You are currently browsing the tag archive for the ‘Wonderfalls’ tag.

(Kääk kun ei taas oo ollu aikaa…)

Aluksi asunnonvaihtoajankohtaisuuksia: kävin katsomassa sitä ”unelmakämppää” viime viikon perjantaina, ja hyvin meni. Tapasin kaksi tulevaa talokämppistäni, ja tarkistelin muutamia käytännön juttuja — ja sain kämpän, mikä ei ollut valtava yllätys mutta sitäkin valtavampi helpotus. Nykyisen asuntoni melutaso häiritsee joskus sen verran.

Muutan joulukuun alussa. Talossa asuu lisäkseni neljä ihmistä, tosin yksi on juuri nyt pitkähköllä matkalla, joten käytännössä kämppiksiä on kolme (kaks poikaa, yksi tyttö ja minä). Me kaikki tykätään ainakin sarjakuvista ja laskettelusta ja/tai lumilautailusta, joten se kuulostaa tosi lupaavalta. Ehkä me voitais järjestää joku lumirieha sitten kun palaan Suomesta tammikuun puolella. Vince (yksi tulevista kämppiksistäni) vahvisti kuulemani tiedot, että laskettelukelit eivät ole kummoisetkaan ennen joulua, vaikka vuorilla lunta onkin — liian vetistä.

Vien Bennyn uuteen kotiin vasta tammikuussa, koska olisi jotenkin noloa muuttaa kissan kanssa ja heti paikalla pyytää uusia kämppiksiä kaitsemaan sitä kun itse lähtee viikoiksi muille maille. Niinpä pyysin Ninaa katsomaan Bennyn perään vielä sen aikaa, että palaan ja ehdin huolehtia kunnolla sen ”kotiuttamisesta”.

En jaksa uskoa, että vajaan kuukauden päästä olen SUOMESSA! Täällä on niin kiire, etten juuri ehdi sitä päivitellä, mutta jos sitä joskus sattuu ajattelemaan, niin se ei mahdu päähän. Ei ole ehtinyt olla kova ikävä perhettäkään, mutta luultavasti purskahdan itkuun heti kun näen ne.

* * *

Samana viikonloppuna tein ATT:lle konseptikuvituksia sekä kuvituksen joka esiintyy JJK:n kausikorteissa vuosimallia 2009 — jo kertaalleen mainitsemani eläinmaskotin. Maskotti saattaa itse asiassa vielä muuttua, kaikkia sen ulkonäön yksityiskohtia ei ole lyöty lukkoon. Olisi kivaa päästä piirtelemään sitä muissakin yhteyksissä kuin kausikortissa.

Tämä johti valitettavasti siihen, että seuraavalla viikolla palautettava dialogitehtävä oli koko animaatio-opintojeni aikana ensimmäinen, johon en käyttänyt sataprosenttista keskittymistäni/taitoani (vaikka juttu omaa syytäni olikin), joten siitä jäi vähän pettynyt olo. Olisin kyllä pystynyt tekemään pätkästä paljon paremmankin kuin millaisessa kunnossa sen palautin, mutta toisaalta opin kantapään kautta kaikenlaista tärkeää seuraavaa tehtävää varten. Seuraava onkin ”final assignment”, viimeinen animointitehtävä ennen joululomaa, ja sen aion pussittaa. Loman lähestyminen merkitsee final assignmenteja melkein kaikilla muillakin tunneilla. Kommunikaatiotunneille täytyy kirjoittaa aivan tuhoton tehtävä, jota en edes juuri nyt jaksa muistella, niin tuhoton se on. Myöhemmin.

Elävänmallinpiirustus jatkuu ihanana.

Viime aikoina olen saanut täydet pisteet kaikissa historian minikokeissa, jee. Ai että kiinnostaa kovasti?! KIVA!

