You are currently browsing the tag archive for the ‘videoo’ tag.

(Varoitus: ei mitään tolokkua)

Opuksessa oli vähän aikaa sitten henkilökunnan taidenäyttely, pistettiin omia töitämme kaupan takaosaan kaiken kansan nähtäväks yhden viikon ajaks. Ihan vaan työkaveriporukan kesken me pidettiin näyttelyn ekana päivänä myös epäviralliset avajaiset joissa syötiin, otettiin parit siiderit ja yksinkertaisesti palloiltiin kaupassa sulkemisajan jälkeen, mikä oli loistavampaa kuin miltä tässä kuulostaa. Työkamujen luomukset olivat myös varsin upeita. Anteeks kun en ottanut kuvia niistä töistä mitä mulla omalla näyttelyseinälläni oli, mutta kaikki niistä oli kyllä jo entuudeestaan mun luonnosblogissa nähty, koska mulla ei ollut aikaa suuremmin taiteilla uusia juttuja näyttelyä valmistellessa.

Vähän aasinsiltamaisesti, valmistuessani tein myös virallisen oman nettisivun, joka on tosin tällä hetkellä niin pelkistetty että hädin tuskin maksaa vaivaa linkata, mutta jos sattuu kiinnostamaan, se on osoitteessa kelipipo.com. Aion yrittää mahdollisimman pian taiteilla siitä vähän sliipatumman — ilmoitan kyllä sitten kun se tapahtuu. LISÄKSI olen liittynyt deviantArt-nettiyhteisöön.

* * *

Kaikkihan vaaaarrrrrmasti muistavat viimevuotisen A Very Potter Musical -mainokseni. Ja yhtä varmasti kaikki tätä lukevat Potter-fanit (tai musikaalifanit) ovat jo aikoja sitten kuulleet saman ainutlaatuisen esiintyjäryhmän luomasta jatko-osasta, A Very Potter Sequel ?! <– Jos olet jo nähnyt niin katso uudestaan! VOLYYMIT TÄPÖLLÄ! NYT HETI!!!!!

Jatko-osa on odotetusti täynnä hyvää musiikkia (annan ysi plussan, eli melkein yhtä hyvää kuin ensimmäisessä musikaalissa, joka saa 12 pistettä kymmenestä), ja huispausjakso lyö elokuvat luudalta 😛 — toivon ihan vimmatusti, että olisin voinut nähdä tämän esityksen livenä.

Jollei manailu ja sikailu sketseissä olisi niin tiheää, musiikki- ja dramatisointi-ideoiden puolesta esitys kääntyisi helposti ammattilaisproduktioksi kaupallisessa teatterissa. Esimerkiksi lajitteluseremoniakohtaus (monien muiden muassa) on loppupaisutuksellaan namit naurut irrottava, mutta samalla kaupallisen vetoava laulu, jossa on oikea ripaus koskettavuutta — muillekin kuin Potter-saagan tunteville. Itse asiassa koko jatko-osan ajan Harry saa laulettavakseen kappaleita jotka yllättivät minut pystymällä kiteyttämään samaistuttavia tunnekohtauksia kirjoista, tavalla joka ei yksinkertaista hänen senhetkistä tunnettaan mutta kuitenkin tekee sen salamana ymmärrettäväksi (vaikkapa Harryn ja Siriuksen duetto kun käy ilmi, että he kumpikin toivovat täsmälleen samaa asiaa).

Siirappisuuden välttäminen on musikaaleissa vaikeampaa kuin ikinä ulospäin näyttää, ja vaikka tämä tekijäryhmä pitää sen aisoissa todella kunnioitettavasti, mahdollisesti juuri pelätyn sentimentaalisuuden vastapainoksi (”Hei tyypit, hetkinen. Mehän yritetään tehdä komediaa. Vaikka me miten rakastettais Potteria niin miten me selitetään se että puol tusinaa näistä lauluista käsittelee periaatteessa sitä miten ikävä orvolla kiusatulla pojalla on a] äitiä, b] isää, c] jotain edes vähän turvallista paikkaa johon kuulua tai d] kaikkia edellämainituista?!”) jatko-osan huumoria on roisinnettu entisestään. Yksikään ei säästy alapäävitseiltä, jotka onneksi ovat kuitenkin rehellisesti ennalta-arvaamattomia. Tässä esityksessä törkyvitsi naurattaa aina sitä enemmän mitä vähemmän sitä osaa kulloisessakin tilanteessa odottaa — ja siinä suhteessa alkuperäismateriaali on jo tehnyt valtaosan työstä Potter-musikaalin takapirujen puolesta, sillä monikaan ei odota moista Harry Potterin hahmogallerialta. Tämä oljenkorsimainen huumoripuoli ei siedä yhtä lukuisia katsomiskertoja naurudesibelien kärsimättä kuin edeltäjänsä, mutta onneksi musiikki on pysynyt vaikuttavana ja tappohauskana.
Eli ei A Very Potter Sequel ihan edellisen tasolle yllä, mutta vertailu viiltää minua, sillä alkuperäinen oli yksi hauskimmista ja takuuvarmasti muistettavimmista asioista, mitä koko viime vuonna tulin nähneeksi. Miten moisen kanssa voi kilpailla?! Sitä paitsi siihen vaikutti myös varsin historiallinen viraali-ilmiö josta A Very Potter Musical nautti viime kesänä: tuotoksen menestykseen oli jokaisella katsojallakin pieni mutta konkreettinen osansa, mikä sai puun takaa ilmaantuneen musikaalin katsoneet seuraamaan sen leviämistä yhtä suurella innostuksella kuin tekijät. Kokemusta ei tiimin nykyisen suosion vallitessa pysty toistamaan, vaikka suosio onkin lahjakkuudella ja työllä ansaittu ja vaikka Starkid -ryhmä säilyy yhä valtavan sympaattisena ”faneilta faneille” -nettiolemuksena.

