You are currently browsing the tag archive for the ‘Tropic Thunder’ tag.

Talo on …eläväinen. Täällä on edelleen isäntäväen lähiperhettä käymässä, koko viikonlopun ajan. Vauvat eivät ole usein hiljaa ja vessa on jatkuvasti varattu. Muuten osaan kyllä suhtautua, mutta jos sama tapahtuisi joka viikonloppu…

Valtavassa kaupungissa on valtavasti autoja. Ja usein isokin kaupunki käy niin suurelle määrälle autoja liian pieneksi, jolloin ne törmäävät toisiinsa. Niinpä ambulanssien sireenit säestävät enemmän tai vähemmän jokaista päivää, aiheuttaen tottumattomalle sydämentykytyksiä Pohjois-Vancouverissakin, joka ei varsinaisesti ole rikosten ja väkivallan tyyssija.

Kävin tänään ruokakaupassa ja hämmennyin hedelmäosastolla, kun vaaoissa ei ollut tarrantulostimia. Aivan varmasti ostin viime kesänäkin jotain kasviksia Kanadassa ollessani, olin vain ehtinyt unohtaa miten ihmeessä ne hinnoiteltiin jos vaa’at eivät kerran sylje tarroja! Mutta seurasin kuinka muut ihmiset latoivat hedelmät huolettomasti ostoskärryihinsä ilman lappua, ja niinhän se tietysti oli että kassahenkilö ne vasta punnitsi ja hinnoitteli.

Ostokseni olivat niukkoja, mutta kassa kysyi silti, onko minulla kyseisen kauppaketjun ”bonuskorttia” kun sillä saisi kuulemma halvemmalla. Sanoin, että ei enkä mä nyt taida tässä sellaista hankkiakaan. Silloin takanani jonossa seisova mies sanoi, että käytä tätä mun korttia, ei ne oo henkilökohtaisia. Kepoisesta ruokakassistani tuli entistä halvempi.

Vancouverilaisten kohteliaisuus palautui kaikkia asioita hoitaessani mieleen yhtä välähdyksenomaisesti kuin sade. Outoa on vain, että kotimaassa moinen kävisi oikeastaan melkein hermoille, täällä ei. (Ainakaan vielä! 🙂 ) On esimerkiksi vaikeaa kuvitella että ”Nauttikaa elokuvasta!” -toivotus istuisi Suomessa elokuvateatterikokemukseen, mutta täällä leffalipunmyyjien ja popkorninlapioijien huikkaama ”Enjoy your show!” jokaiselle asiakkaalle saa suupielet kummallisesti nousemaan. Minulla on hämärä tunne, että toivotuksen pitäisi ärsyttää minua ”koska eihän se voi olla muuta kuin teeskentelyä”, mutta ne penteleet sanovat sen jotenkin niin oikein!

”Have a good day!” ”You’re welcome!” ”We’ll be right with you.” ”I’m sorry for the wait.” ”Enjoy your show!”

* * *

…Thank you, my good man, I fully intend to. Nyt ois hirveesti leffoja, jotka haluaisin täällä nähdä, mutta en tiedä riittääkö minulla kanttia kuluttaa niihin ihan älyttömiä määriä rahaa heti ensimmäisen viikon aikana. Tänä iltana menin kuitenkin liikuttavan tuttuun Park & Tilford -keskukseen, joka on kämpästäni houkuttelevasti kävelymatkan päässä, katsomaan Tropic Thunderin. Minähän katson tosiaankin ihan mitä tahansa (vaikka Ally YäkkBealiä) jos siinä on Robert Downey Jr. tai jos Justin Theroux on ollut sen kanssa jotenkin tekemisissä — ”DON’T JUDGE MEEEEEEEEEE!” Mutta ennakkotietojen perusteella uskalsin arvella saavani muutenkin rahoilleni vastinetta:

This movie… is so ridiculously funny.

—Jon Stewart

Mitään näin hyvää en kuitenkaan osannut edes odottaa. TT on minulle henkilökohtaisesti yksi tämän vuoden parhaista elokuvista. Kannattaa katsoa vaikka et yleensä edes sietäisi Ben Stilleriä tai Jack Blackia tai Tom Cruisea, tai Robert Dow— pähhähähä mitä mä oikein höpisen, kuka maailmassa muka ei voisi sietää RDJria?

