviötehtävä oli jälleen uusi yllätys. ”Hirviöitä, äääh, enhän mä osaa mitään hirviöitä piirtää.” Mutta sitten alkoi kynä luistella ja luonnoksia syntyi sivukaupalla, ja päälle päätteeksi aloin tuntea kiintymystä olioihini aivan kuten cowboy-tehtävän kestäessäkin. Ja oi että kun piirtäminen voikin olla mukavaa!

Lisäksi lueskelin niitä Pixar-taidekirjoja joita en eilen ehtinyt. Varsinkin Finding Nemo -kuvitukset saivat hymyn suupieliin ja pään pilviin, enkä voinut olla ajattelematta miten taivaallinen voisi konseptitaiteilijan ammatti olla.
Käväisin kotimatkalla toiveikkaasti vilkaisemassa Big Pete’s -sarjakuvakauppaa, mutta olin lähtenyt koulusta myöhään, ja kauppa olikin ehtinyt sulkeutua puoli kuudelta.

Oli syntymäpäiväni, joten paistoin kotona pannukakkuja. (Sain toki päivän aikana myös hyvän synttärin toivotuksia niiltä harvoilta koulukavereilta, joille olen tullut täällä ollessani merkkipäivästäni maininneeksi.) Ei mitenkään erikoista, mutta tämä koko reissu onkin jo paras synttärilahja, jota olisin ikinä voinut pyytää.

Miksi juuri minä? Ja miksi juuri NYT, kun on a) VAPAATA TÖISTÄ, b) ihanat ilmat ja c) kymmeniä asioita tehtävänä kotona ja matkavalmisteluihin liittyen?

En edelleenkään kykene kirjoittamaan mitään hirmu selkeää näin kitusiin asti doupattuna. Eli huono on olo. Mutta yksi asia on pelastuksenani.

Rick: ”I am not shouting! I bloody well am not! If you want to hear shouting, matey, this is it! AAAAAAHHHHHHH!!!

The Young Ones, brittikomedia joka tunnettaneen Suomessa paremmin nimellä Älypäät. Älypäiden äkkiväärää ja (nykyisin liikakäytössä laimentuneen sanan melkein vahvimmassa merkityksessä) randomia huumoria ei voi ikinä ennakoida.
Sarja kertoi neljästä kämppäkaverista. Rick oli wannabe-anarkisti, Vyvyan lääkistä käyvä punkkari ja täysi psykopaatti, Neil masentunut itsetuhoinen hippi ja Mike muuten vaan tärähtänyt. Niillä oli monia, monia ongelmia… Ja niiden ratkaisu kaikiin näihin ongelmiin oli väkivalta. Eikä ne missään tapauksessa IKINÄ opiskellu.
Voi että rakastan Young Onesia. Olen ylpeä siitä että olemme syntyneet samana vuonna.

Kun sairastun, katson aina TYO-jakson ”Sick”. Kuten kämppäkavereidenkin suhteen, kyseinen jakso osoittaa ettei oma tilanne loppujen lopuksi aivan surkea taida ollakaan, mutta ennen kaikkea, se naurattaa aivan …no, sairaasti. Siksi Sick on suosikkijaksoni.

Vyvyan: ”It’s funny, but being ill makes me lose my usual tolerant and easygoing approach to communal living.” *throws burning vodka bottle*

Neil: ”Thanks Vyv, that petrol bottle really cleared my sinuses.”

Legendaarisin repliikki kyseisestä jaksosta on kuitenkin ”That’s not a gnome, it’s a hippie he’s just killed! HE’S JUST KILLED A HIPPIE, EVERYBODY!” joka kimitetään ilman muuta puutarhatonttuäänellä.

Koska blogini vuosipäivä ehti mennä ohi huomaamattani, ja olin suunnitellut silloin kirjoittavani blogin nimen alkuperästä, nyt Young Onesin tullessa puheeksi on oiva tilaisuus pitää myöhästynyt merkkipäivä ja lopettaa lukijoita piinaava epätietoisuus (kyllä minä tiedän ettei minulla oikeasti mitään lukijoita ole, mutta saahan sitä hallusinoida… Varsinkin kun on kuumehoureissaan).

Top 5: The Young Ones -jaksot

1. Sick
”Vyvyan, you can’t do acupuncture with 6-inch nails!”

2. Bambi
”604, Toxteth O’Grady, USA.”

3. Oil
”Everyone knows sleep gives you cancer.”
Lisäksi: Vyv saa hakusta päähän ja oksentaa.

4. Boring
Monopolia pelatessa: ”Get Out Of Jail Free: You may keep this card, sell it, or stuff it up Rick’s bottom.”

5. Bomb
Rick writing a telegram: ”Thatcher, we’ve got a bomb. Do what we want, or we’ll blow it up. Signed: ’Anon.’ Right there, see? Didn’t take very long, did it?”
Lady at the counter: ”Put your name and address here–”
Rick: ”YOU put my name and address on it! Rick, 15 Credibility Street.
* * *
Rick: ”This time tomorrow everybody in England will be free and there will be no more prejudice or hatred. GET UP, NEIL, I HATE YOU!!”