* * *

Perkale meinasin että näin yheltä istumalta kirjotan kanssa kaiken mitä koko heinä- ja elokuussa on tapahtunu, mutta eihän tässä millään jaksa. Koettakaa kestää, ens kerralla sitten… Jäi mulla vielä rutkasti tyhjänjauhamista kirjoista, leffoista ja omista piirtämisistä mut pakko jättää seuraavaan blogeroon. 😦 Jotain mä kyllä teen näköjään väärin kun blogerointi, jonka pitäis olla rentouttavaa hommaa, kasvattaa sekin vaan syyllisyydentunnetta kun en ehdi kirjoittaa sitä mukaa ku mulle tapahtuu!

Korvatunturilla
tontut ahkeroi
lastut lentää pajasta ja vannesaha soi

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

Viime hetkeen saakka
on kaikki hajallaan
mutta lahja jokainen valmistuu ajallaan

Me ollaan
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
JOULUPUKIN TÖISSÄ
TÄÄLLÄ JOKAINEN

Tää tulee yllättäen kun en oo aikoihin kirjotellu, mut halpalento Suomenvierailulle on nyt varattu ja lähden keskiviikkona! 😀 Kaikki aikaerot huomioonottaen oon Suomen kamaralla myöhään torstai-iltana ja Jykölässä aikaisin perjantaiaamuna. Pääsen suurkaupungin käristävästä helteestä mökille mustikkaan, järveen uimaan, ja tervehtimään klaania!

Elämä ei ole käsikirjoitettu, eli valitettavasti nää viimeaikaiset tapahtumat ilmaantuvat sekavana pötkönä mun näppäimistön välityksellä, eikä oo mitään tolkkua…

Meillä on vähän henkilöstövaihdoksia asuintalossa, Greg ja Vince molemmat muutti pois — tai tarkemmin sanottuna Vince muutti jo, Greg muuttaa torstaina. En ole tainnut tulla kertoneeksi, että Vinskin muutettua me sovittiin et mä muutan sen vanhaan huoneeseen ja uusi Vincen tilalle tuleva vuokralainen — Lawrence — muuttais mun entiseen huoneeseen. Tykkään uudesta huoneestani hemmetisti enemmän kuin entisestä. Tää huone tuntuu paljon kodikkaammalta; ikkuna on parempi, sänky on parempi, ja tietysti sekin auttaa että huonemuutto pakotti mut siivoamaan ja organisoimaan omia tavaroitani, joten uusi huone on suhteellisessa järjestyksessä ja tuntuu tilavammalta.

Gregin tilalle isoimpaan huoneeseen on muuttamassa kaksi brittipoikaa, joita en nyt sitten tapaa ennen kuin elokuun loppumetrejä, koska ne muuttavat päivää lähtöni jälkeen. Mutta kellarikamuni Lawrence muutti jo tämän kuun ensimmäinen päivä, ja on erittäin mukava ja sopivan hiljainen seinänaapuri. Ja ihan parasta on ettei erillisen kellariasunnon porukan musa kuulu uuteen huoneeseeni.

Vancouverissa oli heinäkuussa jokavuotinen Celebration of Light -ilotulituskilpailu (jonka kokemisesta jo 2007 kirjoitinkin). Tänä vuonna ei jostain syystä huvittanu aikasempia näytöksiä mennä kattomaan, mutta lauantai-iltana Rafa, minä ja Lawrence päätettiin tunkea siihen ihmismassaan — sinä iltana oli vuorossa Kiina, muuten en ehkä olisi vaivautunut.
…Tämä kuumuus on oikeasti saanut miettimään kahdesti aina ennen ulos lähtöä. 30°C helle! X( Ilotulitus tapahtui tietenkin auringonlaskun jälkeen mutta yöt ovat silti suorastaan epämukavia. Mun hullut helleunetkin on palannu rytinällä. Miksi kuumuus saa mut aina uneksimaan niin kaksinverroin mielipuolisia asioita? Ja tänä kesänä vielä pahemmin kuin koskaan ennen. Oisko kulttuurishokkia ja työttömyysstressiä…

Mutta siis Lawrence, joka oli nähnyt kaikki tämänvuotiset ilotulitukset (Kiina oli viimeinen) sanoi että Kiina oli niistä paras, mikä edellisen kokemukseni perusteella oli helppo uskoa. Totta kai olen iloinen, että menin.
Kokeilin myös ensimmäistä kertaa riisipalloa. Tämä ei ollut japanilainen onigiri joka on keitetystä riisistä tehty täytetty pyörylä, vaan kiinalainen riisipallo: riisijauhotaikinainen suunnattoman makea täytetty vetinen pallero, täytteinä oli esim. maapähkinäjauhetta (se osui mulle), punapapujauhetta, kookosjauhetta tai jotain muuta jota en just nyt muista. Pallo oli ihan okei, koostumus oli erityisen jännä ja eipä todellakaan ole mitään samantuntuista koskaan suuhun osunut (ja pitäkää mahdolliset törkyvitsit ihan itsellänne kiitos vaan), mutta NIIN IMELÄ ettei niitä varmasti pystyisi syömään kahta peräkkäin. Sopivin väliajoin voisin kyllä syödä niitä toistekin.

Imelästä puheenollen pakko ihkuttaa että Benny on aivan IHAAANA! Mun uuden huoneen ikkunalaudalle on helppo hypätä ja tietysti olen pitänyt ikkunaani tällä helteellä auki; Benny tykkää aivan hulluna hypätä ikkunastani ulos, mutta ei enää yletä hyppäämään ulkopuolelta ikkunasta sisään, ja sit mun pitää vähän ajan päästä käydä avaamassa sille ovi katutasolla 😀 eläimellisen älytöntähän tuollainen on, mutta kun Benny on vaan niin hurjan ihana mun oma pieni pallero. Ja musta on kiva että Benny uskaltaa näinä päivinä olla ulkona niin usein.

