You are currently browsing the tag archive for the ‘Toy Story’ tag.

Parasta palata SPARK -tarinoimiseen ennenku normaalielämä vie mennessään ja unohdan juhlatunnelman.
Sori kun kerron niin typistetysti edelliseen postaukseen verrattuna, mutta elelyni on hirvittävän kiireistä. Ei olisi pitänyt kirjottaa niin yksityiskohtaisesti Baenan esityksestä, nyt jokainen sitä seuraava kirjoitus herättää niukkuudellaan syyllisyydentunteeni…

* * *

SPARKin avajaisiltana, keskiviikkona 8. päivä, esitettiin kaksi Disney-aiheista dokkaria, kuten ehdinkin aiemmin lyhyesti mainita.

Eka oli Ted Thomasin (Frank Thomasin pojan) ohjaama Walt & El Grupo, joka keskittyy Disneyn ja pienehkön artistiryhmän eräänlaiseen ”hyväntahdonmatkaan” Etelä-Amerikkaan 40-luvun alussa. Thomas jr. itse kertoili ensin elokuvasta — ja vastaili yleisön kysymyksiin, joita on valitettavasti taas vaikeaa muistaa. Yksi taisi olla, mitä muistoja Thomas jr:llä oli itse Disneystä (en jaksa kirjoittaa ylös — Thomas jr. oli Waltin aikana niin nuori ettei tämän kanssa mitään syvällisiä keskusteluja käynyt) ja kysyttiin myös Walt & El Grupon DVD-julkaisusta, joka on tulossa piakkoin, ja mukana on ekstramateriaaliakin. Vaikeaa kylläkin keksiä mitä ekstroja sillä voisi olla, kun koko filmi itsessään on periaatteessa ekstramatskua Saludos Amigos- sekä The Three Caballeros -elokuville! 😛

Omasta mielestäni leffa oli varsin kiinnostava. Ei ehkä useamman katsomiskerran arvoinen, mutta aihe oli niin vähän tunnettu (…ainakin itselleni), että miellyttävät yllätykset olivat tiheässä. Matkalta on hyvin vähän filmattua materiaalia, ymmärrettävästi, joten suurin osa elokuvasta keskittyi stilleihin, niin valokuviin kuin matkalla syntyneisiin luonnoksiin. Kenties parasta antia oli leffassa leppoisina stilleinä brasilialaisten rytmien säestämänä esitelty konseptitaide, jota ei tuolta ajalta Disney-studion historiassa hirmu usein pääse näkemään: luonnoksia, hahmodesigneja, vesivärimaalauksia, pieniä sarjakuvia, karikatyyreja matkalaisista itsestään sekä heidän kohtaamistaan paikallisista.

Ja niin se vain on, että tuon ajan animaatioita katsellessa on melkein mahdotonta olla hymyilemättä.
Vaikka reissussa oli mukana liuta legendaarisia Disney-artisteja kuten Mary & Lee Blair, Norm Ferguson ja tietysti Thomas vanhempi, mieleeni painui jostain syystä erityisesti Herb Ryman. Ryman oli layout-artisti josta en hienoiseksi häpeäkseni muista ollenkaan kuulleeni aikaisemmin mutta joka vaikutti elokuvassa mm. piirrostensa puolesta hyvinkin inspiroivalta tuttavuudelta (ja vanhoista valokuvista päätellen näytti aivan Jimmy Carrilta). Matkaseuran jokainen jäsen, todistelivat paikalliset haastatteluissa, olivat ”ammattilaisia hymyn nostattamisessa”, Ryman yhtenä etunenässä. Ei vain piirtämällä (vaikka jokaisesta konseptiluonnoksesta paistoikin tavalliselle taideopiskelijalle melkein lannistava omistautuminen ja oman itsensä hukkaaminen kynän heilutteluun) vaan koko luonnostaan. Elokuvan näkemys, tai ainakin yksi niistä, jos nyt saan näin henkilökohtaisesti kiteyttää, oli että paras luonne animaatioammattilaiselle on nauttia niin paljon työstään, että haluaa saada ihmiset osallistumaan innostukseensa.

Löpinäni dokumentista jätti varmaan toivomisen varaa, joten suosittelen tätä Leonard Maltinin ytimekästä artikkelia jos haluatte saada paremman käsityksen elokuvasta. Voitte tietty käydä myös dokkarin virallisella nettisivulla.