* * *

Kävin viikolla katsomassa Passchendaele :n (kanadalainen sotadraama joka todennäköisesti ei koskaan saavu Suomeen), silkasta syystä että: CAROLINE DHAVERNAS JA PAUL GROSS. Slings and Arrows (pääosassa Gross) sekä Wonderfalls (pääosassa Dhavernas) ovat molemmat sarjoja, jotka olivat kuin joku olisi tempaissut sydämeni rinnastani ja laittanut sen televisioon kaiken kansan nähtäväksi, joten niiden näyttelijät eivät voineet välttyä sankarinpalvonnaltani. Fanitan sekä Dhavernasia että Grossia IHA HULLUNA. Mutta Passchendaele, huoh… viimeistään osoittaa ettei Grossilla ole minkäänlaista makua ohjaajana, toisin kuin näyttelijänä. Tai ei ole ainakaan vielä. Eivät kaikki saa heti uransa alkupuolella taivaista taitoa. (Joo joo, tiedän kyllä ettei Passchendaele ole ensimmäinen Grossin ohjaama elokuva, mutta läheltä liippaa. Sitä paitsi Luutalätkää on melkeinpä parempi unohtaa.) Gross ja Dhavernas loistivat, kemiakin tuntui säihkyvän filmin loppupuoliskolla, ja juonen idea oli minulle äärimmäisen kiehtova — päähenkilöiden vaikeat valinnat varsinkin. Mutta omasta mielestäni kompastuskiveksi muodostui juuri Grossin luotaantyöntävä tyylitajun puute, muutamissakin kohtauksissa. EN tarkoita luotaantyöntävällä ällöttävää tai väkivaltaista. (Olen turtunut moiselle. Ja kyseessähän on sentään sotaelokuva, mitä muuta voisi odottaakaan?) Tarkoitan— no en oikein voi tämän lyhyemmin selittää, mitä tarkoitan:

[SPOILEREITA]

Taustatiedoksi elokuvasta: Grossin esittämä kanadalainen kersantti kotiutetaan haavoittuneena ensimmäisestä maailmansodasta ja rakastuu Dhavernasin esittämään sairaanhoitajaan. Hoitsun ja hänen nuoren veljensä isä oli saksalainen, joten heitä lähes vainotaan kotikylässään. Tästä ”polttomerkistä” tulistuneena pikkuveli, vaikka onkin vaikeasti sairas ja siksi asevelvollisuudesta vapautettu, keplottelee terveen paperit ja ujuttautuu armeijaan. Sairaanhoitaja on tietysti murtunut, koska on varmaa, että veli kuolee taisteluissa. Kersantilla on mahdollisuus palata sotaan väärällä nimellä voidakseen suojella kiinnostuksensa kohteen veljeä. Dilemma: jäädäkö naisen luo mutta lähettää tämän veli lähes varmaan kuolemaan, vai lähteä takaisin sotaan, josta juuri nipin napin itse selvisi yhtenä kappaleena kotiin, kun on mahdollisuus pelastaa ”love interestin” veljen henki? Samanmoinen dilemma sairaanhoitajalla — jos mies ei lähde takaisin sotaan, veli kuolee, mutta jos mies lähtee sotaan, molemmat saattavat kuolla.

No, kersantin päätöstä ei tarvitse kauan miettiä. Sodan tuoksinassa yleisö aprikoi, kumpi olisi kauheampaa Dhavernasin roolihenkilölle: ainoan perheenjäsenen kuolema vai rakastetun kuolema, koska jompikumpi on vääjäämätön. (Kyllä tuo kysymys koukuttaa ainakin minut leffan maailmaan.) Siinä siis valmistelu.
KOHTAUS: tappamista ja kuolemista! Myrsky! Mutaa ja verta (hyvin Henry V :mäistä)! Pikkuveli kaatuu. Tuliko vastaus tässä?! (Romantikko yleisössä huoahtaa syyllisin ilmein: sääli poikaa, mutta hei, rakkaus saa sittenkin mahiksen.)
Ajattelematta mitään muuta kuin rakastettuaan ja suojeluslupaustaan, mies ryntää henkensä vaarantaen (oumaigaad eikä! Heittääkö ne molemmat veivinsä!) hakemaan pikkuveljen ruumista, joka on juuttunut puurakennelman päälle. Puurakennelma sattuu olemaan ristin muotoinen.