Täh, ai että pitäisi tarjota vielä jotain perustelujakin näille mielipiteille?! No kerrataas ensin hiukan synopsista niille, jotka ovat ihmeen kaupalla välttyneet Tropic Thunderin laajalta mainostukselta. (Feikkinäyttelijöillä on jopa omat nettisivut, tykkään 🙂 )
”Tropic Thunder” -actiondraaman ennätyskalliita viidakkokuvauksia hankaloittavat sen kakaramaiset tähdet. Tugg Speedman (Stiller) on täyslahjaton toimintanäyttelijä jonka elämä on maineesta ja mammonasta huolimatta musertavan tyhjää, ja nyt ovat maine ja mammonakin jo hupenemaan päin; perfektionisti Kirk Lazarus (RDJr.) ottaa näyttelemisen niin vakavasti että kärsii identiteettikriisistä (”I don’t drop character ’til I done the DVD commentary!”); läski- ja pierukomedioista tunnettu Jeff Portnoy (Black) pyrkii laajentamaan uraansa vakavasti otettaviin elokuviin, mutta etusijalla hänelle ovat kovat huumeet; ikuista showta vetävä hip hop -stara Alpa Chino (Brandon T. Jackson) yrittää saada joka käänteeseen piilomainoksia omalle energiajuomalleen. Kuvattavan Vietnam-leffan pakollista rookieta näyttelee Kevin Sandusky (Jay Baruchel) joka on näiden kaasupallojen rinnalla untuvikko myös blockbustereiden absurdissa maailmassa, mutta jolla on sentään vielä järkikultansa tallella. Sitten sotilaita esittävät, toinen toistaan ongelmaisemmat näyttelijät joutuvatkin yhtäkkiä tositoimiin viidakon sekä hengenvaarallisten heroiinitehtailijoiden armoille.

Elokuva on käheyttävän hauska, ja yhtä iloinen yllätys oli Hulluwoodiin kohdistuva ronski piikittely. Tai siis, ei Tropic Thunder vielä ihan sydämeen asti sitä säiläänsä iske, mutta esimerkiksi Bowfingeriin (josta siitäkin kyllä pidän hurjasti komediana — Don’t judge meeeee! — sen parodia vain on hiukan pehmeää) verrattuna käytössä ovat kiitettävän järeät aseet. TT onnistuu sekä parodioimaan useaa genreä, satirisoimaan mojovasti leffateollisuutta, julkisuususkontoa ja viihdemarkkinointikoneistoa että olemaan samanaikaisesti todella räkänaurattavaa katsottavaa — eikä nostata vain tietäväistä/katkeraa hymyä, kuten muutama muu terävä Hulluwood-satiiri. Se on reikäpäinen muttei lähelläkään tyhmää. Ei ole vallassani päättää mitkä elokuvat kohoavat klassikoiksi mutta itselleni Tropic Thunder on kyllä klassikko jo nyt.

Suosikkikohtauksia ehti kertyä kymmeniä, heti elokuvan aloittavista feikkitrailereista alkaen. *| Yllätysmomentin puuttuminen harventaa ehkä nauruja seuraavalla (välttämättömällä!) katsomiskerralla, mutta pidättelemätön dialogi, ja etenkin lähes täydelliset näyttelijäsuoritukset niin pääosa- kuin sivuosamiehitykseltä, viihdyttävät varmasti pitkän aikaa. Katsoja ei hetkeäkään joudu tuntemaan olevansa ”myötätuntomanipuloimisen” kohteena; leffan pisteitä vain korottaa se, että Stiller ja kumppanit esittävät niin antaumuksella ja imagosta välittämättä ERITTÄIN VÄHÄ-ÄLYISIÄ JA ITSEKESKEISIÄ NÄYTTELIJÄNILKKEJÄ **| joiden harvat inhimilliset ominaisuudet jäävät reippaasti joko julkisuuden aiheuttamien tai sen ruokkimien persoonallisuushäiriöiden varjoon (Baruchelin hahmoa mukaillen: mitä tämä kertonee Tropic Thunderin oikeiden tähtien itsetunnosta? 😉 ). Hyvä on, tuohan tämäkin elokuva kiistämättä Hollywood-koneistolle lisää rahaa, mutta on parempi että se ansaitaan häpeämättömällä itsenöyryytyksellä kuin muiden nöyryyttämisellä.
Lisäksi, suhteutettuna siihen että kyseessä on sentään ison budjetin kesäkomedia, rahastuksen maku loisti poissaolollaan. Yhtenä esimerkkinä, Alpa Chinon rooliin ei oltu päästetty jotain nimekästä mutta näyttelijänkyvyiltään toivotonta rap-könttiä, vaan aivan oikea koomikko! En vain voinut olla pikkuisen miettimättä millainenkohan leffasta olisi tullut, jos Philip Seymour Hoffman olisi tosiaan ollut Jack Blackin roolissa?