Leffan jälkeen oli pienen tauon paikka. Menin aulaan vastaan paria entistä luokkakaveriani, jotka olivat hankkineet liput vasta illan toiseen elokuvaan ja joille yritin siis kertoa mahdollisimman paljon El Grupo -dokkarista vartin kestävän tauon aikana. Tarjolla olisi ollut ilmaista juotavaa, mitä en älynnyt kuin vasta seuraavana päivänä, koska kukaan ei ollut sanonut eikä sitä oltu missään ilmoitettu. Vähänkö harmitti. Mökötys ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska illan seuraava dokkari oli edellistäkin odotetumpi Waking Sleeping Beauty.

Edellisen leffan verkkaisesta ja trooppisesta tunnelmasta sukellettiin hyisiin, myrskyäviin aaltoihin. Tämä dokkari myös piti yllä kiivaampaa tahtia ja mahdutti lyhyeltä tuntuvaan kestoonsa paljon enemmän kuin El Grupo — mutta se sopi kyllä aiheeseen. Käsitelty ajanjakso oli hämmentävä ja houreisen kiivastahtinen muutenkin. Waking Sleeping Beautya ei SPARKin tavoista poiketen esitellyt kukaan elokuvanteossa mukana olleista, vaan vancouverilainen filmihistorioitsija, ja hänkin lyhyesti.
Disney-studio nousi kahdeksankymmentäluvun kaaoksesta rankkojen, jopa äkkipikaisten päätösten, vallanvaihdosten, näytön paikkaa janoavan uuden taiteilijasukupolven sekä piirretyn musikaalin muotin kiteyttämisen myötä Pienen Merenneidon viitoittamaan menestysputkeen. Kulissien takana työskenteleville yksilöille, niin taiteilijoille kuin johtoportaallekin, hinta oli kuitenkin kova. Silti elokuva oli erittäin hauska ja koskettava ja kutsuisin sitä jopa pakkonähtäväksi. Dokumentti on todella kuvattu sisältäpäin, itkuineen ja hammastenkiristelyineen, ja vaikuttaa puolueettomalta. Useammankin katsomiskerran se varmasti kestää — moni juttu saattoi ensimmäisellä katsomiskerralla suhahtaa ohi korvien joko naurunremakan tai melkein hengästyttävän juonenjuoksun takia. Tuleva DVD hinguttaa.

* * *

Ja vaikka ehdin tuossa näpytellä vasta SPARKin ekasta päivästä, taas on niin myöhä että jätän muun festariannin suosiolla seuraavaan kirjoituskertaan.

Muuten, vielä edeltävään blogerooni palaten: SPARKin lauantai muistutti toden teolla miten paljon pidän Toy Story -sarjasta. Todennäköisyyttä uhmaten jokainen kyseisen trilogian osa on ollut edellistä parempi. Luulenpa että jos Pixar herranjestas uutisoisi tekevänsä Toy Story 4:n en edes närkästyisi (vaikka kolmosen loppu sopikin älyttömän siivosti trilogian päätökseksi) — onhan näin monen mahtavan elokuvan jälkeen jo aika lailla perusteita uskoa että Pixar onnistuisi jälleen parantamaan entisestä. Jos vielä on joku joka ei ole Toy Story 3 :a nähnyt, niin suosittelen sitä kiihkeästi.
No, tietysti päähenkilöiden suhteet tajuaa paremmin jos on nähnyt aikaisemmat elokuvat, ja suuri kaatopaikkahuipennus (OMGBYÄÄÄHH!!!) vaikuttaa vielä vavisuttavammin niihin jotka ovat katsoneet kaksi aikaisempaa elokuvaa ja ovat ”sisäistäneet” kuinka läheiset siteet näillä leluilla toisiinsa on, mitä kaikkea ne on yhdessä kokenu ja kuinka lujaks niiden ystävyys on siitä muodostunut… Mutta silti on vaikeaa kuvitella yhtikäs ketään joka ei TS3:sta tykkäis!

Siinä oli yks kohtaus (muiden muassa) jolle ulvoin ihan vimmatusti — jossa Andy jättää äiskälleen hyvästejä kun on lähdössä collegeen — koska SE ETTÄ MÄ OON MISSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ OON ja oon onnellisempi kuin vielä koskaan ei olisi mitenkään mahdollista ilman äitiä ja iskää, enkä millään sanoilla pysty selittämään miten kiitollinen mä niille oon että ne autto mua lähtemään!