SITTEN GROSS RAAHAA LOPUTTOMALTA TUNTUVAN AJAN RISTIÄ SELÄSSÄÄN TAISTELUKENTÄN YLI, SADE HÄLVENEE JA VALAISTUVALLE TAIVAALLE KAARTAA YKSINÄINEN HAUKKA.

Pläts, puolentoista tunnin verran mukiinmenevää elokuvaa kerralla vessanpöntöstä alas. En pysty kirjoittamalla kuvaamaan, miten toteutuksen mauttomuus imuroi pienimmänkin vaikuttavuuden ja koskettavuuden epäitsekkäästä ja okei, sankarillisesta, teosta, jonka olisi pitänyt olla filmin suoranainen huippuhetki. Kuulostaako tuo teistä yhtään niin typerältä kuin se minun katsomanani oli? Ei leffa vielä siihen loppunut, mutta maku meni jäljellä olevastakin materiaalista tuon nähtyäni.
Ei näin! 😦

* * *

Wonderfallsista sopivasti aasinsilta Pushing Daisiesiin, joka on ollut kakkoskaudella niiiiiin suunnattomasti parempi kuin jo valmiiksi nautittavalla ykköskaudella, että halusin pillittää kuullessani, että kakkoskauden kolmastoista jakso jää sarjan viimeiseksi! Voi vitsit! Fuller on kai edellisessä elämässään tehnyt jotain kauhistavaa ja julmaa, kun niin monet hänen luomuksistaan MURHATAAN! Ja niin olen tehnyt minäkin, koska rakastan sekä Wonderfallsia että Pushing Daisies :iä ja ne loppaistiin niin raa’asti. Kuten voitte arvata, PD:n viimeinen jakso ehdittiin kuvata jo ennen kirveen putoamista ja LUONNOLLISESTI sitä huhutaan cliffhangeriksi. Aaarrrrgh, nyt kirottaa!
Miksei Fuller voi olla kuin Joss Whedon ja alkaa tehtailla elokuvia sarjoistaan ja jatko-osia sarjakuvamuodossa? [EDIT: Hurraa 😀 Do iiitttt! Doooo iiitttttt! ]

Mulla on sarjaa ikävä jo nyt. 😦

* * *

Liikaa surunaamoja. Vaihdetaanpa aihetta…

Mahtava ilta. Oli kivaaaaaa! Palasin juuri katsomasta Quantum of Solacea parin kaverini kanssa (luokkakavereita, mutta nykyisin myös sanan varsinaisessa merkityksessä kavereita). Tykkäsin siitä huomattavasti enemmän kuin Casino Royalesta, joka oli ihan hyvä.

Craig on mun suosikki-Bond ja lisäksi naispääosa (Camille) oli hyvä muihin Bond-leffoihin verrattuna. Olen tietenkin joskus vähän outo nainen, mutta nainen kuitenkin, joten minulla on jotain auktoriteettia arvostella onko kyseinen roolihahmo edes etäisesti uskottava. Bond-leffat lienevät miesten vastine ”prinsessasaduille” (mutta kuten sanottua, en ole mies eikä minulla ole valtuuksia sanoa onko miehille Bond-universumi oikeasti toiveiden kultala) eivätkä sellaiset vaadi ”vahvoja”, ”uskottavia” tai ”samaistuttavia” naisrooleja, mutta nämä uudet Bondit ovat suuntaamassa prinsessasaduista johonkin kärsivämpään, kyynisempään, epävarmempaan, lyhytpinnaisempaan, rehellisesti k-päisempään, ja pidän siitä suunnasta. Löydän niistä mieltäkääntävästi paremman tarttumapinnan ja samaistumiskohteen (hieman myös naispääosista vaan ennen kaikkea päähenkilöstä itsestään) kuin aikaisemmista Bond-elokuvista. Niin myös naispuoliset kaverini.
(En lue Bond-kirjoja, mutta kamuni väitti kahden viimeisimmän elokuvatulkinnan muistuttavan alkuperäiskirjoja eniten koko leffasarjasta.)
Kello on tonnin, kärsin jostakin erikoisesta tilasta jonka yksi litra limsaa ja säkki popkornia aiheuttaa (ei ikinä enää!), ja käteni ovat alkaneet täristä niin etten pysty kirjoittamaan tuon tarkempaa mielipidettä Quantum of Solacesta muistiin. Mut siis kantsii kattoo. THERE’S A PLANE CHASE!