Pyysin Rafaa kaitsemaan Bennyä sillä aikaa kun olen kotimaassa. Ruoat ja kissanhiekat on ostettu koko ajalle valmiiksi joten eihän siinä kovasti kaitsemista olekaan.

Uuteen huoneeseen muutettuani minuun pääsi myös hieman sisustusintoa. Luulin että saisin vihdoinki kirjoituspöydän ilmaiseksi, sekä ilman että minun tarvitsisi huolehtia sellaisen kuljetuksesta (näin autottomana ja ajotaidottomana), mutta Vinski veikin pöydän mennessään. Joten kävin viime viikolla Pelastusarmeijan kirpparilla ala-Lonsdalella. Niillä oli ihan houkuttelevanhintainen käytetty pöytä, mutta kun kysyin kuljetuksesta, se olisi maksanut enemmän kuin koko mööpeli. Pöh. Onnenkantamoinen: seuraavalta kirpparilta löytyi kätevämpi pöytä ja sopiva toimistotuoli, yhteishinta oli vain hitusen kallimpi kuin Pelastusarmeijalla mutta kuljetus halvempi. Kalusteet tuodaan tiistaina. Pöytälampun ja kasan halpoja valokuvakehyksiä ostin kyllä ekalta kirpparilta. Niillä oli söpöjä lamppuja ja aloin olla lopen kyllästynyt siihen, että jos halusin lukea ennen nukkumaanmenoa minun oli aina lopetettuani noustava sängystä sammuttaan valot, kun ei ollut pikkulamppua…
Nyt on kyllä niin tylsä merkintä ettei tylsemmästä väliä. En jaksa enää tältä erää kirjoittaa.

MUTTA sen verran vielä että TÄMÄ SEURAAVA ON VARMASTI MUN SUOSIKKIASIA KOKO KESÄNÄ:

Kaikkien englantia taitavien, jotka hitusenkaan pitävät Harry Potterista, tulisi katsoa tämä faniparodiaMUSIKAALI kokonaisuudessaan. Eli älä lopeta heti ekan videon katsottuasi! Se paranee huomattavasti. Kuka tahansa joka pystyy keksimään jotain Voldemortin comeback-tanssin kaltaista, saa multa kyllä mitä kunnioittavimman ja kiitollisimman mielipuolisuusmitalin. Olen rakastunut tähän luomukseen täysillä, ja jään seuraamaan kieli pitkällä mitä sen takapirut seuraavaksi mahtavat tehdä.
Näyttelijät ovat uskomattomia. Joey Richter on matkalla huipulle, sanokaa minun sanoneen. Richteristä tuli minulle ainoa oikea Ron Weasley, parodia tai ei ;). Vaikka tiedän, että sain kuulla tästä ilmiöstä erittäin myöhässä, en voi ottaa sitä riskiä että joku tätä blogia lukeva Potter-fani (joka jonkin sattuman oikusta ei vielä ole tästä kuullut) ei saisi tietää A Very Potter Musical :in olemassaolosta. Käheyttävän naurattava. Laulutkin ovat tarttuvia. Mutta siis ennen kaikkea aivan superhauska. Sanalla sanottuna (tai kahdella sanalla…) se on TOTALLY AWESOME.
Dumbledore on tässä ihan paras! (”Are you kids ready to fight a draaaagooooon 😀 Of cawse yer not, yer just children, whattahell am I thinkin’???”) — eiku ehkä sittenkin Draco, ei kun Ron, eiku eiku Snape, EIIIKÄ kun Voldemort ja Quirrell on ihan parhaat, eiku…. Aaah tätä ihanaa valinnanvaikeutta!

We won’t be pushed around anymore
We’ll be a force you can not ignore
We’ll be an army for Dumbledore
For Dumbledoooooore! ♫

Kirjoittelenpa taas aika tovi sitten tapahtuneista asioista, mutta kyllä mä tässä aion kiriä… 😉

Aloitan alkupäästä. Minulle kesän tärkein tv-tapahtuma oli, TIETYSTI, Conan O’Brienin palaaminen töllöttimeen The Tonight Shown uutena isäntänä 1. kesäkuuta. Toki olin äärettömästi odottanut Conanin näkemistä pitkästä aikaa, mutta ikäväni täysi mitta kävi itsellenikin selväksi vasta sillä hetkellä, kun vanha rusoheltta ilmestyi taas ruutuun (tai oikeammin tietsikan näytölleni). Heti ensijakson ensiminuutit melkein saivat minut kyyneliin — jotka aiheutuivat yhtä suurilta osin naurusta ja liikuttuneisuudesta. Tosin NBC ei anna minun postata historiallista shown avausta ilman mainosta videon edessä! 😡

Vodpod videos no longer available.

Iloinen jälleennäkeminen pehmensi oudon isosta studiotilasta aiheutunutta shokkia. Uusien lavasteiden laajuus valehtelematta jäi minulle päällimmäisenä mieleen, jos kritiikkejä tivataan. Muutamat Late Nightin pienimmistä musiikkivieraskokoonpanoista olisivat hukkua uuden Tonight Shown lavan syövereihin. Pelkoja mieleni taka-alalla en ensimmäisen jakson aikana juuri huomannut, koska olin niin hurmiossa Conanin paluusta, mutta myöhemmin pystyin miettimään, että samanlaista hullunmyllyä kuin Late Nightissa mielipuolisimpina öinä nähtiin, tuskin saadaan sovitettua tämänmoiseen uuteen ympäristöön vaikka Conanin esiintyminen onkin aikaistunut vain nimeksi.

