You are currently browsing the tag archive for the ‘Waking Sleeping Beauty’ tag.

Parasta palata SPARK -tarinoimiseen ennenku normaalielämä vie mennessään ja unohdan juhlatunnelman.
Sori kun kerron niin typistetysti edelliseen postaukseen verrattuna, mutta elelyni on hirvittävän kiireistä. Ei olisi pitänyt kirjottaa niin yksityiskohtaisesti Baenan esityksestä, nyt jokainen sitä seuraava kirjoitus herättää niukkuudellaan syyllisyydentunteeni…

* * *

SPARKin avajaisiltana, keskiviikkona 8. päivä, esitettiin kaksi Disney-aiheista dokkaria, kuten ehdinkin aiemmin lyhyesti mainita.

Eka oli Ted Thomasin (Frank Thomasin pojan) ohjaama Walt & El Grupo, joka keskittyy Disneyn ja pienehkön artistiryhmän eräänlaiseen ”hyväntahdonmatkaan” Etelä-Amerikkaan 40-luvun alussa. Thomas jr. itse kertoili ensin elokuvasta — ja vastaili yleisön kysymyksiin, joita on valitettavasti taas vaikeaa muistaa. Yksi taisi olla, mitä muistoja Thomas jr:llä oli itse Disneystä (en jaksa kirjoittaa ylös — Thomas jr. oli Waltin aikana niin nuori ettei tämän kanssa mitään syvällisiä keskusteluja käynyt) ja kysyttiin myös Walt & El Grupon DVD-julkaisusta, joka on tulossa piakkoin, ja mukana on ekstramateriaaliakin. Vaikeaa kylläkin keksiä mitä ekstroja sillä voisi olla, kun koko filmi itsessään on periaatteessa ekstramatskua Saludos Amigos- sekä The Three Caballeros -elokuville! 😛

Omasta mielestäni leffa oli varsin kiinnostava. Ei ehkä useamman katsomiskerran arvoinen, mutta aihe oli niin vähän tunnettu (…ainakin itselleni), että miellyttävät yllätykset olivat tiheässä. Matkalta on hyvin vähän filmattua materiaalia, ymmärrettävästi, joten suurin osa elokuvasta keskittyi stilleihin, niin valokuviin kuin matkalla syntyneisiin luonnoksiin. Kenties parasta antia oli leffassa leppoisina stilleinä brasilialaisten rytmien säestämänä esitelty konseptitaide, jota ei tuolta ajalta Disney-studion historiassa hirmu usein pääse näkemään: luonnoksia, hahmodesigneja, vesivärimaalauksia, pieniä sarjakuvia, karikatyyreja matkalaisista itsestään sekä heidän kohtaamistaan paikallisista.

Ja niin se vain on, että tuon ajan animaatioita katsellessa on melkein mahdotonta olla hymyilemättä.
Vaikka reissussa oli mukana liuta legendaarisia Disney-artisteja kuten Mary & Lee Blair, Norm Ferguson ja tietysti Thomas vanhempi, mieleeni painui jostain syystä erityisesti Herb Ryman. Ryman oli layout-artisti josta en hienoiseksi häpeäkseni muista ollenkaan kuulleeni aikaisemmin mutta joka vaikutti elokuvassa mm. piirrostensa puolesta hyvinkin inspiroivalta tuttavuudelta (ja vanhoista valokuvista päätellen näytti aivan Jimmy Carrilta). Matkaseuran jokainen jäsen, todistelivat paikalliset haastatteluissa, olivat ”ammattilaisia hymyn nostattamisessa”, Ryman yhtenä etunenässä. Ei vain piirtämällä (vaikka jokaisesta konseptiluonnoksesta paistoikin tavalliselle taideopiskelijalle melkein lannistava omistautuminen ja oman itsensä hukkaaminen kynän heilutteluun) vaan koko luonnostaan. Elokuvan näkemys, tai ainakin yksi niistä, jos nyt saan näin henkilökohtaisesti kiteyttää, oli että paras luonne animaatioammattilaiselle on nauttia niin paljon työstään, että haluaa saada ihmiset osallistumaan innostukseensa.