Yleisölaulua nyt! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO! Tee-le-vii-si-o, TELEVISIO…

Trevor Heins antaa toivoa

Ällistyttävää kyllä miniteini Trevor Heins on ehtinyt esiintyä vakirooleissa kahdessa todella erinomaisessa sarjassa — Wonder Showzen ja Rescue Me (”Asema 62”). Tällä kersalla on joko erityisen hyvä maku tai todennäköisemmin aivan yliveto agentti.

Olet yliluonnollinen

Ryhdyin arvattavin mutta mainitsemattomin keinoin vahtaamaan jenkeissä äskettäin alkanutta sarjaa Pushing Daisies heti sen käynnistyttyä siksi, että (syyt tärkeysjärjestyksessä) 1: se on peräisin samoista aivoista kuin Wonderfalls, 2: siinä on yksi Wonderfallsin näyttelijöistä, 3: sarjan idea kuulosti epätavalliselta ja jännittävältä, 4: nimenomainen Wonderfalls-veteraani on Lee Pace alias Twilly Spree — taitava ja scorchio, 5: on olemassa mahdollisuus, ettei Pushing Daisiesiä nähdä Suomen kanavilla, enkä muutenkaan olisi malttanut odottaa. WF:n epäreilun edesmenon jälkeen minua kai kiinnostaa tavallista enemmän pysyykö PD pinnalla vai ei, aivan kuin se jotenkin toisi edeltäjälleen oikeutta.
Alkaa vaikuttaa yhä vahvemmin siltäkin, että täytyy katsastaa takapiru Bryan Fullerin ennen WF:ää kuollut hulppean jälki-ironisesti nimetty Dead Like Me -sarja vielä tähän päälle.

Onneksi PD:n ensijakso oli niin hyvä, ettei sarjaa kannattanut ainoastaan ryhtyä katsomaan, vaan sen katsomista kannattaa myös jatkaa. Ekaan jaksoon mahtui vieläpä todella mieleenpainuvia dialoginpätkiä (ja halausta on nyt suuri kiusaus kutsua ”emotional Heimlich”iksi), vaikka silloin tällöin koukeroisimmat repliikit, varsinkin kertojanäänen, nyppivät teatraalisuudessaan.
Toivon tosin, että sarjaan tulisi pitkäjännitteisempiä juonikuvioita kuin ”viikon murha” -tyyliset jaksot, mutta vasta pari jaksoahan on nähty, joten sarjalla on yhä kaikki ovet avoinna, vain taivas kattona ja seinätkin tehty marengista.

Ja kerrankin tämä ei ole spoileri *|, vaan ihan Pushing Daisiesin lähtökohta:

Piirakkamaakari Nedillä on lapsesta asti ollut selittämätön, salainen kyky/lahja/kirous — hänen kosketuksensa herättää kuolleet eloon. Seuraavan kerran heitä koskettaessaan hän tappaa heidät jälleen, lopullisesti, mutta jos hän ei tee sitä minuutin kuluessa, joku toinen kuolee hänen herättämänsä henkilön sijasta.

Etsivän kanssa Ned hyödyntää kykyään murhatutkimuksissa. Kosketus, uhri kertoo mikä tai kuka hänet tappoi, toinen kosketus ja juttu on paketissa… Kunnes selvitettäväksi osuu Nedin nuoruudenrakastetun, Chuckin, murha. Naisen herätettyään Ned ei kestä menettää tätä uudestaan, vaan jättää Chuckin henkiin. Piirakat olisivat murhia selvittelevällä orastavalla pariskunnalla hyvin uunissa ilman sitä seikkaa, että jos he ikinä enää koskettavat toisiaan, Chuck on paahtoleipää. **| (Ai niin, ja sitä, että Ned vähänniinku tappoi Chuckin isän eikä vielä ole kertonut.)

Onko normaalia, että tuo on meinaan minusta superrrrromanttista?