Sitä vois ajatella ettei tää nyt niin ihmeellistä oo, olla jossain taidetarvikekaupassa töissä ja katella välissä elokuvia, pläh, edes silloinkaan jos sais katsella ja kuunnella paria erinomaista animaattoria ihan kasvokkain, joten miten mä välitän kuulijalle/lukijalle sen miten satumaiselta se musta tuntuu?!

Toivon että onnistuisin metsästämään tällä puolella merta jonkun animaatiotyön (jesss, työluvan pidennys tuli juuri tänään postissa) jotta saisin laittaa täällä täytäntöön sen minkä oon oppinut täällä, sen mitä rakastan tehdä. Mutta jo ilman sitäkin kaikki Capilanossa oppimani on kuin lahja tähdiltä — vaikka en ikinä onnistuisi saamaan mitään animaatiotyötä, saati lähtemään Opuksesta, tai ainoa maa jonka maahanmuuttoviranomaiset minut pitkän päälle huolisivat olisi Suomi. On tyrmäävää kuinka kauas tästä tunteesta jäävät aataminaikaiset graafisen viestinnän opintoni. Olin toki innoissani päästyäni sitä opiskelemaan.
Mutta kertaakaan niiden vuosien aikana ei tuntunut tällaista varmuutta siitä (ja iloa siitä), että ne olisivat jollakin tavalla perustana mun loppuelämälle. Toisin on Capilanossa viettämäni kahden vuoden laita.

Nyt eron huomaa päivänselvästi, vaikka jos mulle olisi siitä kerrottu pari vuotta sitten, en olisi edes osannut ruveta kuvittelemaan sitä. Vähän niinkuin olisi mahdotonta kuvitella millainen lahja lukijoille Patrick O’Brianin kirjat ovat, jos ei ikinä itse ole niitä lukenut.

Pakko kertoa jotain SPARKista ennenku unohdan, vaikka vielä on eilisestä mahtavuudesta pää niin pyörällä että kerron kaiken varmaan ihan epäjärjestyksessä ja hölmösti.

Yleensä en välitä siitä ettei blogiani lue muut kuin oma perhe, mutta tänään se yllättäen harmittaa, sillä haluaisin jakaa tulvivan onneni mahdollisimman monen kanssa. Sitä paitsi juuri tällä kertaa sepostukseni saattaisivat kiinnostaa muitakin kuin lähisukulaisia.

Haluan aloittaa kertomalla lauantaista, koska se on yhä tuoreessa muistissa — lisäksi se oli ylivoimaisesti suosikkini SPARK-päivistä. Kerron aikaisemmista tapahtumista parhaani mukaan piakkoin.

* * *

Aamuyhdeksäksi piti jo teatterille tallustaa, mutta lauantai sai hyvän alun Carlos Baenan esityksestä. Baenan kontolla oli useita Buzz-kohtauksia Toy Story 3 :ssa, ja kaikkeenhan ei ole aikaa, joten ”luento” keskittyi Buzzin espanjalaisasetuksiin.

Selvää on ettei kuvamateriaalia SPARK-luennoilta voi julkaista, mutta koskapa kaikki varmaan pölöttävät tutuilleen mitä luennolla tapahtui, sanallinen kuvaus tuskin haittaa. Toisaalta 1], pelkään että joltakin TS3:sta näkemättömältä menee leffa pilalle juonipaljastusten takia, ja 2] näpyttelyni ei tee kokemalleni oikeutta. Mutta minkäs teet.

Saatuaan kohtaukset animoitavakseen Baena kävi aikaisemmat Toy Story -leffat läpi tiheän kamman kanssa (anteeksi anglismi). Baena animoi monessa Pixar-leffassa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun hänelle oli annettu Buzzin ”rooli”.

Ensimmäisen TS:n kohdalla tietokoneanimoinnilla oli edelleen kovasti rajoituksia, jotka tässä tapauksessa oli kuitenkin yritetty parhaan mukaan pimittää tai tehdä osaksi elokuvaa — esimerkiksi Woodyn hekotuttavan räsynukkemainen juoksu, ja se että päähenkilöt ovat leluja ja siis sileäpintaisia yksinkertaisia hahmoja. (Ennen kuin valitatte minun itsestäänselvyyksiä kirjoittelevan, muistakaa että blogia lukevat säännöllisesti ainoastaan vanhempani. Heidän parhaakseen ajattelin tämän selittää, vaikkei se uutta minulle ole.)
…Sekä Buzzin ilmeet. Baenan kollaasi Buzzin ilmeistä ensimmäisestä elokuvasta verrattuna Toy Story 2 :teen oli vaikuttava. Hän sanoi että pääsemällä hahmoon sisään pääsisi tasapainoon, joka auttaisi pitämään hahmon tuttuna ja karaktäärisenä vaikka sen animoimiseen oli käytetty hienostuneempaa ja useampia mahdollisuuksia tarjoavaa tekniikkaa kuin aikaisemmissa roolisuorituksissa.