Kaihomielellä arvailen myös, että NBC:n ”lippulaivatalkkarissa” ei varmasti enää nähdä yhtä erikoisia, viihteen reunuksilla kiikkuvia, juuri-ja-juuri-julkkis -vieraita kuin menneessä Late Nightissa (en väitä että niitä olisi älyttömästi Late Nightissakaan ollut mutta kuitenkin enemmän kuin ”kilpailevissa” talkkareissa), koska nyt kerran on mahdollisuus saada vieraiksi kaikkein suurimpia tähtiä. Jotkut j-j-j-j -vieraiden istunnoista tarjosivat Late Nightissa aivan mieltämullistavaa viihdettä. Toisaalta, Conan on yhä täsmälleen sama koheltaja, ja hänen persoonansa on vähintään yhtä suuri osatekijä haastattelujen viihdyttävyyteen kuin haastateltavat. Jos pidit Conanista aikaisemminkin, pidät hänestä yhä, ja jos inhosit, inhoat edelleen. Tämä on rehellisin, paikkansapitävin (ja minunlaisilleni Conan-faneille tehokkain) mainoslause, jonka voi uudelle Tonight Showlle tarjota. VAIKKA KIRJOITANKIN PARI VIIKKOA MYÖHÄSSÄ…

Lisäksi: ihku Andy (Richter) riffailee Conanin kanssa odotetusti viihdyttävämmin kuin puhumattomana parhaimmillaan oleva Max Weinberg (tarkoitan tätä kunnioittavan kirjaimellisesti — kuinka monta kertaa Maxin vaitonaista naamataulua onkaan menestyksekkäästi käytetty vitsin huipennuksena?), vaikken vielä katsonutkaan Conania silloin kun Andy oli hänen aisaparinaan — minkäs nuoruudelleni mahdan!! 😛 MUTTA. Kaipaa Ändi kyllä lisäharjoitusta kuuluttajana. Tai ehkä olen vain tottunut johonkin ihan hypermaaniseen Joel Godardin kuulutusten jälkeen. Palataan asiaan kun enemmän jaksoja on vierähtänyt.

Ensimmäisen viikon sketsit antoivat syytä riemuun. Ensijakson Universal Studios -kiertoajelu oli vähintään yhtä hauska kuin Conanin tyylikäs ryntäys Amerikan halki. Tunnustan huutaneeni näytölle ”IIIIIIIK ihanaa että oot takas Conan!” minkä naurultani kerkesin.

Uusista (säännöllisiksi tarkoitetuista?) sketseistä olen pääosin pitänyt. Twitter Tracker on ihan nerokas (sanoisin että suosikkini kaikista uusista sketseistä, mutta kun uusia ei vielä ole niin paljon että moisella arvonimellä olisi paljon painoa), nauran sille ihan naama vääränä, kun taas ”Andy’ll Try It!” ei vielä ensimmäisellä kerralla kirvoittanut minusta kuin olankohautuksen. Muiden muassa ”In The Year 3000” sai ensin minut kurtistamaan kulmiani: uudet high tech -puvut? Muutettu sketsin nimi?? Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Mutta pelkäsin turhaan. Conan ja Andy viimeisen päälle ufoisiin metallikauluksiin puettuina oli selittämättömän huvittava näky, ehkä siksi, että molemmat näyttivät niin jähmettyneen epäuskoisilta vilkkuvaloin varustetun vaatepartensa ympäröiminä, ja uudesta futuristisesta lookistaan huolimatta turvautuivat sketsissä yhä tuikitavallisten taskulamppujen apuun 😀 kuten onkin oikeus ja kohtuus. Vitsien lukijat/tulkintatapa ovat kyseisessä sketsissä aina paljon itse vitsejä hauskempia. Siksi toivon että vieraatkin pääsevät tuttuun tapaan lukemaan niitä, eikä vain Andy.
Pakko vain sanoa, että ensimmäisten viikkojen vieraat ovat olleet hyvin suureksi osaksi yhdentekeviä tai jopa haukotuttavia (kuuluisuus ei takaa kiinnostavuutta minun yhden hengen testiryhmässäni). Kuten ennenkin, Conan on paras syy katsoa showta (vaikka shown nimi ja esitysaika ovatkin muuttuneet 😉 ), ei vieraat. Tuntuu tismalleen siltä että Late Night with Conan O’Brien olisi palannut televisioon, ei ainoastaan Conan itse. Tätä eivät siis Tonight Shown entisen isännän, Jay Lenon, fanit arvattavasti jää pitkäksi aikaa katselemaan.

Siitä muistuukin mieleen, en suunnitelmistani huolimatta ensimmäisen jakson jälkeen jaksanutkaan ryhtyä seuraamaan Late Night with Jimmy Fallonia. Ei Jimmyn ensijakso oksettavan huono ollut, ei sinne päinkään, mutta se nyt vain ei ollut sellainen ohjelma joka olisi jaksanut kiinnostaa minua kahden jakson verran. Siinä ei ollut mitään, mikä saisi minut seuraamaan ohjelmaa säännöllisesti. ”Tuntemattomat” kummalliset myöhäisyön vieraat esiintyvät ehkä sitten todennäköisemmin Jimmy Fallonin kuin Conanin tentattavina, mutta ketä kiinnostaa? Fallon häviäisi karismakisassa koinsyömälle kintaallekin.

andrewmakesmehappy

glasses_arealwaysgood

…Andrew Dalyyn!

( 😉 HAHAA yllättikö ees yhtään…
Olette muuten oikeassa: tällä blogimerkinnällä ei oo mitään pointtia)

AKA ”Brad the Friendly Homeowner” Reno 911! :sta, muun muassa. MADtv:tä en katso. Mutta Lewis Black’s Root of All Evil on aika mahtava ja ANDY SIINÄ MAHTAVA 😛 ”He’s mean like… if you went to one of those Build-A-Bear places and you put teeth in one.” <–Paul F. Tompkins

Kehotan, SUORASTAAN VAADIN, kaikkia englannin hallitsevia katsomaan seuraavan uskomattoman stand-up -pätkän [nauroin pääni ihan kipeäksi], jossa Dalyn lavahahmo on…

”…Bang Bang Ellington” (OSA 1/2)Vodpod videos no longer available.