Jostain syystä PD:n visuaaliset ratkaisut ovat olleet suuren huomion ja haloon aiheena ameriikoissa. Verrattu Burton-leffoihin, vaikka sarja niitä ehdottomasti sokerisempi onkin; itse vertaisin sitä visuaalisessa (ja miksei parissa muussakin — kertoja, kevytneuro päähenkilö mission kera, romanttinen tensio jne.) mielessä ennen muuta Améliehin, mutta paljon nopeatempoisempana ja hieman vähemmän syvällisenä versiona.

”Colbert – Putin ’08”

Huh, millä vauhdilla amerikkalaisen ajankohtaiskomedian kultaisen kaksikon The Daily Shown ja The Colbert Reportin tiimoilla tässä kuussa tapahtuu. Kyllä nyt (no… aina) fanin kelpaa.
Colbertin kirja I Am America (And So Can You!) ***| ilmestyi parahiksi toimiakseen muiden ansioidensa lisäksi elävänä parodiana presidenttiehdokkaiden vaalimainonnasta kirjanjulkaisun siivellä; The Daily Showssa Colbert näyttävästi ilmoitti harkitsevansa presidenttiehdokkuutta mutta säästävänsä lopullisen päätöksensä ”tunnetumpaan tv-ohjelmaan”; ja heti perään Colbert Reportia isännöidessään vahvisti todellakin aikovansa asettua ehdolle Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. ”After nearly 15 minutes of soul-searching, I have heard the call.”
Tosin vain Etelä-Carolinan osavaltiossa. (Kääk, kysykää ennemmin joltain asiantuntijalta, minä en millään ymmärrä niiden kaikkia vaalikäytäntöjä.)
…Ja sekä republikaanien että demokraattien ehdokkaana.

”It’s clear that the voters are desperate for a white, male, middle-aged, Jesus-trumpeting alternative.”

—Stephen Colbert New York Times :in vierailijakolumnissa

Internet on yhtä kuhinaa. Mielipiteestä riippumatta tuskin kukaan voi kieltää, että Colbertin roolisuoritus on noussut ennennäkemättömiin sfääreihin.

Samaan aikaan The Daily Shown nettisivusto on laitettu ihanuusiks!! ja julkaistu betana kasvava videoarkisto, jossa on mahdollista katsoa shown koko tarjonta vuodesta 1999 lähtien (lohtua myös niille, jotka jäivät poisvedettyjä TDS-videoita YouTubessa kaipaamaan). Arkisto on juhlimisen arvoinen siitäkin huolimatta että videoidenetsintätoiminto on tätä kirjoittaessani edelleen puutteellinen — jos esimerkiksi haluaa katsella jonkun tietyn vieraan haastattelun, on fiksumpaa tehdä haku ”Guests”-osiossa (Sarah Vowell! Paul Rudd! WIHIIIII!!!) kuin videoissa. Mutta Daily Show -klippejä katsoo toki mielikseen vaikka silkalla satunnaisotannalla. Suosittelen aloittamaan ”classic moments”-tagista, jonka alta löytyy myös suosikkini, legendaarinen ”Prince Charles Scandal”-pätkä, internetin syövereissä paremmin Colbertin banaaniklippinä tunnettu. PARSA!

*| Älkää mua syyttäkö, kaikki tämä on perinpohjaisesti sarjan mainostuksessa etukäteen esitelty

**| Mikä, myönnettäköön, tuo mieleen erään Dark Angel -sarjan samantyylisen juonikuvion.

***| Jota en oo vielä voinu lukea kun olen kuitenkin yhä hirmu köyhä.
Mutta kirjat ovat myös siitä ihania, että ne kyllä odottavat.