Suurin osa luennosta keskittyi Buzzin ensimmäiseen tanssikohtaukseen, jonka avulla myös käytiin läpi Pixarilla animoidun kohtauksen kehittyminen storyboardista lopulliseen elokuvaklippiin. Kohtaus muuttui valtavasti storyboard-luonnoksista, joissa hahmot tekevät vain pari pientä pyörähdystä. Baena sai kohtauksensa animoitavakseen tietokonekohtauksena, jossa hahmojen paikat ja kameranliike oli jo valmiiksi alustavasti blokattu (tyyliin ”kamera liikkuu tähän suuntaan, eli tähän aikamerkkiin mennessä Buzzin täytyy olla tämän lavasteen edessä.” Onko se lähikuva, puolilähikuva tai jokin muu, liikkuuko kamera vai onko se paikallaan, onko jompikumpi hahmoista selin kameraan, kuinka lähellä hahmot ovat toisiaan jne. on periaatteessa etukäteen päätetty) ja animaattorin tehtävänä on poset (poseeraukset), ajoitus, ”appeal” (en ikinä oikein tiedä miten tuon ”appealin” animaatiomielessä suomentaisi. Koulussa meille selitettiin siitä koko ajan. Ääätuota se on niinkuin sellaista että liikkeet eivät ole ainoastaan teknisesti uskottavia vaan eivät myöskään satu silmään ja niissä on rytmiä… Kuin melodiassa. Liikkeitä kun voi animaatiossa tyylitellä ja tehdä niistä osan taidetta, sen sijaan että ne yrittäisivät matkia tosielämää. EN OSAA SELITTÄÄÄÄÄ!), ilmeet, hahmojen kanssakäynti…

Varsinaisen animoinnin Baena aloitti tekemällä lukuisia thumbnaileja (pikkuruisia luonnospiirroksia — jälleen kerran sukulaisten avuksi mainittu) ja tutkailemalla ahkerasti flamencovideoita. Sekä luonnoksista että videoista katselimme näytteitä. Videoihin kuului myös animaattoreiden itsestään kuvaamaa referenssimateriaalia — vaikka Pixarilaisten joukossa ei flamencon taitajia ollutkaan, hauskojen eleiden kehittäjiä oli sitäkin enemmän.
Itse ainakin nauroin melkein kippurassa nähdessäni Toy Story 3 :n, myös Baenan tanssikohtaukselle, ja oli niin maaliman kiehtovaa nähdä mitä liikkeitä hän oli referenssivideoista liioitellut ja rytmitellyt uudestaan, ja mitä mielipuolisia ideoita (kuten se ele jossa Buzz kiertää Jessien ympäri rapumaisesti käsiään myllyttäen) kavereiden kanssa kuvatuista hulluttelutanssivideoista päätyi elokuvaan.

Kuten kirjoitin kohtaus muuttui huomattavasti storyboardeista, koska alkuperäisen Baenalle annetun kohtauksen oli tarkoitus kestää vain seitsemän sekuntia. Hän inspiroitui kuitenkin tanssikohtaukseen saamistaan ideoista niin paljon, että päätti ehdottaa ohjaajalle kohtauksen pidentämistä. Aivan kuten meille koulussakin puhuneet animaattorit, Baenakin huomautti että muutoksia ohjaajan antamaan kohtaukseen kannattaa ehdottaa vain silloin jos on harkinnut ja varmasti tuntee osaavansa jotenkin parantaa sitä alkuperäisestä. Baenalla oli itse asiassa parikin luonnosmaisesti animoitua vaihtoehtoa tanssikohtaukselle, ja tunnen itseni varsin onnekkaaksi saatuani nähdä ne luennolla, sillä ne vetivät animoinnissa vertoja elokuvaan päätyneelle kohtaukselle — käyttivät erilaisia tanssiliikkeitä mutta olivat kerrassaan yhtä käkätyttäviä. Toivottavasti ne päätyvät DVD:lle ekstramateriaalina.