(OSA 2/2)Vodpod videos no longer available.

* * *

Ups, unohdin sitten kokonaan blogin kolmivuotissynttärin, mutta ei mulla mitään erikoista juhlapostausta ollut suunnitelmissa kuitenkaan. No, tulipahan tästä ainakin blogini eka virallinen turha kuvaspämmi, JEE.

Tärkeää! Olemme katsoneet historiantunneilla monia sanoinkuvaamattoman hauskoja piirrettyjä, mutta viime torstaina löytyi ehdoton suosikkini: Chuck Jonesin vuonna 1942 ohjaama WB-lyhäri ”The Dover Boys at Pimento University”, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. VOITTAJA. Kaiken voittaja.
Sanat eivät riitä. Tämä täytyy nähdä omin silmin ja erityisesti kuulla omin korvin.


(linkki)

”A runabout! I’ll steal it! NO ONE WILL EVER KNOW!!”

(Entä muistaako joku, kun jenkkikäsikirjoittajien lakon aikana Conan, Jon Stewart ja Stephen Colbert ottivat toisiltaan turpiin? Nytpä tajusin mikä sen viimeisen pysäytyskuvan inspiroi.)

* * *

Kiitospäivä oli 13. päivä, ja koska en ole tottunut sitä juhlimaan, en tehnyt mitään erikoista. (Paitsi että sitä edeltävänä lauantaina oltiin Courtneyn luona ja kivaa oli.)

Kaikki liiketoiminta rullasi myös kiitospäivänä, mitä en ollut osannut odottaa. Pidän valtavasti siitä, että täällä on käytännöllisesti katsoen kaikki auki ihan joka päivä (vaikka monet kaupat tietysti sulkevat aikaisemmin la-su kuin arkena). Hieman keskiverrosta poikkeavaa päivärytmiä seuraavana ihmisenä arvostan täällä nykyisessä olinpaikassani suuresti esimerkiksi naapurin ”Prisman” JOKApäiväistä klo 23:n sulkemisaikaa, mutta harmittelen bussien aikaista yöpuulle vetäytymistä yms.
Tietysti ymmärrän että täällä on useamman valtion verran enemmän ihmisiä kuin Suomessa pyörittämässä kauppoja iltamyöhään. Muutosta kotimaan aukioloaikoihin en jaksa vaatia, onhan sitä tähänkin asti hengissä selvitty — tarkoitan vain että ”yöttömästä yhteiskunnasta” valittavilla ei ole murjotukselleen kunnon perustelua, sillä YY:tä ei vielä ole olemassakaan.

* * *

Niin pitkä kirjoitustauko on ollut etten muista mistä halusinkaan kirjoittaa… Mutta jo mainitsemastani torstaista jatkaakseni, historiassa siis käsiteltiin Chuck Jonesia. Saman päivän koe edellisen viikon asioista meni multa aivan myttyyn, mutta seuraavan varmaan suoritan suvereenisti, koska kamuni, joka oli kipeänä, oli värvännyt minut tekemään tunnin aikana mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja. Yritin kirjoittaa yksityiskohtaisemmin kuin koskaan, sillä itsekin olisin murtunut jos en pääsisi torstaina kouluun.
Valikoidut piirretyt Jonesin koko uran ajalta kuvastivat ohjaajan kehitystä Disneymäisestä tyylistä neulanterävään ajoitukseen, vahvoihin poseerauksiin, taustojen ja animaatiohahmojen kanssakäyntiin jne. The Dover Boys tosiaan sujahti suosikikseni nopeammin kuin ajoasu Dan Backsliden ylle, ja sen tyylitelty animaatio (asennosta toiseen salamannopeasti, asentojen välissä tavallisten inbetweenien sijasta ”smear drawing”eja, jotka venyttävät hahmoa animaatioidenkin mittapuulla groteskisti ja lähes havaitsemattoman nopeasti) kelpaa tietynlaiseksi symboliksi Jonesin roolista animaatioinnovaattorina. Yhtä suuri kiitos Dover Boysin lumosta kuuluu Warner Bros.in luottoäänelle Mel Blancille Backsliden repliikkien tulisesta, empimättömästä ylilyönnistä.

Mutta mikä poissaolevaisen kannalta vielä surullisempaa, iltapäivän designtunnilla käytiin käsiksi Super Sculpeyyn. Viime viikolla designissa luonnosteltiin ns. arkkityyppihahmoja, joista piti valita yksi turnaroundin (rotaation) sekä maquetten (patsaan) aiheeksi. Tänään kaikki saivat turnaroundistaan palautteen (omakehuvaroitus! Turnaroundini ei kaipaa ainoatakaan parannusta!), ja sitten John päästi ääneen Animation Adamin, Resident Sculpey Expert:in.

Kesäkurssilla raadoin saadakseni muovailtua kallon, Skull-pyn. Kokonaisen hahmon muovaileminen vaikutti minusta vaikeammalta, mutta myös mielenkiintoisemmalta. Varsinkin kun jonkin verran on alkanut tykätä siitä itse keksimästään hahmosta ja opettajana on joku, joka on tehnyt patsaita vuosia, elävänmallinopettajan sijasta. Skullpyn kohdalla tekemäni virheet ovat myös opettaneet minua muutamissa pikkuasioissa (ainakin siinä, ettei foliossa kannata pihistellä). Adam kertoi hyviä vinkkejä mm. muotoilutyökalujen valmistamisesta itse, patsaiden jalustojen ”lavastamisesta”, hiusten, vaatteiden, turkin, höyhenten, suomujen tms. muovailemisesta… Hänen näytille tuomansa valmiit patsaat ja jalustat olivat upeaa työtä. Olin aiheesta paljon innostuneempi kuin toissakesänä. Seurasin kyllä koko ajan tiiviisti, mutta valitan, etten jaksa kirjoittaa tässä kaikkia neuvoja. Yritän sujauttaa niitä väliin jos kirjoitan oman muovailuprojektini edistymisestä — tosin hahmollani ei ole höyheniä, turkkia eikä edes hiuksia, joten kaikki vinkit eivät ehkä tule esille, mutta ne olivat silti niin mielenkiintoista kuultavaa, että yritän parhaani.