*| Satan’s Alley = Bestest movie never made (DON’T JUDGE MEEEEEEEEE!).

**| …mikä retard -sanan käytöstä hiiltyneiden ns. aktivistien tulisi ottaa tarkemmin huomioon. Halventaako sana elokuvan esittämissä konteksteissa muka oikeasti ketään muuta kuin kuvailemiani ”näyttelijöitä”?

…monen makuisista kakuista!

Ei oikein ole varteenotettavia uutisia matkaan liittyen. Näin siis toimitan tyhjää:

* * *

Yahoo! linkitti eilen omasta mielestäni mielenkiintoiseen artikkeliin/haastatteluun (ja itse asiassa vasta tämän uutisen myötä kuulin ensimmäistä kertaa Salon.com -nettilehdestä, pitäis ehkä ruveta sitä selailemaan, jos tämän kirjoituksen tasosta voi mitään päätellä) pariskunnasta, joka (melkein) asui vuosia amerikkalaisessa ostoskeskuksessa.

Four years after the mall opened, Yoto, Townsend and six friends in their art collective, called Trummerkind (”children of the ruins” in German), vowed to spend a full week at the mall that had transformed their city, to use the mall as an actual public space while surviving sans commerce.
”The mall has something really positive to offer, something that has nothing to do with shopping,” Townsend told me.
”What is it?” I asked.
”I don’t know — that’s what I moved there to find out.”

Rahtasivat alkuun välttämättömimmät huonekalunsa ostoskeskuksen ”rivien väliin” pudonneeseen hylättyyn varastotilaan, jossa viettivät öitä, ja jota he alkoivat muunnella oikeaksi asunnoksi, ja päivät he viettivät ”tutkimusmatkaillen”. Projektin mediajulkisuuden lopulta paisuessa sala-asujien paljastuminen ja häätö olivat vääjäämättömät. Artikkelin lopussa mainitaan myös koomikko, joka muutti tämän vuoden alussa viikoksi asustelemaan New Jerseyssä sijaitsevaan IKEAn myymälään kyseisen ketjun tuotetulvan ”hämärrettyä rajaa hänen oman kotinsa ja huonekalukaupan välillä”, IKEAn asettumatta hiukkaakaan poikkiteloin.

* * *

Moni länsimaiden asukki on taatusti leikitellyt ajatuksella tavaratalossa, kirjastossa 🙂 , museossa, kuulemma jopa kirkossa tms. asumisesta tai yökyläilystä, vähintäänkin lapsuudessaan. (Useimmilla tähän ajatusleikkiin kuuluu erottamattomasti se, että jos asuisi kaupassa saisi jostain mystisestä syystä käyttää kaikkia myynnissä olevia tavaroita ja elintarvikkeita parhaaksi katsomallaan tavalla… Juuri mainitun artikkelin henkilöt viettivät silti vierailunsa varsin lainkuuliaisesti.)