Ohjaaja Lee Unkrich suostui kohtauksen pidentämiseen, minkä jälkeen kohtaus kävi läpi suht normaalin animointi / ohjaajan palaute / palautteen käyttäminen ja kohtauksen hiominen / (toista tarvittaessa) –tuotantokierron kunnes se oli valmis. Ajoitusta hiottiin tarkasti — esimerkiksi kuinka pitkään henkilöt saattoivat pitää keskittyneen katsekontaktin keskenään ennen kuin se muuttuu huvittavasta ihan vaan hämmentäväksi.

Baena puhui myös espanjalais-Buzzin näyttelemisen ja ilmeiden vertailemisesta tavalliseen Buzziin sekä kolmanteen leffassa nähtävään Buzz-asetukseen (tämän muistin pyyhkiydyttyä) joka oli paljon militaarisempi ja stoalaisempi. Baena käytti espanjalais-Buzzilla erilaisia kulmakarvan muotoja kuin lelun muilla ”asetuksilla” ja jopa rikkoi tietokonemallin kasvoja saadakseen Buzzin alahuulen pistämään esiin tämän normaalista ilmeestä poikkeavalla tavalla. Vaikka tämä alkaakin ehkä jo mennä jonkun mielestä turhan nörttimäiseksi, niin minua kiinnosti silti 😀

(Iisisti etsivä - tämä kuva on ihan markkinointimateriaalia eikä luennolta pihistetty)

Jos olen unohtanut jonkin osan luennosta, olen pahoillani ja yritän lisätä myöhemmin muistamani jutut ajan kanssa tähän blogeroon. Baena vastaili myös kaiken näyttämänsä jälkeen yleisön kysymyksiin, mutta niistä en harmillista kyllä muista juuri mitään. Muistan kyllä että yksi kysymys oli miten kameranliike tehtiin uusiksi jos alkuperäinen blokattu kohtaus kesti vain seitsemän sekuntia ja kohtaus lopullisessa elokuvassa kesti kaksikymmentä sekuntia. Vastaus: kun ohjaaja oli vakuuttunut siitä että kohtausta kannatti pidentää, layoutosasto blokkasi kohtauksen uudestaan niin että kameranliike muutettiin seitsemän sekuntia kestävästä kaksikymmentä sekuntia kestäväksi, ja Baena aloitti tältä pohjalta animointinsa. Baena tosin sanoi tienneensä ettei tämäkään vielä satavarmasti merkinnyt sitä, että tanssikohtaus nähtäisiin lopullisessa elokuvassa. Se olisi saatettu joutua leikkaamaan pois loppuvaiheessa elokuvan keston tai ties minkä takia. Mutta eipä leikattu ja sen pituinen se.

Yksi kysymyksistä liittyi leffan dubbaukseen: jos alkuperäisversiossa Buzz muuttui amerikkalaisesta espanjalaiseksi, miten oli laita Espanjassa esitetyssä versiossa? Baena sanoi pitäneensä ainakin itse espanjalaisdubbauksen ratkaisusta, jossa Buzzin puhe muuttui katalaanista karrikoiduksi eteläespanjalaiseksi murteeksi. Espanjan eteläosissa flamencokin on suositumpaa ja voimallisempaa kuin muualla maassa.

* * *

Baenan esitystä seurasi toisen Pixarilaisen, Teddy Newtonin, luento Day & Night -lyhäristä. Melkein yhtä kiehtova, ja Newtonin konseptitaide mm. The Incredibles :ille on meikäläiselle melkoinen inspiraatio. (Anteeksi kun kirjoitan lyhyemmin Newtonin luennosta kuin sitä edeltävästä mutta minulla on tänään paljon tehtävää ja niin hyvä kuin se olikin, innostuin silti vähän enemmän Baenan luennosta.) Newton kertoi lyhärin perustuvan pieneen luonnokseen jonka hän oli raapustanut vuosia sitten — avaimenreikä jonka läpi näkyi juttuja mutta joka oli myös itse piirroshahmo ja pystyi liikkumaan. Kun Pixarilla etsittiin ideoita uusiin lyhäreihin, Newton muisti tämän vanhan piirustuksensa ja päätti kehittää siitä lyhäriluonnoksen jonka voisi esitellä ”pomolleen” John Lasseterille. Newton imitoi kivasti Lasseteria pitch-tilaisuudessa, jossa Newtonilla ei hetkeen ollut tietoakaan pitikö tämä ideasta vai ei, koska Lasseterilla oli niin hidas vaelteleva puhetapa: ”Hmmmm, juu, kyllähän minä tuota… Pidän siitä. Ihan hyvältä kuulostaa, ettäsiis… Mutta tuo idea… Joo. Minäpä pistän sen Toy Story 3 :n eteen.” 😉