[Varoitus: turhin merkintä koskaan]

…Siis pikkuisen pehmo-Egon! Ratatouille-elokuvasta tutun. Metropolis-ostoskeskuksen Disney Storesta.
Metropolisin Disney Storessa ei ollut valitettavasti muuta tarjolla kuin leluja ja vaatteita (ei mitään kirjoja, levyjä tms.), mutta oli niillä kyllä niin ihania Nightmare Before Christmas -keramiikkamukeja ja -figuureja, että jos olisin voinut varmasti uskoa niiden kestävän lentomatkan Suomeen, ne olisivat olleet ykkösvalintani. Pehmolelujen puoleen käännyin siis ensin vähän vastahakoisesti, mutta Egon omistaminen taskukokoisena pikkunukkena oli vastustamaton houkutus. Ihmishahmot olivat minusta Ratatouillessa varsinaista päähenkilöä kiinnostavampia kaikin puolin, niin luonteiltaan, ulkonäöltään, roolituksiltaan kuin tarinallisestikin, ja Anton Ego oli niistä heittämällä suosikkini. Ikioma Ego! Se näyttää kyllä varsin erilaiselta kuin elokuva-Ego mutta ei paljon haittaa kun se kerran näin ihana pehmis on. Otan tämän samperi käsimatkatavaroihin mukaan! Voin näytellä sen avulla arvion lentokoneruoasta.

Ja on vain huvittavaa kanniskella Egoa matkassa. ”Minua ei liian isosta egosta voi syyttää! …se kun mahtuu taskuuni.” Hehheh! — joo joo, lopetan lopetan.

pehmoego.jpg

Hmm. Pehmo-Ego näyttää jotenkin Pete Townshendilta.

Viikonlopun olin hieman maissa animaatiokurssin loputtua, ja sitä paitsi väsynyt viimeisen viikon piirustusurakan jälkeen. Olin sisällä ja enimmäkseen nukuin. Sunnuntaina soitto kotoa tosin piristi.
Sunnuntaina Greenitkin tulivat takaisin. …Siinä kaikki.
Kävin Metrotownissa sijaitsevassa Metropolisissa eilen, ja löysin Egon lisäksi pari mahtavaa vaatekappaletta, sekä kaksi DVD-pläjäystä: Wonderfalls (kaikki jaksot) ja Wonder Showzen (kakkoskausi). Ensimmäinen on eräs ehdottomista tv-sarjasuosikeistani, niin monesta syystä etten edes näin keskellä yötä jaksa listata, mutta tärkein syy on aivan superi päähenkilö, jota osittain ihailen, osittain säälin ja suurimmaksi osaksi kadehdin. Wonderfallsin ennenaikainen kuolema surettaa minua enemmän kuin kenties minkään muun sarjan. Wonder Showzen taas on MTV:n eräänlainen parodia Sesame Streetistä ja jenkkilastenohjelmista yleensä — tutustuin siihen tämän reissuni aikana Tylerin ansiosta, ja se on oksettavan hauska, ja tartuttanut minuun jo useamman nerokkaan repliikin joiden nerokkuutta ei valitettavasti ymmärrä juuri kukaan muu. But you can ask Tyler what’s the difference between special and wonderful!

En itse asiassa tiedä soittaako kotona oleva DVD-soittimeni muita kuin kakkosalueen levyjä (sain sen lahjaksi eikä mulla oo mitään hajua sen specseistä! Kyllä, sain DVD-soittimeni lahjaksi! TIEDÄN!! 😀 ), mutta toisaalta kyseisiä sarjoja ei ole saatavana kakkosalueen levyinä, joten eikös se ole parempi omistaa ne vieraassa muodossa kuin ei lainkaan. Ja pystynhän mä kattoon niitä tietokoneella. Pitää kyllä testata ne DVD-soittimellakin… En vaan oo ehtiny koskaan kokeilla käyvätkö muiden alueiden levyt siihen. Jos ei käy, pitää kysyä jotakuta sähköpeukaloa laittamaan se ruotuun. Koko aluekoodisysteemi on järjetöntä p**kaa.

Tässä nyt ei oo taas päätä eikä häntää… Mulla on enää kaksi täyttä päivää Vancouverissa enkä oo käyny missään erikoisessa paikassa. Reissu tuntuu loppuvan kesken. En ehdi edes nähdä kaikkia elokuvia jotka vielä pitäisi. En ole ottanut päivääkään rannalla aurinkoa. Ja matkatavarat sen kuin lisääntyy enkä oo vielä uutta matkalaukkuakaan ehtiny ostaa ja apuva apuva.

Mutta tiedän käyväni täällä aivan ehdottomasti vielä joskus, päädyinpä sitten Capilano Collegen opiskelijaksi tai en.

Arkisto