Löpinäni dokumentista jätti varmaan toivomisen varaa, joten suosittelen tätä Leonard Maltinin ytimekästä artikkelia jos haluatte saada paremman käsityksen elokuvasta. Voitte tietty käydä myös dokkarin virallisella nettisivulla.

Leffan jälkeen oli pienen tauon paikka. Menin aulaan vastaan paria entistä luokkakaveriani, jotka olivat hankkineet liput vasta illan toiseen elokuvaan ja joille yritin siis kertoa mahdollisimman paljon El Grupo -dokkarista vartin kestävän tauon aikana. Tarjolla olisi ollut ilmaista juotavaa, mitä en älynnyt kuin vasta seuraavana päivänä, koska kukaan ei ollut sanonut eikä sitä oltu missään ilmoitettu. Vähänkö harmitti. Mökötys ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska illan seuraava dokkari oli edellistäkin odotetumpi Waking Sleeping Beauty.

Edellisen leffan verkkaisesta ja trooppisesta tunnelmasta sukellettiin hyisiin, myrskyäviin aaltoihin. Tämä dokkari myös piti yllä kiivaampaa tahtia ja mahdutti lyhyeltä tuntuvaan kestoonsa paljon enemmän kuin El Grupo — mutta se sopi kyllä aiheeseen. Käsitelty ajanjakso oli hämmentävä ja houreisen kiivastahtinen muutenkin. Waking Sleeping Beautya ei SPARKin tavoista poiketen esitellyt kukaan elokuvanteossa mukana olleista, vaan vancouverilainen filmihistorioitsija, ja hänkin lyhyesti.
Disney-studio nousi kahdeksankymmentäluvun kaaoksesta rankkojen, jopa äkkipikaisten päätösten, vallanvaihdosten, näytön paikkaa janoavan uuden taiteilijasukupolven sekä piirretyn musikaalin muotin kiteyttämisen myötä Pienen Merenneidon viitoittamaan menestysputkeen. Kulissien takana työskenteleville yksilöille, niin taiteilijoille kuin johtoportaallekin, hinta oli kuitenkin kova. Silti elokuva oli erittäin hauska ja koskettava ja kutsuisin sitä jopa pakkonähtäväksi. Dokumentti on todella kuvattu sisältäpäin, itkuineen ja hammastenkiristelyineen, ja vaikuttaa puolueettomalta. Useammankin katsomiskerran se varmasti kestää — moni juttu saattoi ensimmäisellä katsomiskerralla suhahtaa ohi korvien joko naurunremakan tai melkein hengästyttävän juonenjuoksun takia. Tuleva DVD hinguttaa.

* * *

Ja vaikka ehdin tuossa näpytellä vasta SPARKin ekasta päivästä, taas on niin myöhä että jätän muun festariannin suosiolla seuraavaan kirjoituskertaan.

Muuten, vielä edeltävään blogerooni palaten: SPARKin lauantai muistutti toden teolla miten paljon pidän Toy Story -sarjasta. Todennäköisyyttä uhmaten jokainen kyseisen trilogian osa on ollut edellistä parempi. Luulenpa että jos Pixar herranjestas uutisoisi tekevänsä Toy Story 4:n en edes närkästyisi (vaikka kolmosen loppu sopikin älyttömän siivosti trilogian päätökseksi) — onhan näin monen mahtavan elokuvan jälkeen jo aika lailla perusteita uskoa että Pixar onnistuisi jälleen parantamaan entisestä. Jos vielä on joku joka ei ole Toy Story 3 :a nähnyt, niin suosittelen sitä kiihkeästi.
No, tietysti päähenkilöiden suhteet tajuaa paremmin jos on nähnyt aikaisemmat elokuvat, ja suuri kaatopaikkahuipennus (OMGBYÄÄÄHH!!!) vaikuttaa vielä vavisuttavammin niihin jotka ovat katsoneet kaksi aikaisempaa elokuvaa ja ovat ”sisäistäneet” kuinka läheiset siteet näillä leluilla toisiinsa on, mitä kaikkea ne on yhdessä kokenu ja kuinka lujaks niiden ystävyys on siitä muodostunut… Mutta silti on vaikeaa kuvitella yhtikäs ketään joka ei TS3:sta tykkäis!