Yksi jippo, jota en varmaankaan ole itse pitkään aikaan kokeilemassa, mutta joka oli niin vaikuttava, että se on pakko mainita: Adam oli käyttänyt lentolisko-maquetten siipien materiaalina kumihanskasta leikattua palasta, joka oli liimattu pikkutarkasti patsaan siipien luiden päälle ja lopuksi koko komeus oli maalattu, niin ettei sculpeyn ja kumin välistä saumaa huomannut. Se oli harvinaisen uskottavan näköistä. Me oltiin tunnusteltu niitä siipiä tovi eikä kukaan ollut arvannut että ne olisi voitu tehdä kumihanskasta, tai edes ilmapallosta tai muusta sellaisesta, ennen kuin Adam kertoi meille. Tunnin juoni oli suurelta osin se, että sculpey-tuunauksen tarpeessa kannattaa etsiä välineitä kotoaan ennen kuin lähtee askartelukauppaan maksamaan itsensä kipeäksi.

Kyseisellä tunnilla en vielä ehtinyt muuta kuin tehdä hahmolleni rangan paksuhkosta rautalangasta ja täytteet foliosta, eli en vielä edes avannut sculpey-pakettiani. Mutta sculpey-patsaisiin pätee opettajiemme mukaan sama periaate kuin hahmodesigniin: tärkeintä on, että poseeraus ja rakenne ovat kunnossa. Poseeraamista helpottaa rautalankainen ”luuranko” (raajoja voi väännellä eri kulmiin, hahmoa voi taivuttaa jne. — jopa tietyssä määrin sculpeyn lisäämisen jälkeen) ja mahdollisimman suuri osa rakenteesta kannattaa yrittää tehdä foliokerroksilla eikä sculpeylla siksi, että sculpey kuulemma paistuu parhaiten, jos se on noin neljännestuuman paksuista (sitä paitsi siinä ei mene sculpeya turhaan hukkaan). Askartelu on kivaa. Kirjoitan muovailuyritykseni etenemisestä lisää tässä joskus.

…monen makuisista kakuista!

Ei oikein ole varteenotettavia uutisia matkaan liittyen. Näin siis toimitan tyhjää:

* * *

Yahoo! linkitti eilen omasta mielestäni mielenkiintoiseen artikkeliin/haastatteluun (ja itse asiassa vasta tämän uutisen myötä kuulin ensimmäistä kertaa Salon.com -nettilehdestä, pitäis ehkä ruveta sitä selailemaan, jos tämän kirjoituksen tasosta voi mitään päätellä) pariskunnasta, joka (melkein) asui vuosia amerikkalaisessa ostoskeskuksessa.

Four years after the mall opened, Yoto, Townsend and six friends in their art collective, called Trummerkind (”children of the ruins” in German), vowed to spend a full week at the mall that had transformed their city, to use the mall as an actual public space while surviving sans commerce.
”The mall has something really positive to offer, something that has nothing to do with shopping,” Townsend told me.
”What is it?” I asked.
”I don’t know — that’s what I moved there to find out.”

Rahtasivat alkuun välttämättömimmät huonekalunsa ostoskeskuksen ”rivien väliin” pudonneeseen hylättyyn varastotilaan, jossa viettivät öitä, ja jota he alkoivat muunnella oikeaksi asunnoksi, ja päivät he viettivät ”tutkimusmatkaillen”. Projektin mediajulkisuuden lopulta paisuessa sala-asujien paljastuminen ja häätö olivat vääjäämättömät. Artikkelin lopussa mainitaan myös koomikko, joka muutti tämän vuoden alussa viikoksi asustelemaan New Jerseyssä sijaitsevaan IKEAn myymälään kyseisen ketjun tuotetulvan ”hämärrettyä rajaa hänen oman kotinsa ja huonekalukaupan välillä”, IKEAn asettumatta hiukkaakaan poikkiteloin.

* * *

Moni länsimaiden asukki on taatusti leikitellyt ajatuksella tavaratalossa, kirjastossa 🙂 , museossa, kuulemma jopa kirkossa tms. asumisesta tai yökyläilystä, vähintäänkin lapsuudessaan. (Useimmilla tähän ajatusleikkiin kuuluu erottamattomasti se, että jos asuisi kaupassa saisi jostain mystisestä syystä käyttää kaikkia myynnissä olevia tavaroita ja elintarvikkeita parhaaksi katsomallaan tavalla… Juuri mainitun artikkelin henkilöt viettivät silti vierailunsa varsin lainkuuliaisesti.)

Tuo tosiasia saattoi osaltaan varmistaa myös Night at the Museum eli Yö museossa -elokuvan (laatuun nähden suhteettoman) menestyksen. Taka-ajatus yksinkertaisesti on ikään katsomatta kutkuttava, vaikka lopullinen elokuva osoittautui mitäänsanomattomaksi ja komedianakin kirvoitti todelliset mahanaurut vain yhdessä ainoassa kohtauksessa. En esimerkiksi jaksanut tuntea elokuvan intoa museoesineiden henkiinheräämisestä kun päähenkilökin suhtautui siihen niin tavattomana riesana.
Minulle yö museossa -set-up toisi ensimmäisenä mieleen pikemminkin tiivistunnelmaisen mysteerin. Mutta helpotuksekseni elokuva ei onnistunut romuttamaan lapsuudenkuvitelmiani yön autioittamista julkisista rakennuksista. Tuleva jatko-osa ei liene kovakaan pettymys, kun sitä katsoo ensileffan avaamasta näkökulmasta: ei katsojien kenties vuosikausia muhineen mielikuvitusjuhlan kuvittajana (vaikeaahan sille olisikin vetää vertoja) vaan historiallisparodisena (<- erittäin kevyellä tavalla) äksönkomediana.