Tuo tosiasia saattoi osaltaan varmistaa myös Night at the Museum eli Yö museossa -elokuvan (laatuun nähden suhteettoman) menestyksen. Taka-ajatus yksinkertaisesti on ikään katsomatta kutkuttava, vaikka lopullinen elokuva osoittautui mitäänsanomattomaksi ja komedianakin kirvoitti todelliset mahanaurut vain yhdessä ainoassa kohtauksessa. En esimerkiksi jaksanut tuntea elokuvan intoa museoesineiden henkiinheräämisestä kun päähenkilökin suhtautui siihen niin tavattomana riesana.
Minulle yö museossa -set-up toisi ensimmäisenä mieleen pikemminkin tiivistunnelmaisen mysteerin. Mutta helpotuksekseni elokuva ei onnistunut romuttamaan lapsuudenkuvitelmiani yön autioittamista julkisista rakennuksista. Tuleva jatko-osa ei liene kovakaan pettymys, kun sitä katsoo ensileffan avaamasta näkökulmasta: ei katsojien kenties vuosikausia muhineen mielikuvitusjuhlan kuvittajana (vaikeaahan sille olisikin vetää vertoja) vaan historiallisparodisena (<- erittäin kevyellä tavalla) äksönkomediana.

Ja sitä paitsi, jatko-osassahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

* * *

Lainasin Wodehouse on Wodehousen kirjastosta noin kymmenettä kertaa. Oikeastaan kyseessä on kolmen kirjan yhdistelmäpainos, josta luen aina kaksi viimeistä kolmasosaa (Performing Flea ja Over Seventy) ensin, ellen jopa jätä niitä lukematta, ja viimeiseksi — jälkkäriksi — luen ensimmäisen kolmasosan (Guy Boltonin kanssa kirjoitettu Bring On the Girls), koska se on kaikkein paras.
Vanha virteni: ”Pitäis jo ostaa se.” Mulla on kylläkin hirviömäinen lista kirjoja jotka odottavat ostamistaan ennen sitä, ja saavat odottaa pitkään kun tilanteeni on mitä on, ja maastamuutto vaatii leijonanosan energiastani SEKÄ jo valmiiksi vähistä rahoistani, puhumattakaan lähiomaisteni rahoista. Apua, alan masentaa kaikkia, äkkiä siihen varsinaiseen ASIAAN: onneksi opiskelijaviisumihakemukseni Kanadaan ei vaatinut niin perusteellisia tietoja kuin P.G. Wodehousen viisumi Yhdysvaltoihin vuonna 1949.

I also had to have X-Rays done on my chest, I suppose to prove that there was nothing deleterious inside it. I took the X-Rays home and stored them in a cupboard, and on arrival at the American Consul’s at Niagara Falls found that I ought to have brought them with me and couldn’t get my visa without them. It seemed for a moment what we French call an impasse, but fortunately the Consul was a splendid fellow and let me wire to the Ellis Island doctor, asking him to wire back that I was OK. When the doc’s wire arrived, saying that my chest was the talk of New York and had five stars in Baedeker, I was given my visa.

* * *

Hyvähyvähyvähyvähyvä. The Daily Shown JA The Colbert Reportin jaksoja voi nykyisin katsoa kokonaisina thedailyshow.comissa (tiedän, olen myöhässä kertoessani tämän, mutta enhän minä tässä mitään uutisblogia pidä). Erinomainen asia, vaikkakin jaksoissa on muutama mainos mukana. Mainokset sisällytetään lähes samoin kuin southparkstudios.comissa — odotettavissa, kaikki kolmehan ovat Comedy Centralin ohjelmistoa.

Siellä Tropic Thunder -elokuvan trailerin osuessa ohimennen silmiini en kiinnittänyt hirveästi huomiota näyttelijöiden nimiin, joten olin sanalla sanoen tyrmistynyt nähdessäni pian Tropic Thunderin leffajulisteen jossa ne lueteltiin ja yksi niistä oli Jack Black — trailerin perusteella kun olin (tosijuttu!) luullut häntä PHILIP SEYMOUR HOFFMANIKSI❗ ROHAHAHAHAHH voitteko uskooooo…

Hoffman, HBOn Empire Falls Black, Tropic Thunder

* * *

Ja Tropic Thunderissahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

Hader ei ole ainoa loistava syy katsoa seuraava lyhyt mukadokumentti The Stingin (Puhallus) ääniraidan uudelleenmasteroinnista. Lupaan että naurattaa.

Sounds Good to Me: Remastering The Sting

”My friend Gerbils Chow played the role of Paul Newman’s character, which was a huge kick for that little guy… Now, on the surface of it you’d think it was a hindrance to have a Chinaman who doesn’t speak any English play Paul Newman but — seamless. Totally seamless.”

Arkisto