Siinä oli yks kohtaus (muiden muassa) jolle ulvoin ihan vimmatusti — jossa Andy jättää äiskälleen hyvästejä kun on lähdössä collegeen — koska SE ETTÄ MÄ OON MISSÄ TÄLLÄ HETKELLÄ OON ja oon onnellisempi kuin vielä koskaan ei olisi mitenkään mahdollista ilman äitiä ja iskää, enkä millään sanoilla pysty selittämään miten kiitollinen mä niille oon että ne autto mua lähtemään!

Sitä vois ajatella ettei tää nyt niin ihmeellistä oo, olla jossain taidetarvikekaupassa töissä ja katella välissä elokuvia, pläh, edes silloinkaan jos sais katsella ja kuunnella paria erinomaista animaattoria ihan kasvokkain, joten miten mä välitän kuulijalle/lukijalle sen miten satumaiselta se musta tuntuu?!

Toivon että onnistuisin metsästämään tällä puolella merta jonkun animaatiotyön (jesss, työluvan pidennys tuli juuri tänään postissa) jotta saisin laittaa täällä täytäntöön sen minkä oon oppinut täällä, sen mitä rakastan tehdä. Mutta jo ilman sitäkin kaikki Capilanossa oppimani on kuin lahja tähdiltä — vaikka en ikinä onnistuisi saamaan mitään animaatiotyötä, saati lähtemään Opuksesta, tai ainoa maa jonka maahanmuuttoviranomaiset minut pitkän päälle huolisivat olisi Suomi. On tyrmäävää kuinka kauas tästä tunteesta jäävät aataminaikaiset graafisen viestinnän opintoni. Olin toki innoissani päästyäni sitä opiskelemaan.
Mutta kertaakaan niiden vuosien aikana ei tuntunut tällaista varmuutta siitä (ja iloa siitä), että ne olisivat jollakin tavalla perustana mun loppuelämälle. Toisin on Capilanossa viettämäni kahden vuoden laita.

Nyt eron huomaa päivänselvästi, vaikka jos mulle olisi siitä kerrottu pari vuotta sitten, en olisi edes osannut ruveta kuvittelemaan sitä. Vähän niinkuin olisi mahdotonta kuvitella millainen lahja lukijoille Patrick O’Brianin kirjat ovat, jos ei ikinä itse ole niitä lukenut.

Huh kun aika rientää — SPARK -animaatiofestivaali on jälleen luonamme! Mutta aikaisemmista vuosista poiketen, tällä kertaa minulla on sekä aikaa (kun en askartele koulutöitä) että rahaa (koska mulla on oman alan ulkopuolinen ”päivätyö”) KÄYDÄ JOKAISESSA SPARK-TAPAHTUMASSA joka mua sattuu vähänkään kiinnostamaan! Tuntuu sellaselta luksukselta ettttTÄ!
Tänä iltana se jo alkaa. Kaksi Walt Disney -studiota käsittelevää dokumenttileffaa ja ennen niitä ilmaista ruokaa, juomaa ja kiertelyä… Tosin ei SPARKin jokavuotisessa tapahtumapaikassa, Vancity-teatterissa, paljon kiertämistä ole, vaikka muuten hieno paikka onkin. Pari koulua ja kirjakauppaa oletettavasti asettaa kojunsa taas leffateatterin aulaan ja me nörtit katellaan varpaitamme.

Tämäniltaiset dokkarit ovat Walt & El Grupo sekä definitiiviseksi ”Disneyn renessanssi” -dokumentiksi nimitelty Waking Sleeping Beauty, joka keskittyy studion vaikeuksiin 80-luvulla sekä Pientä Merenneitoa seuranneeseen uuteen nousuun. En ollut aikaisemmin tiennyt El Gruposta mitään, mutta kuvauksessa sanotaan että se dokumentoi Etelä-Amerikan kierroksen jonka Disney sekä pieni ryhmä hänen animaattoreitaan teki 40-luvulla, ja jonka tuloksia olivat elokuvat Saludos Amigos sekä The Three Caballeros. Koko touhu kuulosti niin oudolta että mun oli ostettava lippu tuohon elokuvaan.