Newton listasi inspiraatioitaan tämän nimenomaisen teoksen ollessa kyseessä (mm. Chuck Jones, erityisesti tämän pikkupätkä ”The Dot and The Line”, psykologi Wayne Dyer jonka ääni on Day & Night :issa kuultava ”radioääni”, Tom Hatten…) ja kertoi tuotantoprosessista jota käytettiin 2D- ja digianimaation yhdistämiseen. Day & Night oli tavallaan kolme lyhytelokuvaa yhdessä. Yksi oli 2D -elokuva, yksi kokonaan päivänvalolla valaistu digielokuva ja yksi yövalaistusta käyttävä — mitä Newton ei ollut ideansa ensihuumassa tajunnut. Silti, jälleen hieman ”kameraa huiputtamalla” kaikki osat saatiin pelaamaan yhteen.

Yksi yleisön kysymyksistä tiedusteli voidaanko Pixarilta odottaa lisää 2D-animaatiota kun sitä jo maistettiin Day & Nightissa, mutta Newton joutui vastaamaan ettei mitenkään lähitulevaisuudessa. Pixarin 3D-tuotantolinja toki jatkuvasti kehittyy kokemuksen ja ohjelmistojensa kehittämisen myötä, mutta 2D-tuotanto itse asiassa menee siinä määrin Pixarin tuotantotavasta sivuraiteelle, ettei sitä hänen tietääkseen tällä hetkellä suunnitella. Mun pitää yrittää lisäillä muita yleisön kysymyksiä sitä mukaa kuin myöhemmin tulee mieleen…

* * *

Näiden esitysten jälkeen Baena ja Newton antoivat nimmareita. Jaossa oli Day & Night -julisteita joihin Newton tapasi piirtää nimmarin kysyjille pikku riipustuksen lyhärin piirroshahmoista. Kateeksi kävi niitä katsojia jotka olivat tuoneet The Art of The Incredibles -kirjansa Newtonin signeerattavaksi. Mulla ei ole vieläkään kyseiseen aarteeseen rahat riittäny 😦 mutta sainpahan kuitenkin mainitsemani julisteen ja siihen röpellyksen! Newton ja Baena olivat kohteliaisuuden perikuvat — juttelivat jokaisen nimmareita jonottavan kanssa muutaman sanan vaikka joutuivat kirjoittamaan niin mahdottomat määrät, ja pysyivät lauhkeina vaikka jono oli niin pitkä. Kun itse pääsin parin luokse, en voinut olla hymyilemättä koko aikaa, olin vain niin innoissani. Vaihdoin muutaman sanan Newtonin kanssa edellisiltaisesta Dreamworksin How to Train Your Dragon -esityksestä ja kiittelin kiittelemästä päästyäni hänen omasta luennostaan. Kun vuoroni tuli astua Baenan luokse, olin jo vähän paremmin koossa. Baena oli uskomattoman mukava ja kun nimeni paljasti minun olevan muualta kotoisin, hän kysyi olinko täällä animaatiota opiskelemassa. (Suurin osa herrojen esityksiä seuranneista oli Vancouverin animaatio-opiskelijakansaa.) Capilanon animaatio-ohjelman pääope Don oli ollut myös luennoilla ja oli ollut vain pari askelta edelläni jonossa; sanoin että valmistuin keväällä animaatiokoulusta ja opettajani oli juuri tuo harmaapäinen nallukka jolle hän äsken jutteli. Baena vitsaili hetkisen Donin nimestä (opemme koko nimi kun merkitsee jotain muuta espanjaksi) ja sanoi että tämä oli mukava heppu. Baena lisäsi signeeraamaansa SPARK-festivaaliohjelmaan (ohjelmassa oli niin hyvä leffastilli Buzzista ja Jessiestä, ettei minua pätkääkään harmittanut ettei jaossa ollut TS3 -julisteita jotka Baena olisi voinut signata) pienen Buzz-luonnoksen ja kuulipa jopa nimeni oikein 😀 Olin seitsemännessä taivaassa!

Yritän kirjoittaa muista SPARK -tapahtumista illalla tai muuten vaan mahdollisimman pian. Juuri nyt on alettava rämpiä Basic Inquiryyn elävänmallinpiirustukseen. Vaikka huomenna pääsenkin halvemmalla koulun elmalkerhoon, tällaisessa sateisessa sunnuntaissa on jotain mikä saa mut haluamaan elmalpiirustussessioon!

Arkisto