Ja sitä paitsi, jatko-osassahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

* * *

Lainasin Wodehouse on Wodehousen kirjastosta noin kymmenettä kertaa. Oikeastaan kyseessä on kolmen kirjan yhdistelmäpainos, josta luen aina kaksi viimeistä kolmasosaa (Performing Flea ja Over Seventy) ensin, ellen jopa jätä niitä lukematta, ja viimeiseksi — jälkkäriksi — luen ensimmäisen kolmasosan (Guy Boltonin kanssa kirjoitettu Bring On the Girls), koska se on kaikkein paras.
Vanha virteni: ”Pitäis jo ostaa se.” Mulla on kylläkin hirviömäinen lista kirjoja jotka odottavat ostamistaan ennen sitä, ja saavat odottaa pitkään kun tilanteeni on mitä on, ja maastamuutto vaatii leijonanosan energiastani SEKÄ jo valmiiksi vähistä rahoistani, puhumattakaan lähiomaisteni rahoista. Apua, alan masentaa kaikkia, äkkiä siihen varsinaiseen ASIAAN: onneksi opiskelijaviisumihakemukseni Kanadaan ei vaatinut niin perusteellisia tietoja kuin P.G. Wodehousen viisumi Yhdysvaltoihin vuonna 1949.

I also had to have X-Rays done on my chest, I suppose to prove that there was nothing deleterious inside it. I took the X-Rays home and stored them in a cupboard, and on arrival at the American Consul’s at Niagara Falls found that I ought to have brought them with me and couldn’t get my visa without them. It seemed for a moment what we French call an impasse, but fortunately the Consul was a splendid fellow and let me wire to the Ellis Island doctor, asking him to wire back that I was OK. When the doc’s wire arrived, saying that my chest was the talk of New York and had five stars in Baedeker, I was given my visa.

* * *

Hyvähyvähyvähyvähyvä. The Daily Shown JA The Colbert Reportin jaksoja voi nykyisin katsoa kokonaisina thedailyshow.comissa (tiedän, olen myöhässä kertoessani tämän, mutta enhän minä tässä mitään uutisblogia pidä). Erinomainen asia, vaikkakin jaksoissa on muutama mainos mukana. Mainokset sisällytetään lähes samoin kuin southparkstudios.comissa — odotettavissa, kaikki kolmehan ovat Comedy Centralin ohjelmistoa.

Siellä Tropic Thunder -elokuvan trailerin osuessa ohimennen silmiini en kiinnittänyt hirveästi huomiota näyttelijöiden nimiin, joten olin sanalla sanoen tyrmistynyt nähdessäni pian Tropic Thunderin leffajulisteen jossa ne lueteltiin ja yksi niistä oli Jack Black — trailerin perusteella kun olin (tosijuttu!) luullut häntä PHILIP SEYMOUR HOFFMANIKSI❗ ROHAHAHAHAHH voitteko uskooooo…

Hoffman, HBOn Empire Falls Black, Tropic Thunder

* * *

Ja Tropic Thunderissahan on Bill Hader. Hurraa Bill Haderille.

Hader ei ole ainoa loistava syy katsoa seuraava lyhyt mukadokumentti The Stingin (Puhallus) ääniraidan uudelleenmasteroinnista. Lupaan että naurattaa.

Sounds Good to Me: Remastering The Sting

”My friend Gerbils Chow played the role of Paul Newman’s character, which was a huge kick for that little guy… Now, on the surface of it you’d think it was a hindrance to have a Chinaman who doesn’t speak any English play Paul Newman but — seamless. Totally seamless.”

Aivan ensimmäisenä: FOO FIGHTERS TULEE KESÄLLÄ PROVINSSIROCKIIN!

Ääääääää! Pitää muistaa hengittää välillä. Ääääääääää!
Aiemmin ehdin jo kirjoittaakin että FF on bändi jota olen (sanotaanko vaikka) fanittanut pisimmän ajan elämässäni Manhattan Transferin lisäksi ja ettei se ole koskaan ollu AIDOLLA keikalla Suomessa. Joten vaikka en tosiaan kuulu festivaali-ihmisiin, LÄSNÄOLO ON PAKOLLINEN. EEEEEEEEE!!!

…I’ll wait to hear your final call …bet it all

* * *

[Jäsentämättömyysvaroitus!
Spoilerivaroitusta ei tarvita, sillä jos et vielä tässä vaiheessa elämääsi ole Prinssi Kaspiania lukenut, se ei selvästikään kiinnosta]

Pari postausta sitten pääsin Narniasta märehtimisen makuun. Seuraavana Narnia-elokuvanahan leffateattereihin tulee kesällä Prince Caspian (Prinssi Kaspian), joka onkin luonteva jatko-osa (The Lion, the Witch and the) Wardrobelle (ja josta olen aivan liian innostunut käydäkseni normaalista. Jo tämä kuva aiheuttaa minulle hikan).
pcstills_narniawebcom.jpg

Itse ainakin pidän Narnia-sarjan alkuperäistä julkaisujärjestystä parempana kuin kronologista järjestystä: …Wardrobe on jännittävämpi avaus satumaahan kuin The Magician’s Nephew (Taikurin sisarenpoika); kun taas Pevensiein tempautuminen Narniaan vain huomatakseen heidän siellä viettämänsä ajan muuttuneen hädin tuskin muistetuksi, vuosituhannen takaiseksi taruksi on kiehtovampi jatko Wardrobelle kuin The Horse and His Boy (Hevonen ja poika).