Harvinaiselle kuudennelle sijalle (koska en millään haluaisi lopettaa TYOsta höpöttämistä) pääsee jakso ”Nasty”, jossa saamme nauttia tästä kuolemattomasta keskustelusta poikien pakoillessa vampyyria:

Vyvyan: ”I don’t see what all the fuss is about. Vampires only attack viiirgins!”
Mike: ”Uhhh — yeah, I’m not worried myself, it’s Rick and Neil I’m concerned about.”
Vyv: ”We’ll find out soon, won’t we. If anybody gets attacked, that means they’re a sissy virgin! …God. I hope snogging with SPG counts.”

Neil: ”He’s gonna get us! He’s gonna turn us into vampires, and we’ll be dead, and yet alive… like Leonard Cohen!”

Mike: ”There’s only one solution, we’ve all got to lose our virginity, fast.”
Vyvyan: ”But how— Oh, no! *quickly* BAGS NOT RICK!”
Rick: *quickly* ”BAGS NOT VYV!”
Neil: ”Bags not …Neil?”

Näin. Näkemiin.

* * *

Ai niin, kertomatta on jäänyt, että en päässyt konsalle, saatan hakea ensi keväänä uusiks, en vielä tiedä; ja leffan kuvaukset ovat ohi.

Työt apteekilla sitten loppui. Viimeisenä päivänä töissä vältyin huonolta onnelta. Yksi lapsiasiakas myös sanoi minua tädiksi, mikä on mukavaa. Se olisi karvasta, jos teini-ikäinen tai aikuinen sanoisi minua tädiksi, mutta haluaisin kovasti olla jonkun täti.

Ei välttämättä edes sukua — haluaisin lapsikaverin. Kävisin sen kanssa kirjaston satutunneilla, lastenteatterissa, uimassa ja puistossa jäätelöllä, ja tietysti lukisin sille. Me voitaisiin myös pelata lauta- tai videopelejä. Ja erityisesti kävisin sen kanssa lastenelokuvissa! Ei minua suuremmin nolota se että käyn niitä yksin katsomassa, mutta se Happy Mealin ostaminen jälkeenpäin vain sillä leffalelulla leikkiäkseen on joskus liian kova paikka aikuiselle.
…Vitsi.
Kyllähän vanhempien on yleensä tarkoitus pitää huolta näistä aktiviteeteista, mutta jos lapsikaverini vanhemmat olisi joinakin päivinä liian kiireisiä tai haluaisivat omaa aikaa. Minulla nimittäin on melko runsaasti aikaa.
Jospa laittaisin ilmoituksen lehteen? ”Etsin lapsikaveria yhteisiin harrastuksiin (elokuvat, lukeminen, lumilinnat jne), mieluiten yli 5-vuotiasta, sukupuolella ei väliä. En veloita lastenvahtimaksua. Vanhempien maksettava lapsen elokuvaliput. — Neiti 23 v.”

Tärppäiskö? Vai tulisiko ensimmäinen yhteydenotto viranomaisilta?

Tärppäämisestä puheen ollen, en tunnu saavani itseäni liikkeelle työpaikan hankkimisen suhteen. Rehellisesti sanottuna en oikeastaan tiedä mistä etsiä. Jyväskylässä riittää kylläkin kaikenkokoisia mainostoimistoja… Eihän mainosala lainkaan unelmakenttäni ole, mutta ”beggars can’t be choosers” kuten viisas sanonta kuuluu. Huokaus. Ei voi vain istua ja odottaa onnenpotkua.

Onnenpotkusta puheen ollen, vaikkei tapa jolla Portugali pääsi semeihin ollutkaan varsinaisesti toivomani, niin JEE kuitenkin! Kun rankkareihin asti joudutaan niin eihän silloin enää tiimin taidolla ole yhtä paljon väliä kuin silkalla tuurilla, mutta (maalivahti) Ricardolla oli jälleen kerran ehdottomasti osansa joukkueensa ”tuurissa”. En olisi vähempää häneltä odottanutkaan.

Olen katsonut vuosien varrella liikaa Spaced :ia, sillä sain voimakkaan hingun hakea itselleni kämppistä. (Sain myös hingun lähteä diskoteekkiin pelastusliiviin pukeutuneena, mutta jospa jätän sen toiseen kertaan.) Helposti unohtaa, että kyseisen sarjan sympaattisuus ei ulotu tosielämän kämppäkavereihin. Mikäli joku kärsii samanlaisesta äkkihalusta yhteisasumiseen, suosittelen vastalääkkeeksi The Young Ones :ia. Samaten, jos jo asut kimpassa ja luulet omien kämppistesi olevan itsensä pirun sukujuurta, Young Ones varmasti saa sinut tuntemaan itsesi suhteellisen onnekkaaksi.

Mutta jos sittenkin? Mitä jos löytäisin ikioman Timin tai Daisyn? Varmasti sen vuoksi kannattaisi jo ottaa riski?

Tuliko tähän postiin liikaa retorisia kysymyksiä?

Arkisto