SPARK-leffaesityksiä edeltää yleensä alustus joko filmin ohjaajalta tai siinä työskennelleiltä animaatioammattilaisilta, kuten torstaina esitettävästä Aardmanin Chicken Run (Kananlento) elokuvasta tarinoiva animaattori Teresa Drilling. Tajusin lippujen ostoa miettiessäni, etten ole sitten sen ensi-illan katsonut Kananlentoa toistamiseen, joten ehkä nyt olisi korkea aika… Vaikka muistelinkin, ettei se kolahtanut minuun läheskään samoin kuin muut Aardmanin tuotokset.

Kaikkein vaikuttavimmat tämänmoisista esityksistä keskittyvät kuitenkin lauantaille, jolloin ei nähdä kokoillan elokuvia, vaan päivä on varattu making of -esityksille Disneyltä ja Pixarilta, sekä Vancouver-keskeiselle animaatiopaneelille. Pixarilta paikalla ovat Teddy Newton valottamassa lyhärin Day & Night tekoprosessia sekä animaattori Carlos Baena (jonka jälki säväytti mm. The Incredibles :issä) kertomassa Buzz Lightyearin ”espanjalaisasetuksista” Toy Story 3 :ssa. Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun Conan tuli Vancouveriin!

Mutta missä on Dreamworks? No, How To Train Your Dragon :ille on pyhitetty koko perjantai. Vaikka tykkäsinkin melko tavalla elokuvasta niin luokkakavereideni palvonta sitä kohtaan alkaa jo tuntuvasti ärsyttää minua (ei sen tarina nyt niin epätavallisen hyvä ole ja vaikka useimmat hahmodesignit ovat upeita, joukkoon mahtuu hutejakin — kuten Astrid, joka näyttää kävellessään tyhjältä vessapaperirullalta jolle on tuikattu kädet, ihan kuin joku viisivuotiaan askarteluprojekti), mutta silti sen making of -paneeliin oli pakko saada lippu, ja kivahan leffa on sen perään katsoa niin ihanassa teatterissa. En vain voi ymmärtää että eräskin luokkakamuni kutsuu sitä vuosikymmenen parhaaksi digianimaatioleffaksi?! Tietysti kiva että joku muukin vaihteeksi tekee laatutavaraa kuin Pixar, mutta miten se silti ikinä voisi kilpailla tarinan tenhon puolesta Nemon tai Toy Story -sarjan kanssa, visuaalisessa outoudessa Sonyn Meatballs :in kanssa tai animaation nerokkuudessa Pixar-leffoja vastaan yleisesti?

Vaikka tapahtumiin toki mennään katsomaan elokuvia eikä esittelemään itseään, oon silti ihan jännityksissäni miettimässä mtä puen päälle, sanon tai teen… Häpeällistä. Ja voi kun ois ollu aikaa uudistaa nettisivu siltä varalta että joku työnantaja suostuis mun käyntikortin ottamaan (aika epätodennäköistähän se on mut silti)… Aion ottaa mukaan sekä käyntikortteja että valmistujaisia varten keväällä tehtyjä rintanappeja, sillä noita pinssejä on helpompaa ja ”epämuodollisempaa” antaa ihmisille kuin käyntikortteja. Kortti haiskahtaa joskus mun nenään niin feikiltä, mutta nappi menee sentään jollain lailla pienestä lahjasta.
Melkein ainoa syy miksi aloin juuri nyt edes kirjoittamaan on se, että värjään pistoksissa SPARKia varten tukkaa eikä muuta oikein viitsi tökötit päässä tehdä kuin istua tietsikan ääressä. Voih turhamaisuutta. Ja sitten yhtäkkiä ei ole mitään kirjoittamisen aihetta.

Ai niin, ”Manic Panic” -shokkivärit ovat osoittautuneet parhaiksi mitä olen ikinä käyttänyt, ne EIVÄT tahraa koko kylppäriä vaikka johonkin sattuisikin pieni pisara putoamaan! Pyyhkiytyy helposti, mutta värjää tukan ihanasti ja antaa herkullisen tuoksun, aaaaah… Eikä tukka päästä väriä tyynyihin, pyyhkeisiin ja muihin päiväkausia värjäyksen jälkeen kuten Suomessa käyttämieni shokkivärien laita oli! Enpä olisi uskonut tällaista kamaa löytäväni. Koskaan enää en muuta käytä.

Arkisto