Kyseiseen aikakupruun liittyy niin monia ajatuksensiemeniä, että niin Pevensien perheen kuin varsinkin Kaspianin kokemusten kuvitteleminen kirjaa lukiessa kutkutti lapsena (ja edelleenkin) ihanasti mielikuvitustani. Pevensiet eivät ainoastaan ole jo kertaalleen muuttuneet aikuisista lapsiksi (mahtoiko heistä tuntua siltä kuin he olisivat aikuisia lasten ruumiissa? Miltä tuntuisi kasvaa aikuiseksi kaksi kertaa, kahdessa eri ulottuvuudessa?), vaan heidän ”manaamisensa” Narniaan on Kaspianille sama juttu kuin jos Kuningas Arthur palaisi nykymaailmaan. *| Ajattelin millaista olisi, jos olisi kuullut koko ikänsä sankaritarinoita joiden ei voi varmasti tietää olevan totta, ja jos epätoivoisessa tilanteessa, viimeisenä mahdollisuutena, päättäisi pyytää apuun jotain legendoja, ja ne ilmestyisivät OIKEASTI. Eivätkä ne olisikaan mitään supersankareita vaan itseäsi nuorempia.

Ehkäpä minä olen vain vähään tyytyväinen — itse asiassa tiedän olevani — mutta minulle tuo ajan kulun, totuuden ja myyttien (sekä ”tosimaailman” että narnialaisten näkökulmasta) kiehunta riittäisi jo yksinään innostumisen syyksi. Lisäksi pidän kyllä Caspianissa niin monista muistakin asioista, että jos pääsen näkemään ne yhtä hyvin toteutettuina kuin …Wardrobessa, mainiota:

  • Caspianiin on päätynyt hiukan enemmän pimeyttä ja vaaraa kuin Wardrobeen. Päitä putoilee tekstissä välillä niin …niin mutkattomasti, niin sivumennen kirjoitettuna, että tekstin jämptiys ja tiiviys moisten veritekojen kuvaamisessa tuntui aikoinaan melkein järkyttävältä. Mutta silti ne kuuluvat juuri sellaisinaan tähän tarinaan. Tästä ei voi tulla ihan yhtä pienille suunnattua kuin ensimmäinen Narnia-elokuva oli. Jos kauhunäyt on jätetty pois eli kässäri on kesytetty lisäkatsojien toivossa, murjotan.
  • Kohtauksen lyhyydestä huolimatta, Caspian sisältää värisyttävimmän ihmissusikohtauksen Tarinaa vailla loppua **| edeltävässä lastenkirjallisuudessa. (”Olen nälkä. Olen jano…”) Koko kohtaus kuuluu selkeästi kirjan huippuhetkiin oli ihmissutta tai ei.
  • O-jee uskollinen Edmund.
  • Parikin rakastettavaa hahmoa. Hiiri Riipitsiip (engl. Reepicheep), joka saa aina taistella isompien eläinten ennakkoluuloja vastaan eikä siksi ole tottunut ottamaan mitään itseensä kohdistuvia vitsejä köykäisesti, on liioittelevassa kunniantunnossaankin pohjimmiltaan niin hyväsydäminen ja uskomattoman rohkea, että on todennäköisesti suosikkihahmoni sarjassa. (Ja Riipitsiipin ääneksi on huhuttu Eddie Izzardia, mikä kuulostaa todella lupaavalta. Varmasti tuo rooliin jotain sellaista mitä kenelläkään muulla näyttelijällä ei ole, mutta oi kunpa ulkonäön kanssa ei ruvettaisi liikaa söpöstelemään.)
    Myrtsi Piipari -kääpiö (Trumpkin) on unohtumaton ensitapaamisesta lähtien.
    Kaspianiin, kuten jo sanoin, on puolestaan kivaa samaistua hänen päästessään tapaamaan satuiluksi luulleensa olennon toisensa jälkeen.
    En vielä sataprosenttisesti tue päätöstä, että Kaspianiksi otettiin vanhempi näyttelijä kuin kirjan hahmo on — mutta toisaalta ensimmäisessä elokuvassa kirjan ja käsikirjoituksen väliset muutokset yllättivät monesti toimivuudellaan, joten ehkä tällä kertaa ei tarvitsisi niinkään paljon stressata.

Seuraa loistava video ”Death Star Canteen”, jonga jogu on tehnyt legoanimaationa Eddie Izzardin stand-up -vitsin pohjalta. (Huom: englanniksi.)

Hauskinta, mitä olen tällä viikolla nähnyt — kannattaa katsastaa saman legofanin muutkin Izzard-videot! ”Horses” on hulvaton.
Jos jokin yleensä Riipitsiipin onnistuu pilaamaan niin ei ainakaan Izzard.

*| Ah, aikatemppuilu.
Tuli sellainen hassu ajatus mieleen, että entä jos aika on kuin palapeli, niin ettei ole väliä milloin minkäkin palan laittaa paikalleen, kunhan ne menevät oikeisiin paikkoihin? Jos jollekin palalle ei vaan millään löydä paikkaa eikä edes saa selvää mikä kuva siinä on tarkoitus olla, niin kunhan keskittyy hetken jonkin toisen kohdan kokoamiseen sekin pala osuu sitten johonkin sopivasti ihan kuin itsestään.

**| Ehdottomasti mainittava: jos pidät Narnia-kirjoista, pidät vielä enemmän Tarinasta vailla loppua.

HALF-PIPESSA!

Eli koulun verkon elpymisen kunniaksi jaan pari jo aiemmin mainitsemaani animaatiotehtävää tältä kurssilta — vaikkeivät ne näin kompressoituina aivan parhaimmillaan olekaan.

Dialogitesti. Repla on peräisin Wallace ja Gromit -pätkästä A Close Shave (Läheltä piti):

Anijam-osuuteni, valitettavasti ilman ääntä:

* * *

(Eivät näy kaikissa RSS-feed readereissa.)

Arkisto